VII
Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.
Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.
Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.
Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.
— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni. Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla. Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.
Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi, häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville, purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.
Silloin hän taas alkoi soimata itseään:
— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi, itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?
Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi, että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle vihamieliseltä.
— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?
Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja, jotka koskivat häneen kipeästi.
— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit. Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit. Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella, minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas, onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi? Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.
— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen, kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.
Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa, tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä, hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?
— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa, elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.
Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu. Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa, saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä, itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. — Lähden, lähden.
Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen paholainen.
— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan. Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen, tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:
— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!
— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin sammakon.
Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon. Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä tuntui lumotulta satulehdolta.
Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.
Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden, joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.
Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko Martinu heti arvasi kaiken.
— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.
— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?
— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.
— Ja minne olet matkalla näin myöhään?
— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.
— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?
— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen hakenut minua?
— Olen.
Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.
— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?
Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.
— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi kirveellä ruokoa.
Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:
— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.
— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu, ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni… Näin käy tässä maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo… pahahenki, joka vainoaa meitä.
— Miksi siis tulit?
— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te, estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut. Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?
— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me itse.
— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?
— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias Portolu!
Elias hymyili surullisesta.
— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.
— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle, että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni, oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen? Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se pääse puremaan.
Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen ahdistus.
— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?
Surmaatte epätoivoisen ihmisen?
— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias. Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.
Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.
— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.
— Onko hän nuorolainen?
— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.
— No niin, lähde sinne, lähde heti.
— Minua peloittaa, setä Martinu.
— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.
— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi silmät säikähtyneinä.
— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?
— Olen kuolevainen ihminen.
— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin tahdot.
Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:
— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan sieluni.
Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo helpommilta.
Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.
— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt menisi minun kotiini.
— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. — Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei ikinä opi hillitsemään itseään.
— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein närkästyneenä.
Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat, kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti, taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.
Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä, sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.
Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään korvausta.
— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin
Anneddan oli tapana sanoa potilailleen.
Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen, vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.
— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja ahdistuksesta.
— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.
— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo muutakin, jos sinulla mitä on.
— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi, Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren miehen.
Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.
Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen. Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.
Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.
— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.
— Minkä vastauksen?
— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo aika. Siinä on minun tieni.
Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin oli tapahtunut.
Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä aamuhetkenä.
— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna, puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.
— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä pitkin, — ukko Martinu sanoi.
Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain virkkoi:
— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.
Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.
— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole kehuttava.
Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta. Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin, tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen välke.
Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä kuilua kohti.
Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.
Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa. Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon, ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen, unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö? Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.
Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään. Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään, kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.
— Entä Mattia? — Elias kysyi.
— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.
— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?
Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et tullut, minä tulin!
Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko maailman.
* * * * *
Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti papissa epäluuloa.
— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi, papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.
Silloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.
— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.
— En ole voinut tulla.
— Miksi et ole voinut?
— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan vielä aikaa, herra kappalainen.
— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut harhateille.
— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias virkkoi välinpitämättömästi.
Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin. Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään turmeltuneisuuden huippu.
— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen. Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän…
Elias pudisti päätään moneen kertaan.
— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä. Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.
— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on tuli, on savuakin.
— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.
Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon, synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.
— Hän on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon. Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?
Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys, hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?
— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.
— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?
Ja hän naurahti.
Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän, mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa. Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään, milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.
— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.
— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.
— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?
— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.
Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.
— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian myöhäistä.
— Miksi liian myöhäistä?
— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi…
Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.
He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.