I.
9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik Gabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän polveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli Kristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen sukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin suuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.
Tästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen näistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel Juslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui painosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten piiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota läheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen suku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun ja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja auttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.
Nämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän valtasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen kuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki mahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen enonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli Kruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän ensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin. "Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit" — sanoo Porthan itse[87] — "ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä sitten annoit minut muiden kasvatettavaksi". Lukuja jatkoikin Porthan sitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik Hyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta epäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle. Ruotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell, joka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin, joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse".[88] Muuten oli Hyllén luonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan vaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin kiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin sukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]
Jo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin historiallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on mainittu Sleidanin "tunnettu teos", jolla lienee tarkoitettu hänen selvää ja asiallista esitystänsä "De quatuor summis imperiis". Franzén arvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa asialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin ajan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon asiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta. Suomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten toteuttamista. — Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja esittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla oikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava, etteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he huomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja koko iäkseen.[91]
Tultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen enonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja huolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin Kristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän myöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka oli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja monien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän aikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan J.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli kuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.
Jos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin Turun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen niistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut luentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa koskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista oikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin seurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Mutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan ylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia vuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin oppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden kehityksestä eri maissa.[93]
Siltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja yliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista muistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia kirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja, harrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat Dalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon käytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi kirjoitettu Histoire ancienne.[94]
Mutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja helposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin kriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti, että "historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja sovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten kanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme Vereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet".[95] Ja Dalin niinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin menevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka siihen asti oli ollut vallalla.
Kolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin Histoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian käsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että hedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä lukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet, kohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat joutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat, muoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja taiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]
Toisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa käytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin Scarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut. Kirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista, ajatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut aivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta traditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti liittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin. Ruotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut paljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi erotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa ruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli pitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin hyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on sekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden varovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät vanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa laitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi varsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä kertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]
Mutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava erehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti väitöskirjassaan "De fide historica" vuonna 1748, samana vuonna kuin Mennanderin johdolla ilmaantuivat "Theses de studio historico".
Kummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen uskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos hän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen kertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat olivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen luonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis määräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli laajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät ominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli jonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa onkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan ominaisuuksista: "Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja vakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi".[98]
Tällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin yleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa. Näitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs väitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä selkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa ilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] — Tämän Scarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain virheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin rehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun hän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein yksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi aika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja hutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.
Näin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän useassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava, että käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin aikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.
Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100] Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat, siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.
Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä. Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin ja seuraavan ajan kritiikin välillä.
Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja, hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa. Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä. Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi. Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka näissä ilmenee.
Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden, että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18. vuosisata sen käsitti.[101]
Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen, kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.
Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin vastustamiseksi.
Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus. Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista opinnoista.[104]
Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin nämätkin.
Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa. Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa, valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]
Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25. päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi Porthanin akateeminen opetustoimi.