II.
Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia" perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi kannua kerrassaan — ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa, tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti. Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta — hän kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies! Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja "tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta nuoha orsista rapisi.
Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini tuollaiseen seuraan.
Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi, vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:
"Pihlaja kasvaa punasia marjoja,
Tuomi se kukoistelee. —
Eikä se oikia priiari ol',
Joka kahta rakastelee.
Ilmat ne taitaa muuttua,
Koska taivas se ruskottelee;
Enkä minä plikka sinua nai,
Ja vaikka ma uskottelen.
Talo kuin linna ja poika kuin herra
Ja hevoinen kuin mäki;
Herraksi kultan' luulikin,
Kun hän ensi kerran näki".
Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti "oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:
"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä kyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä".
Siihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla, kimeällä äänellään:
"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut".
Mutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies Jussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että hopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee tyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen. Mutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta, takimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä oletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu oikein ilman käykään, häh?
Teemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää asiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden saavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean pussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka melkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla koko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun huulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan törkeää leikkiäkään.
Kun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia, aamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta eihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.