IV.
Samana talvena ajoi eräänä iltana, kun myllyntyö jo oli melkein päätetty, Rautalan pihaan muuan laiha, kelmeä mies kimolla hevosella. Ajaja ja ajettava näyttivät kilpailevan siitä, kumpi heistä laihempi olisi — tuskin kadehdittava etu tosiaan. Hän sai ruokaa kuin kulkevainen ainakin — silloin ei asetukset kulkureista suinkaan olleet niin ankarat kuin nyt! Hän oli puhelias, milt'ei leikillinen mies. Surullisella hymyllä osoitti hän housujensa vahvuutta, jonka ne alinomaisella paikkauksella olivat saavuttaneet; niissä oli, sanoi mies, "paikka paikan päällä". Hänestä ja Laasmannista tuli pian hyvät ystävät. Saatiinpa selvälle, että mies haki tölliä itselleen, eli niinkuin hän kotipaikkansa murteella lausui: "hän haki tolppaa". Laasmanni, rikkiviisas, sanoi tietävänsä kaksikin tolppaa, ja oikein hyvää. Ja luottaen Laasmannin lupaukseen ihastui miesparka ikihyväksi, ja ryyppy ryypyn perään naukattiin tuon kunnon tolpan toimittajan kanssa.
Tiedätkö, lukijani, mitä varten torppari iloitsee kuullessaan saavansa hyvän torpan? Siksi, että hän kokemuksesta tietää, millainen huono on.
Tuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen torppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä mies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime Maariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö hän viime mainittuja pitänyt "Herran lahjoina", emme tiedä; Leena-muija niitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet matkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi hiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös. Näet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on lauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän kanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein neliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä kunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy siellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa on leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina aina "vastattiin". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta rukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä vuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja viljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja "taksvärkki" oli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa, 12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5 naulaa pellavia, — niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori oli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa Helena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt. Olihan siinä jo "tienestiä" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta, melkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli Pujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, "hevoinen kuin tukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta", mutta ennen kuin viides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille, lampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty leipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan naapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi Helena Kristiinan "piikuuden" aikaiset hameetkin, paitsi tuo "keisarinraitainen", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen omistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.
— Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna, ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja sovittaen niitä jalkaansa.
— Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.
— Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan.
— Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan; sanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan tolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit ovat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin "pränssit".
— Se kulkukin on niin ilkeää.
— Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan? Tuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio aitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. —
— Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.
— Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta syömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä leukasillas olisit ikkunassa.
— On noita lapsiakin niin paljo.
— Ei se ainakaan minun syyni ole.
— Sen "tästin" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja kaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!
— Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä — — — Kalle, mitäs sitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla, tuolla — — taikina kaukalolla. — —
Tämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle paitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan kouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka peloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä pani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat puut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta mäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta kädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi kysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden kina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus vaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta uralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt viemäri-ojan.
Niinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan. Kolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli eväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi anturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli maalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja kirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki sai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin. Rikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja ilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi, niinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.