VII.
Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.
Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. — Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää. Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy, sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin uus' virsi pauhaa". — Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan, vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli, nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi — juhlallisina kumajavat kirkon kellot — — laksi vilisee veneistä — vehreä (silmille suotuisa toivon väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?
Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen katsoa tuijotti alaspäin.
— Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.
— Mikä se kirkonpalli on?
— Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi pannaan häpeämään.
Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä, ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.
Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi; ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!
— Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi
Aadolfi.
— Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin olisin tyytyväinen. —
— Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin tuhrii.
Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.
— Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.
— Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi
Laasmanni.
— Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka laki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa ajamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.
— Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui
Laasmanni.
— Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.
— Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran puuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!
— Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän huushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa Laasmannin kouraan.
— Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle, ehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten parista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.
— Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo päässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä; rakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.
— Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan — — minä konna — — etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa miestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen alla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä köyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.
— Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen kätensä ristiin.
— Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen tekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen jotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli suntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut kärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan harvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.
Loppu.