VI.
Tällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta, kun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen usein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He olisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan, jollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman monissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.
Eräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja luonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä siinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi kiintynyt.
Sisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi kohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä omituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti itse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa yksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt yleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut niin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata salaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa tapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla huomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä, kuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:
"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me puhuimme Göstasta eilen…"
Mutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti hänen.
"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumatta
Göstasta", sanoi hän.
Se tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli äänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää, mitä se oli.
"Ei saa puhua Göstasta?" kertasi hän. "Mitä sinulla on Göstaa vastaan?"
"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä."
"Niin, mutta minkävuoksi?"
"Minusta tuntuu se ikävältä."
Jos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään sen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan soimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla, josta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin. Sitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti tietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:
"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse…"
Samassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen kasvonsa vapisivat vihasta.
"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!" Hän melkein itki sanat suustaan. "Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan Göstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta puhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut hulluksi."
"Mutta sinähän itse olet alkanut…"
"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se ollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan päivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse kuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä. Me olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän päivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen aina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja pakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä toivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä."
Mutta nyt Bob suuttui vakavasti.
"Inhoatko sinä Göstaa?" sanoi hän. "Mitä hän on oikeastaan sinulle tehnyt?"
Anna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi sellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt kaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua", nyyhkytti hän katkeamatta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua."
Tällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei mikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä, kallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä piikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko tässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen melkein pelkäämään.
Täydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän raivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei silmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja kuivaamaan hänen kyyneleitään.