XXV.
Tunnit menivät ja tulivat päiviksi, ja molemmat aviopuolisot kulkivat toistensa ohi vanhoissa huoneissaan.
Mutta he eivät vältelleet toisiaan enää ja Bob oli oppinut istumaan poikansa vuoteen ääressä ja näkemään vaimonsa kumartuneena hänen ylitsensä, puhuttelevan häntä, eikä enää tuntenut sitä mitä ensin oli tuntenut. Se pakoitti heitä unohtamaan ja puhumaan muusta kuin omasta itsestään. Bobista tuntui se lopulta luonnolliselta, että Anna oli siellä, ja he söivät yhdessä ateriansa ajattelematta muuta kuin hehkuvaa elämäänsä, jota he molemmat väkisin tahtoivat säilyttää palavana. Melkein huomaamatta, sanaakaan siitä sanomatta kantoivat nuo molemmat harhautuneet ihmiset toistensa päivien vaivoja, he kulkivat vierivieressä kuin eronneet, mutta jälleen yhtyneet sillä tavalla kuin ei ehkä koskaan ennen.
Bob huomasi jotain tunteissaan vaimoaan kohtaan, joka solui pois ja tasoittui, mutta hän ei ruvennut sitä itselleen selvittelemään. Hänen ei tarvinnut myöskään tehdä sitä. Lääkäri oli heille sanonut kuoleman lähestyvän. Mutta Bob ei sitä uskonut. Hän yksin tunsi vain jotain, joka oli korkeampaa kuin suru ja ilo, suurempaa kuin elämä ja kuolema. Ja tähän uuteen tunteeseen, joka hänet nyt täytti, hukkuivat kaikki ne tunteet, jotka olivat jäytäneet häntä, että hän oli kärsinyt vääryyttä ja vieläkin kärsi — — —
Poika oli houraillut jo monta tuntia. Hän puhui hajanaisia sanoja ja hän näytti olevan sodassa. Kirjojen satumaisissa seikkailuissa hän näytti elävän ja hän huusi kovasti aseita, sotaa ja tahtoi saada miekkansa. Se oli jotain sanomattoman kamalaa nähdä tuota luiksi laihtunutta ruumista jännittyneenä, joka oli taudin runtelemana uupunut, ja kuulla noiden ohuiden huulien lausuvan kummallisia, ajatuksettomia sanoja.
Ja hiljaisuudesta, joka vallitsi tuossa huoneessa, joka oli kerran ollut heidän syleilyjensä ja onnensa todistajana ja jossa he nyt taas istuivat, kohosi onnettomien hengityksestä sanatonta tuskaa, joka valtasi heidät molemmat. Heidät kohtasi menneisyys siellä viuhuttaen ruoskaansa heidän hartioillaan. Hiljaisuudessa kuului pohjattomia tuskan huokauksia, pimeys selkeni niin, että he molemmat, tottuneina hämärään, voivat eroittaa toisensa. Heidän katseensa kohtasivat toivottomina ja se, mikä ennen oli ollut luonnollista ja jokapäiväistä, kasvoi muodottomaksi ja muuttui niin vihlovaksi luonnottomuudeksi, että se tuntui tuskaiselta hätähuudolta kuoleman suuresta hiljaisuudesta, kirouksen kapinalta itse ikuisen vapauden edessä.
Sillä noilla kahdella, jotka istuivat siinä, ei ollut oikeutta tukea ja auttaa toisiaan. Bob istui nyt toisen miehen vaimon kanssa vieri vieressä poikansa kuollessa. Ja toisen miehen lasta tahtoi tämä nainen seurata kuolemaan. Mutta näiden ajatusten lentäessä samalla kertaa molempien aviopuolisoitten aivoissa kuin raivottaren siivillä, riensi pikku Georg yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi heistä. Hän lepäsi silmät suljettuina ja häntä ei enää saavuttaneet elävien ajatukset eikä sanat. Yksin hän päätti itsessään omasta mailmastaan muuttuen samalla suuremmaksi ja kokeneemmaksi kuin isä ja äiti olivatkaan. Hänen kasvonsa tulivat läpikuultavimmiksi, kun hänen sielunsa sai omistaa suuria näköaloja ja häntä ympäröitsi ilmakehä, joka ei ollut kauvemmin aistillisen todellisuuden ilmapiirissä.
"Hän menee pois meidän luotamme", kuiskasi Anna.
"Hän tietää enemmän kuin me", vastasi Bob.
He vapisivat molemmat ja kaikki heidän ympärillään muuttui kuoleman läheisyydessä äkkiä niin suureksi. Kaikki heissä vaikeni ja tässä silmänräpäyksessä he eivät tunteneet mitään surua. Heidän sielunsa olivat yhtyneet ja tahtoivat tainnoksissa seurata sitä sielua, joka jo oli valmis rientämään pois.
Silloin avasi poika äkkiä silmänsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut jälleen vanhempansa. Silloin kuului korahdus, joka sai heidät vavahtamaan ja vaihtamaan silmäyksen. Tämän jälkeen katsoi poika taas ylös ja kuiskasi: "Äiti."
Sitten sulki hän silmänsä jälleen ja hänen laihat sormensa alkoivat leikkiä peitolla. Ei kestänyt enää monta minuuttia, mutta heille, jotka istuivat siellä äänettöminä odottaen, tulivat minuutit tuntien pituisiksi ja he huokasivat ikäänkuin he eivät olisi voineet kestää enempää ja ikäänkuin he olisivat ikävöineet kaiken olevan ohi. Kuolevan lapsen kähisevä hengitys kuului yksistään läpi huoneen kunnes se viimein sammui huokaukseen.
Hiljaisuus muuttui niin äärettömän syväksi ja voimakkaaksi, että vanhempien sydämet taukosivat sykinnästä. He istuivat paikoillaan ja antautuivat hiljaisuuden valtaan kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan kunnes kuolema kulki huoneessa jättäen heidät kahden, silloin tarttui Bob epätoivossa Annaa käteen. Anna puristi myöskin hänen kättään. Mutta Bob ei ajatellut muuta kuin, ettei Georgin viimeinen sana ollut hänelle.
Bob istui miettien sitä ajatusten rientäessä sinne tänne ympäri hänen olemuksessaan ja okaat eivät tahtoneet irtautua otteestaan. Mutta se ei ollut vihan tai katkeruuden jälkiä hänen sielussaan. Hän ei voinut olla muuta kuin hyvä tämän tapahtuessa ja hän jätti huoneen puristaen vielä Annan kättä omassaan.
He istuivat kauvan vierashuoneessa eikä kukaan voi sanoa, mitä heille tällä hetkellä tapahtui. Mutta Anna alkoi ensin puhua.
"Minä olen ollut huono nainen, Bob", sanoi hän. "Sillä minä en ole koskaan ollut äiti. Se ei ole mikään lievennys, etten minä ehken ole ollut huonompi, kuin kaikki ne, jotka ensin leikkivät lastensa kanssa ja jättävät ne sitten huviensa vuoksi. Minä olen aina ajatellut, että lapset saavat kerran elää omaa elämäänsä, mutta niin kauvan kuin minun kestää, eläisin minä omaa elämääni. Sitten tuli heidän vuoronsa ja silloin minä olin poissa. Minä olen uskonut siihen, ja nyt minä tiedän sen, etten minä ole mitään ymmärtänyt. Sillä se ei ole niin. Kun on lapsi. Ei mikään muu saa sen tilaa täyttää. Lapsessa minä olen kuollut. Muistatko, Bob, minä pelkäsin usein tulevani vanhaksi? Mitä se merkitsee? Jos minä vanhenen? Sehän ei ole mitään. Minun lapseni oli kaikki kaikessa. Ja sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt."
Bob istui kuunnellen Annan sanoja ja uusi mailma avautui hänen silmiensä eteen. Mutta tuo mailma vajosi ja hävisi pois juuri kuin hän näki sen ja sitä mailmaa hän ei voisi koskaan saavuttaa.
"Niin syväksi on sävy muuttunut hänen ajatuksissaan!" ajatteli Bob.
"Etten minä ole koskaan ennen sitä kuullut."
Surunsa valtaamana ymmärsi Bob nyt ensi kerran, että Anna oli kärsinyt samoin kuin hänkin ja hänen ajatuksensa valtasi voimakas ja kyyneleinen myötätuntoisuus, joka värisytti koko hänen sieluaan. Hän katsoi Annaa, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Hän olisi tahtonut ojentaa käsivartensa pidättääkseen hänet luonaan, mutta hän ei voinut.
"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Anna ikäänkuin unesta herättyään.
Ja Anna rouva meni kuolleen lapsensa äärestä kotia miehensä luo, joka odotti häntä.