XXVIII.
Bob käveleskeli eräänä aamuna mietteissään almanakka kädessä. Almanakka sanoi hänelle tänä päivänä olevan hänen vaimonsa syntymäpäivän ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tätä päivää muinoin vietettiin. Silloin oli ruusuja pöydällä ja pöytä oli kaunistettu valkoisella kukilla koristetulla pöytäliinalla. Ruusujen ympärillä oli suuria ja pieniä myttyjä, jotka Bob ja Georg oli sinne asettanut.
Bob käveleskeli ajatellen ja mitä enemmän hän ajatteli sitä voimakkaampaa halua hän tunsi lähteä ostoksille.
Hänen kotia tultuaan päivälliselle oli myttyjä kotona odottamassa häntä ja syötyään hän puhdisti pöydän omassa huoneessaan ja alkoi järjestää sitä. Hän kaunisti sen kukilla asettaen suuren ruusun keskelle pöytää ja sen ympärille hän asetti myttyjä. Bob oli aivan rauhallinen sitä tehdessään ja hänestä ei tuntunutkaan, että Anna tulisi. Mutta kun kaikki oli valmiina ja hän itse istui huoneessa, joka oli kuin juhlaan koristettu, silloin valtasi hänet pohjaton surunsekainen tunne, joka tuntui ikäänkuin hänen olisi tullut sääli itseään. Hän istui ajatellen, josko hän ottaisi kaikki pois pöydältä ja kätkisi ne. Mutta sitä hän ei tullut tehneeksi. Hän istui vain ainoastaan katsellakseen tuota pöytää, joka muistutti hänelle niin paljon ja hän ei ollut kauvemmin niin varma, ettei Anna todellakaan tulisi. Mutta hän ei kumminkaan ottanut niitä pois pöydältä. Jos ei hän tulisikaan, saisi pöytä hyvin kernaasti olla niinkuin se oli. Sillä se muistutti häntä ensi kerrasta, jolloin hän kaunisti sillälailla pöydän kukilla ja asetti sen huoneeseensa.
Silloin elivät he molemmat ajatellen lasta, joka tulisi ennen pitkää. Ja Bob oli nähnyt paljon vaivaa, ettei mitään puuttuisi, joka toi iloa hänen vaimolleen. Hänhän tiesi hänen voivan lapsen lailla iloita jokaisesta pikkuesineestä, jota hän rakasti ja hän muisti hänen kertoneen, ettei hän lapsuudessaan surrut mitään niin paljon kuin jos näki unohdettavan hänen syntymäpäivänsä. Kuumeisesti hän oli silloin kulkenut odottaen jonkun sanovan jotain ja kun iltaan mennessä ei ollut mitään tapahtunut, meni hän metsään itkeäkseen siellä. Tämän hän oli kertonut juuri sinä ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Bob nyt istui ajattelemassa. Hän sanoi pelänneensä Bobin myöskin sen unohtavan. Ja silloin oli Bob hymyillen sanonut kirjoittaneensa sen almanakkaan.
Kuinka iloisia he olivatkaan sinä päivänä ja kuinka kaunis syyskuun päivä se olikaan! Bob ajatteli kaikkia niitä kellastuneita päiviä, jotka olivat sitten tulleet.
Mutta se ei tahtonut onnistua hänelle tällä kertaa. Siinä oli yhtä ja toista, joka sai hänen verensä kuohumaan. Hän muisti karvaita sanoja ja ilkeitä tapahtumia. Hän muisti yksinäiset päivänsä ja kamalat hetkensä, jolloin hänen onnettomuutensa selveni hänelle. Georg seurasi muistojen mukana. Hän näki pojan edessään ilmi elävänä seisovan auringonpaisteessa pihalla eteisen edustalla, kerrassaan itsenäinen pikkumies. Ja Bob näki hänen kuolevan, makaavan ja haparoivan pienillä käsillä peittoaan, ja kuuli hänen kuiskaavan "äiti." Se vihlasi hänen sydäntään ja hän tuli liikutetuksi. Hän nousi tuolilta päästäkseen näkemästä kaikkea tuota ja tahtoi mennä ulos.
Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän meni empimättä riitaisten tunteittensa vallassa avaamaan ovea.
Anna tuli sisään ja Bob näki hänen kulkevan kuin kuumeessa. Hän esti eteisessä häntä ja antoi hänen heittää päällysnuttunsa. Sitten kuljetti hän häntä koko huoneuston läpi ja avasi oven omaan huoneeseensa. Silloin näki hän Annan haparoivan molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi etsinyt tukea itselleen. Sitten hän vaipui pöydän eteen sohvalle ja purskahti itkuun.
Bobin riitaisista tunteista ei jäänyt paljon jälelle, kun hän näki sen. Hän meni hänen luokseen asettaen sanaakaan sanomatta kätensä hänen olkapäilleen.
"Oi, Bob", sanoi hän, "Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen kuin sinä sen teit."
Noissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä vastapäätä.
"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.
Mutta Anna pudisti vain päätään.
"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani kotona", sanoi Anna.
Ja ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he ruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli ollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan heistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He syyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat samalla kertaa.
Anna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?" kysyi hän.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?"
"Minä en tahtonut sitä ymmärtää", sanoi Bob. "Minä tiedän, etten minä tahtonut tehdä sitä."
"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään", sanoi Anna rouva, "ei silloin, kun minä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin sydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain, vain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut pyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä sinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos sinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin paljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi sitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt, että minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä itse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut enempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin ymmärtänyt."
Bob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain tulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut lyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt olisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän kysyi:
"Etkö sinä voi tulla takaisin — nyt?"
Anna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.
"Tahdotko sinä sitä?" kysyi Anna. "Onko se mahdollista, että sinä tahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä, joka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt sinun nimesi."
"Hiljaa", sanoi Bob. "On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi kuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä."
Bob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon painaen päänsä vaimonsa polville.
"Salli minun olla tässä", sanoi hän. "Salli minun olla! Jos se on sinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme kuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä missään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei voinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan."
Ja Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin kuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui kaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt, josko hän itki ilosta tai surusta.
Hän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru pyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus näyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä hän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.