ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Tuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla ulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen viserrystä.
IRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä on ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli kotini — nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu. Onkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai ikävöipi minua, raukka.
Niin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet, niin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi minua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä. (Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).
Linnut ne laulaa ja käet ne kukkuu,
Paimenetki soittaa.
Päästä paimentyttö pois,
Jo nyt päivä koittaa!
ORVO (tirkistää unisena luhdista). Hyvää huomenta, Tuukkalan pikku kotopeippo. Vallanhan sinä herätät minut.
IRJA (nauraa sydämellisesti). Hyvää se vain tekee. Nyt on niin ihana aamu.
ORVO. Se on totta. Hullu kaiket aamut torkkuu. Ennen sinun tuloasi minä nukkua huristin päiväni puoleen.
IRJA (nauraa). Tästä lähtein laulan sinut joka aamu valveille.
ORVO. Tee se, niin saamme jutella ratoksemme. Tuukka, tiedän ma, vetää vielä näille päivin makeinta untaan.
IRJA. Samoin kuin Ennu kotiluhdissa.
ORVO. Ikävöitkö kotiasi?
IRJA. En, luullakseni. Sinä olet niin iloinen — sinä.
ORVO. Olen kai, kun sinä olet täällä.
IRJA (tarkoituksella). Hyvä, että olen edes jollekin ratoksi.
ORVO. No — kyllähän Tuukkakin on iloinen.
IRJA. Niin no, — kai hän, — mutta — —
ORVO. Oh! Älä välitä äidistä. Hän pauhaa sekä tuulella että tyynellä.
IRJA. Pitäneekö hän minusta?
ORVO. Muorilla ovat omat oikkunsa. Ennen minä olin aina hänen silmätikkunaan. Nyt olet sinä.
IRJA. Mutta Tuukka —?
ORVO. Niin, hän on äidin silmäterä. Oletko nähnyt Tuukan koskaan suuttuvan!
IRJA (säikähtyen). Enkä. Ja koskapa olisinkaan?
ORVO. No, — sitten äiti pitää suunsa kiinni.
(Äänettömyys).
IRJA. Suuttuuko Tuukka useinkin?
ORVO. Kerran kymmenessä kesässä.
IRJA. Eihän Tuukka vain minulle suuttune?
ORVO. Ei. —
(Äänettömyys).
IRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?
ORVO. Minä katselen sinua — ja onhan sitä siinäkin.
IRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan ketään tänne.
ORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.
IRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset — Tuukka ja sinä?
ORVO. Minä olen äitini luontoinen.
IRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.
ORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.
Näetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten vetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen kansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he päättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin tyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla poltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.
Äitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo orjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin ketun pentu — sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta samaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut Iljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin, kääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti pukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: "Siinä se nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine silmineen." — Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet ihmisiltä.
Äitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme kaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja ainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.
IRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?
ORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön takaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei katkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?
IRJA. No mitä?
ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi onkin äitini isänsä tytär —.
IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!
ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.
IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella sinua. — Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan lampaita.
ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.
ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa teitäkin hoitamaan, raukat.
IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.
ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia. Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.
ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.
ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu, jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!
ORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.
ELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka poikaani petetään.
ORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut nurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä). Tuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia nykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.
ELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.
ORVO. Ja vaimoaan!
ELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.
ORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.
ELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.
ORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt lähempänä Tuukkaa kuin sinä.
ELKKA (huutaa). Ei ikinä!
TUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää hyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja tänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni! Etkö laulanut äsken, pikku peippo?
ELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.
TUUKKA. Ei, äiti, — ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.
IRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).
ORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! — Äiti sitä kadehtii.
TUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina oma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.
ELKKA. Tuukka!
TUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?
ELKKA. En.
TUUKKA. Mihin sinä menet?
ELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on kulkenut hiiriä viime aikoina.
ORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.
ELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).
TUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.
ORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.
TUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän kaikkien parasta.
(Äänettömyys).
ORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?
TUUKKA. Kuinka niin?
ORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.
TUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.
ORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!
TUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.
ORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin tarkoitus. Mutta minä —
TUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.
ORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja toinen sileä.
TUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. — Onko sinulla liikoja jousen kaaria?
ORVO. On kyllä.
TUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja höllä. Tulehan pirttiin katsomaan!
ORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).
ORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia villoja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä sekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).
IRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse, ettei maitoa läikkyisi maahan.).
ELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää aamumaitoaan.
IRJA (menee edelleen vastaamatta).
ELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?
IRJA (menee yhä edelleen).
ELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä!
Aiotko tappaa karjan nälkään?
IRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).
ELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!
IRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!
ELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!
IRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee pirttiin).
ELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän sylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan syli-kissa — muutaman yön ratoksi. — Ja nyt tuo etana jo tahrii lattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!
IRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).
ORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).
ELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin lasken lampaani.
IRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?
ELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.
IRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.
ELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?
IRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.
ELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien kuotusten käsiin.
IRJA. Opeta minua!
ELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!
IRJA (kiivaasti). Orjaa?
ELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan lehtolemmikkiä —
IRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.
ELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi. (Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin pyrstösulkasi pudota repsahtavat.
TUUKKA (tulee sisään).
ORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?
ELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.
ORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.
ELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin, että minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).
TUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?
IRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin temppuja.
TUUKKA. Äiti on vanha — sinun täytyy.
IRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.
ORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi.
(Menee luhtiin).
TUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa pois —
IRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin — minä tarkoitin — silloin sinun tulee niin ikävä.
TUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.
IRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?
TUUKKA. Kultalintuseni! — Mene nyt auttamaan äitiä!
IRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!
TUUKKA (nauraen). Miksi?
IRJA. Näetkös — minä — pelkään niin kovin.
TUUKKA. Pelkäät?
IRJA. Niin, sinun — sinun suurta härkääsi.
TUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin turvissa!
IRJA. Suutele minua!
TUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!
IRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?
TUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).
IRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).
TUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan poikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja mairittele. — Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti — —. (Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?
(Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös — kaksi vesimyyrää!
TOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.
KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.
KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.
TUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat, senkin Karjalan vesimyyrät.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin ehkä nuo vielä vikisevätkin.
TUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään!
(Karjalaisille). Millä asialla kuljette?
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain.
Onpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.
HÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!
TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle sanomia Louhijärveltä?
KARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen immen-ryöstäjä?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!
TUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun aikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään varpusparveen.
KARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.
TUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu tänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!
KARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut asiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa talosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee orjakseen!
(Melua).
TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis vastarintaan. Jatka!
KARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on sentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja lähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset puhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet sitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne poroksi poltetaan.
TUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?
KARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että olisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi Karjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat sitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää Ennu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.
TUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi loppuneet?
KARJALAINEN. Ovat.
TUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!
IRJA (epäröi.).
TUUKKA (kiivaasti). Tuo!
IRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).
TUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin).
Kas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!
IRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys.
Orvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.
ORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!
TUUKKA. En.
ORVO. Saat vaikka sata lammasta, jos —
ELKKA. Vaiti, Orvo! — Tuukka on isäntä talossaan.
TUUKKA (karjalaiselle). Ota ylös hame!
KARJALAINEN. Komenna itseäsi!
TUUKKA (hurjasti). Ota se ylös!
KARJALAINEN. En ikinä!
TUUKKA (hurjasti). Orvo, tuo tänne karhunkeihääni!
ELKKA. Niin, poikaseni, pistele ruojia kinttuniveliin, että he saavat ryömiä täältä nelinkontin ruuhiinsa! (Eräs hämäläinen ojentaa Tuukalle keihään).
ORVO (asettuu väliin). Ei, Tuukka! Se kääntyy meille häpeäksi.
IRJA (itkee).
TUUKKA (katsoo Irjaan, epäilee hetken aikaa ja heittää keihään karjalaisen eteen.). No, vie tuo sitte vastaukseksi Karjalaan! (Menee pirttiin).
KARJALAINEN (ottaa keihään). Se oli toista. (Orvolle). Kiitoksia, hämäläinen! Saammeko nyt mennä?
IRJA (hämäläisille). Saattakaa heidät pois!
ELKKA (seuraa heitä pari askelta). Te Karjalan myyrät! (Sylkee heidän jälkeensä.).
KARJALAINEN (toverilleen). Tuo on kai itse Lempo. (Elkalle). Kuule sinä, akka ärmätti, kun palaamme tänne toistamiseen, niin silloin nykäisemme sinut siipisangasta siskosi luo Louhijärvelle. (Menevät hämäläisten seuraamina).
ELKKA (polkee Irjan hametta. Eräälle hämäläiselle). Möttö, ota tuo karjalaisriekale ja ripusta se kurjimman orjasi kupeille!
MÖTTÖ (ylpeästi). Minun orjani ovat liian hyvät käydäkseen Karjalaisten ryysyissä. (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa toisia.).
ORVO (ottaa ylös hameen). Älä itke, Irja! Kyllä minä hameesi talletan.
(Menee luhtiin.).
ELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää, kun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).
IRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa).
Orvo!
ORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! — Mene Tuukan luo — ja saata hänet iloiseksi jälleen!
IRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).
ORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä muitakin ryysyjä. — Miksi juuri hän näki tytön ensin? — Hm — Irja on hänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.
Vaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan nyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta ryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren kukkulalle. — (Äänettömyys) — Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy vartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee luhtiin).
Väliverho.