TOINEN LUKU.
Haaksirikko.
Vanha Wäber, Vilhon eno, kuorsasi jo vuoteellaan kotimajassa. Vilhokin oli kääriynyt lämpöiseen peitteesen, vaan ei kuitenkaan saattanut nukkua; sillä vieraan laivan kohtalo huolestutti nuorukaisen hellää mieltä. Hän ajatteli monin kerroin, ett'ei hän suinkaan niin tylysti ja itsekkäästi olisi vaatinut korkeinta palkkaa, vaan että hän aivan ilmaiseksikin olisi vienyt laivan satamaan. Sentähden syntyi hänessä kiihkeä halu saada siihen tarvittavat tiedot, ja hän päätti ottaa tarkan vaarin kaikesta, mikä häntä siihen auttaisi. Vihdoin, kun hänenkin väsyneet silmänsä olivat ummistumaisillaan, säikähdytti häntä äkkiä kanuunan jymisevä pamahdus. Kun paukahdus kymmenen minuutin kuluttua uudelleen kuului samalta suunnalta, herätti hän enonsakin.
"Kuulkaa, eno!" huusi hän peljästyksissään. "Rantasärkällä lauaistaan hätä-ampumia. Voi Herra Jumala, kunhan ei vaan olisi se laiva, jonka teidän olisi pitänyt luotsata Elben suuhun!"
"Mitäs jos olisi?" kysyi kalastaja haukotellen. "Katkaistun köyden tähden he jo olisivat tämän ansainneet, heidän itaruudestansa puhumattakaan."
"Mutta, eno, mitäpä laivan miehistö saa laivurin itsepintaisuudelle?"
"Kuten isäntä, niin palvelijakin," vastasi Wäber, "minä takaan, että he nyt mielellänsä antaisivat nuo kolme sataa taaleria kymmenkertaisesti, jos sillä voisivat pelastua karilta."
"Eno, se, joka voisi tehdä hyvää, eikä sitä tee, hänelle se on synniksi, sanoo pyhä raamattu. Ettekö tahdo auttaa haaksirikkoon joutuneita?"
"Auttaako? hm! miten se on ymmärrettävä? Ei sitä luotsia ole, joka voisi heitä haaksirikosta pelastaa, jos he todellakin ovat lähellä Kantosärkää; mutta sopisihan mennä kokoilemaan niitä tavaroita ja ihmisiä, jotka vielä veden päällä pysyvät. Edelliset jäävät löytäjälle ja jälkimäiset tuottavat palkintoja. Kiireesti siis työhön, ett'eivät toiset ennätä ennen meitä."
Lämpöinen vuode vaihetettiin pian läpimärkiin vaatteisin. Miehet astuivat veneesen ja laskivat rannalta huolimatta tuulesta, sateesta ja pimeydestä.
Wäber näytti taas, että avara meri oli hänen oikea kotinsa, jossa hän tuli toimeen yhtä hyvin kuin ahtaassa tuvassaan. Vaikk'ei hän pilkkopimeässä yössä voinut saada johdatusta tähdistä, käänsi hän kuitenkin veneen oikeaan suuntaan, kompassia kysymättä, ja ikään kuin muuttolinnut, joiden myös on tapana kulkea ilman oppaatta, laski hän pelkäämättä ulos hyrskivälle merelle. Heikko masto notkui tuulessa niinkuin varpa, vene kallistui veden pintaan asti; suolaiset aallot huuhtoivat kantta, monta kertaa uhaten miehiä upottaa; mutta kalastajat eivät säikähtyneet.
Tällä vaarallisella matkalla kuulivat miehet vielä monta hätä-ampumaa, jotka yhä vähemmillä väli-ajoilla kuuluivat kiihkeästi pyytävän apua; mutta, kun ne neljänneksen tunnin kuluttua kokonaan vaikenivat, lausui Wäber levollisesti: "Nyt se on tehty. Kanuunat ovat ryypänneet suunsa täyteen merivettä eivätkä sentähden voi sitä avata. Nyt ne eivät enää kelpaa hai-kalojenkaan ruuaksi."
Tämä puhe hirvitti rehellistä Vilhoa. Hän ei huolinut kanuunoista eikä niitä muistanutkaan; mutta hellimmällä säälillä hänen ajatuksensa kääntyivät niihin ihmisiin, jotka jo varmaan olivat saaneet surmansa aalloissa. Hänessä riehui katkera vihan tunne enoa vastaan, jonka voitonhimo oli tuottanut niin monen onnettoman perikadon. Vene kiiti halki aaltojen nopeasti kuin vesilintu. Mutta hätäisenä päästä pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa oli, toivoi Vilho itsellensä siipiä voidaksensa pikemmin rientää vaaran paikkaan. Kauan oli jo tämä kulku kestänyt, moni salakari ja hiekka-särkkä oli sivuutettu eikä vieläkään oltu perille päästy. Päivän ensi koite ruskoitti jo idässä, kun vihdoinkin merellä uiskentelevat laivan pirstat osoittivat, että surkea aavistus oli tosi ja että veneen tuli liikkua varovasti välttääksensä yhteentörmäystä näitten esineitten kanssa. Wäberin kunniaksi sanottakoon, että hän ensin katseli, olisiko ihmisiä avun tarpeessa, ennenkuin hän käänsi huomionsa arkkuihin ja tynnyreihin. Mutta kun ei karilla eikä aalloissa näkynyt ainoatakaan ihmis-olentoa, rupesi hän sitä kiihkeämmin täysin määrin harjoittamaan ranta-oikeutta ja hinaamaan veneesen kaikki, minkä hän luuli maksavan vaivan. Surullisena oli Vilho häntä auttamassa ja päätti sydämmessään olla ottamatta vähintäkään osaa saaliista, jolla hänen mielestään ei suinkaan voinut olla Jumalan siunausta. Jo oli veneessä, sekä kannen alla että päällä, monta arkkua ja tynnyriä, joiden sisältö näytti olevan jokseenkin kallisarvoista, kun koko joukko kalastaja-veneitä läheni myöskin ottaaksensa osaa tähän toivottuun saaliisen, joka vuosittain tuottaa Helgolantilaiselle melkoisen lisäyksen hänen elatukseensa. Nyt veti nuorukaisen huomion puoleensa eräs esine, joka todellakin näytti sen täysin väärin ansaitsevan. Se oli tynnyri, jonka pohjapuoli oli kiinnitetty laudan palasista hätäisesti kyhättyyn lauttaan. Köysi, jonka toinen pää monin kerroin oli kierrettynä tynnyrin ympärille ja joka näytti olleen johonki tarpeesen käytettynä, oli Vilholle aivan suotuna välikappaleena, ja siitä hän veti lautan ja tynnyrin veneen läheisyyteen. Pelon ja ilon sekainen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän veneen korkeammalta kannelta katsoi alempana olevaan tynnyriin ja siellä havaitsi nähtävästi hengettömän ihmisen, joka pienuutensa vuoksi näytti olevan lapsi. Näin olikin. Noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha tyttö, kyyristyneenä ja kädet ristissä, istui tynnyrin pohjassa, jossa jo oli jotenkin paljon merivettä.
Tämä oli kauhistuttava näkö. Ainoastaan vanhempain alttiiksi antava rakkaus oli voinut, huolimatta omasta vaarastaan, keksiä nämät keinot, pelastaaksensa sydämmensä lemmikin silminnähtävästä perikadosta. Kukapa tietää, minkälaisella kuoleman kauhistuksella tämä lautta tehtiin ja millä tuskalla pienoinen otettiin äidin sylistä ja pantiin tynnyriin, millä ristiriitaisilla tunteilla se viimeinkin heitettiin meren valtaan ja köysi liukui vapisevista käsistä! — Luultavasti oli jo silloin viimeinenkin pelastuksen toivo kadonnut, kun nuo poloiset jättivät lapsensa tuon heikon tynnyrin turviin. Varmaankin oli äidin ja isän silmä kääntynyt aaltoihin päin, jotka pois veivät heidän kalliimman aarteensa valtameren äärettömään avaruuteen, kun itse laiva jo oli pirstoiksi särkynyt. Kaiketi oli hukkuvaisten vanhempain viimeinen silmäys pyhitetty tyttärelle, ja vedellä täyttyvä korva vielä tajusi sen hätähuutoja. Voi, kuinka katkeralta kuolema suolaisen meren aalloissa lienee tuntunut noille onnettomille vanhemmille, jotka vajosivat syvyyteen tietämättä lapsensa kohtalosta mitään!
Puuhaellessaan tynnyrin hinaamista veneesen oli Vilho vähällä syöksyä mereen. Avuliaasti auttoi eno häntä taintuneen, köntistyneen lapsen virvoittamisessa. Täydellisesti se onnistui vasta kotona, kun lapsen päältä oli riisuttu märjät vaatteet, hän oli pantu lämpöiseen vuoteesen ja hänelle annettiin lämmintä teevettä juotavaksi, jonka jälleen hän oksensi nielaistun meriveden ja vaipui syvään uneen. Vilhon ihastus ihmishengen pelastamisesta oli ääretön. Aivan niinkuin eno piti vedestä kootut arkut ja tynnyrit oikeana omaisuutenansa, uskoi Vilhokin itsellänsä olevan jonkunlaisen omistus-oikeuden pelastettuun lapseen, ja hän piti velvollisuutenansa ottaa sen erityiseen huostaansa. Tämä olikin tarpeellista sen vuoksi, että vanha Wäber sittemmin näytti aikovan hyljätä lapsen, kun ei kukaan tunnustanut sitä omakseen eikä tullut sitä rahalla lunastamaan. Olipa onni, että rouva Wäberillä oli hellempi, lempeämpi luonto kuin hänen miehellänsä, ja että hän piti tyttöä hyvänä hänen kauneutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ne lapset, jotka Jumala oli hänelle antanut, olivat kaikki kuolleet, ja hän piti haaksirikkoisen tytön tervetulleena palkintona niistä ja vanhuutensa toivottuna turvana.
Herätessään unesta täydellisesti tointuneena ja nähdessään olevansa pienessä, köyhässä ventovierasten keskellä, purskahti Liddy (tämä oli tytön nimi) kovaan itkuun. Turhat olivat Wäberin vaimon lohdutus-sanat sekä kirjavat simpsukat, joita Vilho sydämmensä tuskassa antoi hänelle; ainoastaan ankara Wäber sai lapsen asettaumaan.
"Ole kohta siivolla!" tiuskasi hän. "Jos et pian lakkaa vaivaamasta korviani, niin minä heti paikalla pistän sinut tynnyriin takaisin ja heitän mereen, jossa kalat sinun syövät, niinkuin ovat vanhempasikin syöneet."
Mitä hyvyys ei voinut, sen vaikutti pelko. Liddy vaikeni ja mukauntui surulliseen kohtaloonsa. Vastarintaa tekemättä antoi hän pukea itsensä kalastaja-tytön karkeisin vaatteisin ja toimitti nöyrästi ne pienet työt, jotka annettiin hänelle tehtäväksi. Mutta entisistä elämänvaiheistaan hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä. Hän sanoi eläneensä äitinsä kanssa maalla kauniissa huoneissa ja isänsä usein olleen poissa matkustuksilla. Hiljakkoin oli tämä palannut kotiin ja kertomuksillaan saattanut äidin itkemään, jonka jälkeen kaikki kapineet pantiin kokoon, ja sitten astuttiin laivaan. Yöllä, kun hän makasi sikeimmässä unessaan, temmattiin hän vuoteeltaan ja pantiin tynnyriin, vaikka hän huusi ja rukoili, ja sitten hän pelosta meni tainnuksiin.
Syystä saattoi arvata Liddyn vanhempien olleen varallista, jopa ylhäistäkin väkeä, vaan heidän sukunimistänsä sekä haaksirikkoon joutuneesta laivasta ei tyttö voinut tehdä vähintäkään selkoa.
Vaikka Liddy alussa katkerasti murehti vanhempiansa sekä oudoksui uusia olojansa, niin tämän kuitenkin paransi aika, joka on paras lääkäri ja lohduttaja. Liddyn surua lievittämässä oli paitsi tätä kalastajan vaimon ja Vilhon ystävällisyys ja lapsen mieli, joka helpommin kuin vanhan voi mukauntua elämän vaiheisin. Parin viikon kuluttua oli katkerin suru unhotettu ja Liddy oli tottunut nykyiseen tilaansa.