YHDESTOISTA KOHTAUS.
Hilarius. Evert.
Hilarius (keskiovesta). Hahaha! Olipa tuo soma "spitaakeli!"
Evert (totisena). Älkääpäs naurako, herra Hilarius.
Hilarius. Sallikaa minun toki nauraa, eikö se ollut oikein somaa. Olettekos nyt tyytyväinen?
Evert. Kiitän teitä, — mutta lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä vastausta, ja sentähden annan teille hyvän neuvon.
Hilarius. No? Minkähän niin?
Evert (paatoksella). Teidän tulee kaikin mokomin lähteä ensi junassa pois.
Hilarius. Niinhän minä ajattelenkin tehdä.
Evert. Mutta vaimonne kanssa.
Hilarius. Niin — arvattavasti!
Evert (hyvin totisena). Vaimonne ei sitä tahtone, mutta älkää jättäkö häntä millään ehdolla, kuulettekos?
Hilarius. Mutta tehän olette oikein ankaran totinen.
Evert (erikseen). Miesparka! Oh noita vaimoja — vaimoja! — Kuka olisi voinut ajatellakaan sellaista, ja vieläpä sellaisella ijällä!
Hilarius. Minusta näytätte te voivan pahoin.
Evert (erikseen). Ja sen ohessa tämä ijäkäs kunnon mies, — jonka häviötä toivotaan. Kurja miesparka!
Hilarius Heretkäähän nyt jo, minä en suvaitse tuollaisia soimauksia!
Evert. En minäkään suvaitse sitä, että teitä tahdotaan häväistä, — minä tahdon sanoa teille salaisuuden.
Hilarius. Salaisuuden? No antakaapas kuulla!
Evert. Mutta olkaa vahva, — jaksakaa kärsiä!
Hilarius. Hyvä, hyvä, — antakaa nyt vaan kuulla!
Evert. Teidän vaimollanne on rakastaja. Hän seuraa häntä. —
Hilarius. Vaimollaniko? Niinkö te sanoitte?
Evert. Täällä kohtaavat he toisensa.
Hilarius. Mitä te sanottekaan? Johan te kerrotte ryövärihistorioita! (Sivulle.) Hänellä on varmaan iili päässä.
Evert (erikseen). Hän ei usko minua. (Ääneen.) No katsokaa nyt itse, eikö minulla ole oikein? (Antaa Hilariukselle ruusupaperisen kirjeen.) Kas tässä! — Lukekaapas!
Hilarius (lukee). "Pienokainen enkelini — ja tämä olisi minun vaimolleni muka!" — Sangen hyvästi — (lukee) "minä jumaloitsen sinua — ensi asemalla — joku keino — tuhansia muiskuja."
Evert. No, mitä te nyt sanotte?
Hilarius. Mistä olette saanut tämän lipun?
Evert. Minä löysin sen täällä. — Teidän vaimonne on sen kadottanut.
Hilarius. Kuulkaapas, nuori ystäväni, minä annan teille hyvän neuvon.
Evert. Mikä niin?
Hilarius. Lähtekää täältä kaikinmokomin ensi junalla.
Evert. Niin minä aijonkin.
Hilarius. Mutta pitäkää myös huolta siitä, että vaimonne tulee mukaan.
Evert. Vaimoni?
Hilarius. Niin, minulla on syytä luulla hänen haluavan jäädä tänne.
Evert. Mutta, herra Hilarius! — Ettehän te saata ajatella jotain sen tapaista, että minun vaimoni muka —
Hilarius. Hiljaa, hiljaa, herraseni — minä en ajattele mitään — mutta tuomitkaahan itse; täällä seisoo: "ainokainen enkelini", kuinka luulette, onko tämä kirjoitettu 50 vuotiselle eukolle, vai nuoremmalle.
Evert. On esimerkkejä vanhoistakin!
Hilarius. Jos tämä olisi kirjotettu minun vaimolleni, niin kuuluisi alku näin: "paksu papuseni", mutta ei suinkaan "ainokainen enkelini" — sepä olisi kummallinen rakastaja — kolmen päivän perästä toisi hän varmaankin sellaisen serafiini enkelin takaisin.
Evert (aprikoiden). Minun vaimoni! Mutta ajatelkaahan toki, — me olemme olleet vasta vuoden naimisissa.
Hilarius. Onpa esimerkkejä nuoristakin!
Evert. Ei, se on vallan mahdotonta! Pohjaltaan kyllä olette oikeassa, vaan olisipa se kauheata! Eikö minulla ole jotakin puukkoa, — pistoolia, — pyssyä?
Hilarius. Hiljaa, ystäväni — voipihan tämä kaikki olla pelkkää leikintekoa — erehdystä.
Evert. Kummallista leikkiä — merkillistä erehdystä! Voi minun päätäni!
Hilarius. Kas, tuolla tulee eukkoni, — nyt saan aika löylyn.