I
Hermosillo
Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle, valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.
Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo, jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.
Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana, jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.
Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan, niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.
Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla. Suom.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä, maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman? Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.
Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet, siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden, kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.
Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.
Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien valtioiden väestöistä.
Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.
Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara Kordillereja on Sonoran etelärajana.
Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa, hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot, comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta vaativat itselleen takaisin.
Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.
Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta asukasta.
Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan, jolla on nimenä el Cerro de la campana, — kellovuori. — Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.
Muuten tämä ciudad on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä, lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.
Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät siestaa — päivällislepoaan — asuntojen perähuoneissa, tarjosi yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.
Joukko leperoja, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin rateroja tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, — Meksiko ei tähän aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä — yritti turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän eteensä.
Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä; varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon, huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.
Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia. Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun ilme kasvoillaan.
Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa puolivillin ratsun selässä.
"Pysäyttäkää hänet!" huusivat muutamat.
"Antakaa hänen mennä!" kirkuivat toiset.
"Valgamedios!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on itse paholainen."
Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt, väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja chicotellaan niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin he olisivat tahtoneet.
"Oi, voi! Capista!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan atleettimainen vaquero, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä; "vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on, ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, picaro!"
Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.
Väkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan käsiään.
"Bravo! Bravo!" huudettiin.
"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot toveriaan käsiään taputtaen.
Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät lisääntymistään.
Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä uhkasi, katsahti hän taakseen.
Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän ymmärsi olevansa hukassa.
"Päästä minut menemään, Cornejo", huudahti hän ääni itkusta väristen.
"Ei, ei!" ulvoi väkijoukko. "Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!"
Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.
"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani kuin ciboton, tiedä se!"
"En antaudu", vastasi poika päättävästi.
Molemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen ratsain.
Väkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.
Kansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.
"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"
Vaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.
"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko antautua?"
"En! Tuhat kertaa en!" huusi poika.
"Herran nimeen siis!" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti liikkeelle.
Silloin tapahtui jotakin tavatonta.
Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon, jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.
Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut!
Väkijoukko päästi kauhun huudahduksen.
Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen naurua.
Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.
Ei kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.
Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli juez de letras — tutkintotuomari — muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.
Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt järkyttämään.
Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:
"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin."
"Niin", sanoi muuan lepero, "hänet on taitavasti murhattu."
"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin tottunut."
"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on vielä lapsi."
"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"
"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin, "hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."
"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä. "Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen eroon."
"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme tapauksen. Rafael pelasi montéta don Aguilarin luona ja onni ei näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa. Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."
"Caspita!" huudahti tutkintotuomari.
"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka rakennus onkin jo tuhkana."
"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne lepero viittasi, "ja sitten…"
"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet pidättää…"
"Hän oli oikeassa!"
"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!"
"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta, ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."
Tähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.
Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.
Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen päivällisen lähti ulos.
Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla ratsastavaa alguazilia odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista ravia.
"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin. "Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme kuulla uutisia."
"Caspita!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä, jossa saisi kiikkua."
"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle tekemänsä cuchillada on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti surmattu."
Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.
Silloin hän kääriytyi viittaansa.
"Ovatko aseet ladatut?" kysyi hän.
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", vastasi alguazilien päällikkö.
"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin haciendaan. Mutta ripeästi; kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."
Hevoset alkoivat laukata.