XIV
Rangaistus
Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla epätietoisia.
Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.
Pakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.
Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,
Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.
Tapahtumain kulku oli ollut seuraava:
Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää, varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan, palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja karkaamasta.
Olemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.
Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään, kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa leiriin.
Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä tallessa väkensä vartioimana.
Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli auttamattomasti menettänyt pelin.
Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella äänellä:
"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme, niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"
Hän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.
Mutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.
"Välimme eivät vielä ole selvät", sanoi hän.
Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui raivon tukahduttamalla äänellä:
"Mitä minusta tahdotte?"
Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,
Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.
"Teidät on tuomittu", vastasi hän. "Teihin sovelletaan preirielakia."
Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi raivostuneena:
"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!"
"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi, tänään ette minulta pääse karkuun."
"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista
Sydäntä kohti.
Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.
Laukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään maahan.
"Ensimmäinen!" huudahti rosvo villisti nauraen.
"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen selkään.
Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.
"Kirottu!" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.
Nyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.
Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen kaikki, mitä eteen sattui.
Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.
Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.
"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa, mutta luoti katosi avaruuteen.
Comanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.
"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät kuolemaa."
Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän puukon hänen niskaansa.
Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön voitonulvontaan.
Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat vierivät maahan.
Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon veristä päänahkaa.
Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen, hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut odottanut tällaista hyökkäystä.
He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.
Useita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.
Kun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.
Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko sydämessään.
Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka olisikin ollut mahdoton.
Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta, että he antautuvat.
Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka jälkeen heidät sidottiin.
Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.
Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.
"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He odottavat veljeäni."
"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita metsästäjiä.
Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin päällikölle tuon pitkän piipun.
Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään neuvoston jäseniä lausui:
"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne, varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte, soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"
Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä, juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:
"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni", lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet, joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa. Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee, ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?" [Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]
Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta. Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet, rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.
"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri. Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme, niinkuin hän haluaa."
"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni. Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."
Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.
Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään hajaantuneet metsästäjät.
Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen puoleen hän lausui:
"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla. Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa teidät kuoltuanne eskennaniin, siihen nautinnon paikkaan, missä ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet kuolemaa silmiin."
"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe meidän kalpenevan."
"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne. Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse valita kuolintapanne."
Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.
"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän, että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan, mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi. Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat käsiimme."
Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.
"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille pitäisi antaa hameet."
Uskollinen Sydän astui esille.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se, joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."
Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän sanoja.
Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:
"Hyväksymme!"
Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä, tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.
"Vapauttakaa vangit siteistä", komensi Uskollinen Sydän.
Käsky pantiin heti toimeen.
"Puukko tänne!" sanoi Frank.
Metsästäjä antoi sen hänelle.
"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.
Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.
Hän oli kuollut.
"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.
Hän vaipui edellisen ruumiin päälle.
Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä, kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta, joka oli hänen ansiotaan.
Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen, mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.
Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää, joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen rinnasta hän lausui hymyillen:
"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä olen, pianhan saan sen tietää."
Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.
Hän kaatui kuolleena maahan.
Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä samanlaista mestausta.]
Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet yhdestä iskusta.
"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä ruohoon.
Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin ulkopuolelle.
Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.
Kapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.
Tällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin preiriellä.
Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän hermojansa.
Erämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät, ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan, vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.
Uskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.
Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin, eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.