XV
Majavat
Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin katseli.
Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.
Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä. Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein heti senjälkeen takaisin pinnalle.
Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia. Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.
Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.
Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä eläimiä.
Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan kuin apina, joka jyrsii pähkinää.
Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja katosivat äkkiä.
Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.
Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta säteiltä.
Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon, jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja siitä, miten niitä metsästetään.
Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan pyytää.
"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas, ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee, ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta, josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua. Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon. Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."
"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.
"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä, jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle. Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."
"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan merkillisimpiä."
"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."
"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on varsin arvokas."
"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä. Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen huolellisesti", lisäsi hän.
"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja johon sivellään rohtoa, — niin nimitetään syöttiainetta, jota yleensä käytetään, — asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen. Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."
"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.
"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme, tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."
Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä. Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän mukavuuksiin.
Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti vieraita sisään.
Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan ateriaksi.
Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä, jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa oli.
Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan, eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.
"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."
Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.
Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se ansaitsikin.
Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan majasta.
Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä tämä tekikin.
Hetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:
"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin tehdä teille eräitä kysymyksiä."
"Caballero!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi harkitaksesi visusti sanojasi.'"
"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen. Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi henkilökohtaisesti teitä itseänne."
"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä, etten emmi tehdä mieliksenne."
"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka kauan olette asunut preiriellä?"
"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä pitkäksi aikaa."
"Partioelämä siis miellyttää teitä?"
"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena, kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan herra."
Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti suoristausi yleväksi.
Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille viiksilleen.
"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia, ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te saavuitte?"
"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."
"Vai niin."
Syntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:
"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?"
"On, useita."
"Haluaisin saada tietoja heistä."
"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä, ole tällä hetkellä täällä."
"Ja mikä on hänen nimensä?"
"Uskollinen Sydän."
"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani sen miehen."
"Todellako?"
"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!"
"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos tosiaankin haluatte hänet nähdä."
"Haluaisin äärettömän mielelläni!"
"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä."
"Mitenkä niin?"
"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei kestä kauan, ennenkuin hän palaa."
"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui kenraali liikutettuna.
"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä ole lähtenyt leiristänne."
"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?"
"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki", vastasi erämies hymyillen.
"Luotan lupaukseenne."
"Teillä on sanani, kenraali."
"Kiitos."
Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.
Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.