X.
HERTTA ÄSSÄ.
Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.
"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei, se on mahdotonta."
Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti, toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.
"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.
Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.
Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.
Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don
Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.
Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan maailman asukkaassa.
Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään kumartaen:
"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään kysymyksen?"
"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian suuren kunnian."
"Nimeni on don Fernando Carril."
"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."
Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan ja panivat hatun päähänsä.
"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko uhrata kymmenen minuuttia seurassani?"
"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin mielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne."
"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä siitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka tulee tuolla, on…"
"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet", keskeytti don Estevan.
"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin kunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta minun leppymätön vihamieheni."
"Sepä ikävää."
"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian laita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on yrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan rosvojen maalitauluna."
"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden, don Fernando."
"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää asiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä pulastaan."
"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle."
"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla vimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle palveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle esittää."
"Mielelläni, caballero."
"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne tarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin."
Tämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella jatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä ensinmainituista.
"Herran nimessä!" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, "en siis erehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don Fernando Carril."
"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te itsekin voitte olla", don Fernand vastasi kumartaen.
"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään.
Mennään yhdessä kylään."
"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on, luvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman."
"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana muuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne ystäväni Estevanin läsnäollessa."
"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni läsnä keskustelunne aikana", nuori mies vastasi.
"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."
"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti.
"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."
"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se on vain pari askelta tästä."
"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi hymyillen.
Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja mezquitimetsikköä kohti.
Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi, ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita, kuten lukija kohta saa nähdä.
Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta hän oli puhunut.
Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.
Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois, antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.
He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.
"Oh", don Torribio sanoi, "olen todellakin kiitollinen, don Fernando, että tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt tahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti."
"Señor don Torribio Quiroga", don Fernando vasasi, "olen todellakin hämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin vihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne."
"Ah, taivas on sallinut toisin!" don Torribio vastasi nyökäyttäen päätään.
"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta."
"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan."
"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän kummankin täytyy tehdä joku päätös."
"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra."
"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne päättänyt tulla johonkin lopputulokseen."
"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen muuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan."
"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?"
"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta, koska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa piasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on vannonut tappavansa teidät."
"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te tulette lopulta puille paljaille."
Don Torribio huokasi vastaamatta.
Don Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen itselleen uuden.
"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta käyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä tavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä aavistan."
"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää."
"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset harrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen ajateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut löytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä tavalla."
"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te olette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela."
"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko koskaan?"
"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua."
"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.
On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."
"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.
"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."
"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"
"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän on pakko heti ampua luoti otsaansa."
"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."
"Te hyväksytte siis sen, señor don Torribio?"
"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa, vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."
Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta raikkaaseen nauruun.
Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa, jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.
"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä toinenkin keino olemassa."
"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen vilkkaasti hänen puoleensa.
"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen kuolemalla?"
"On!" don Torribio vastasi kolkosti.
Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.
"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"
Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.
"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi, joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu siihen."
"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."
"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää niinkuin hyväksi näette."
"Mutta", don Torribio huomautti, "kuka hoitaa kortteja?"
"Niin, hitto vieköön, sehän on totta", don Fernando vastasi, "sitä en ole tullut ajatelleeksi."
"Minä, jos niin tahdotte", Estevan sanoi, "varsinkin kun minä, lukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin puolueeton asiassa."
"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa umpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää."
"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin otan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu."
"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen, don Fernando."
"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni."
Don Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille vastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin heti takaisin.
"Niinmuodoin", hän sanoi, "olette lujasti päättäneet pelata tämän pelin?"
"Niin", he vastasivat.
"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni suosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?"
"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!"
"Hyvä on, señorit", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja vetäen esiin korttipakan. "Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun, sillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen kasvojensa eteen."
Molemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät katseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.
Don Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän antoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.
"Ottakaa vaarin nyt, señorit!" hän sanoi, "nyt minä aloitan."
Huolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan, teeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän säkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.
Sillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen päälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia jäljellä kädessään. Hän keskeytti.
"Caballerot", hän sanoi, "viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään."
"Jatkakaa, jatkakaa!" don Torribio vastasi kiihkeästi, "ensi kortti on minun."
"Tuossa se sitten on!" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.
"Oh!" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, "hertta ässä, sehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi syyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja."
Don Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja huomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli keskusteltu:
"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole ollenkaan onnea teidän kanssanne."
"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio."
"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin ankaraa jännitystä."
"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa."
"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani."
Don Fernando kumarsi vastaamatta.
"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin on aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin ottanut pistoolit mukaani."
"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne."
"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi."
Don Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don
Torribiolle.
"Se on panoksessa ja siinä on nallikin", hän sanoi, "liipaisin on jäykänlainen."
"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken, pieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta."
"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta."
Don Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.
"Señorit", hän sanoi, "pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen saaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen syötäväksi."
"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla hevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis tulisi niin peräti häväistyksi."
"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan kiitokseni ja jääkää hyvästi!"
Luotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi pistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.
"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa", hän sanoi.
"Tosiaankin viime hetkessä", don Torribio sanoi yhä yhtä kylmäverisesti, "muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä. Mutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?"
"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti menettänyt henkenne minulle, eikö niin?"
"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?"
"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus menetellä kanssanne miten haluan."
"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani, kuten caballeron tulee."
"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"
"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.
"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."
"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te tekisitte minun sijassani, don Estevan?"
"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista."
"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi viittauksestaan."
"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."
"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää mielensä mukaan."
"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."
"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta, niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"
"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"
"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset kirjoitusvehkeet."
"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään jää huomaamatta, hyvä herra."
Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa käytetään kapsäkkeinä.
Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don
Torribion eteen.
"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."
"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.
"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17 päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y Morelos…. Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi minulle."
Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen johdosta.
Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti luettuaan pisti sen povitaskuunsa.
"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra, ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."
"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."
"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."
Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.
"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.
"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla myöhäinen."
"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"
"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."
"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."
"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.
"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.
Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.
Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.