METSÄSSÄ.
Määri oli juuri istuutumaisillaan aamiaispöytään kun hänelle ilmoitettiin, että maalaispoliisi odotti häntä kunnantalolla kahden pidätetyn kanssa.
Hän läksi sinne heti ja huomasi tosiaankin poliisinsa, ukko Hochedurin, seisaallaan vartioimassa vakavin ilmein vanhanpuoleista porvaripariskuntaa.
Mies oli kookas, punanenäinen, harmaahapsinen ukko, ja näytti masentuneelta; sen sijaan vaimo, pienoinen, pyhävaatteisiin pukeutunut, hyvin pyöreä, hyvin lihava, kiiltäväposkinen muija katseli uhittelevasti esivallan palvelijaa, joka oli heidät pidättänyt.
Määri kysyi:
— Hochedur, mistä nyt on kysymys?
Poliisi esitti todistuksensa.
Hän oli lähtenyt aamulla, tavalliseen aikaan, toimittamaan tarkastusta Champiouxin metsänreunasta aina Argenteuilin rajalle asti. Hän. ei ollut huomannut mitään erikoista koko seudulla, paitsi sen, että ilma oli kaunis ja että viljavainio näytti lupaavalta, kun Bredelin poika, joka oli ruokkoamassa viinitarhaansa, huusi hänelle:
— Hoi, ukko Hochedur, menkääpäs katsomaan metsänreunaan, ensimäiseen näreikköön, niin tulette tapaamaan kyyhkysparin, jolla on ikää yhteensä ainakin satakolmekymmentä vuotta.
Hän oli seurannut neuvoa, tunkeutunut tiheikköön ja kuullut siellä sanoja ja hengähdyksiä, jotka saivat hänet aavistamaan, että kysymyksessä oli parhaillaan tapahtuva siveysrikos.
Nelinkontin käyden hän oli lähestynyt rikoksellisia kuten salametsästäjää ja yllättänyt tämän pariskunnan juuri sillä hetkellä, kun se oli vaistojensa vallassa.
Hämmästyneenä tarkasteli määri rikoksellisia. Mies oli hyvinkin kuusikymmenvuotias ja nainen vähintäinkin viisikymmentä viisi.
Hän ryhtyi heitä tutkimaan, alottaen miehestä, joka, vastasi niin hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli.
— Teidän nimenne?
— Nicolas Beaurain.
— Teidän ammattinne?
— Rihkamakauppias, Parisista, rue des Martyrs-kadun varrelta.
— Mitä te sitten teitte siellä metsässä? Rihkamakauppias pysyi äänettömänä, pää painuneena suurta vatsaa vastaan, kämmenet painettuina reisille.
Määri jatkoi kuulusteluaan:
— Väitättekö vääräksi järjestysmiehen todistusta?
— En, herra määri.
— Te siis tunnustatte.
— Kyllä, herra.
— Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?
— Ei mitään, herra.
— Missä te olette tavannut rikostoverinne?
— Hyvä herra, hän on minun vaimoni.
— Teidän vaimonne?
— Niin juuri, minun vaimoni.
— Siis… siis… te ette asukaan yhdessä… Parisissa?
— Anteeksi, herrani, me elämme yhdessä!
— Mutta… siis… hyvä herra Beaurain, te olette hullu, pähkähullu, kun olette tullut tänne pidätettäväksi tällä lailla keskellä metsää, kello kymmenen aamulla.
Rihkamakauppias näytti valmiilta itkemään häpeästä. Hän mutisi:
— Tämä kaikki on tapahtunut vaimoni tahdosta! Minä kyllä sanoin hänelle, että se oli mieletöntä. Mutta kun nainen saa jotakin päähänsä… niin te tiedätte… että hän ei hellitä.
Määri, joka piti suorasukaisesta puheesta, hymyili ja vastasi:
— Tässä tapauksessa olisi pitänyt sattua aivan päinvastaista. Jos hän olisi saanut jotakin vain päähänsä, niin te ette olisikaan nyt täällä.
Silloin hra Beaurain joutui vihan valtaan ja kääntyen vaimonsa puoleen:
— Jokos sinä nyt näet, mihin sinä olet johtanut meidät runollisuudellasi? Sanoppas, missä me nyt olemme! Me joudumme nyt oikeuden eteen siveysrikoksesta meidän iällämme! Ja meidän täytyy sulkea liikkeemme, jättää liiketuttavamme ja muuttaa asumaan johonkin toiseen kaupunginosaan. Siinä me nyt olemme!
Rva Beaurain nousi ja, katsahtamatta mieheensä, esitti asiansa juurtajaksain ilman esteitä, ilman turhaa häveliäisyyttä, melkein sujuvasti.
— Jumalani, herra määri, minä tiedän hyvinkin, että me olemme naurettavia. Sallitteko minun puolustautua asianajajan tavoin, tai pikemminkin onnettomana vaimo raukkana; ja minä toivon, että te tulette päästämään meidät kotiimme ja säästämään meiltä kaiken oikeudenkäynnistä aiheutuvan häpeän.
"Kun minä kerran olin nuori, niin minä tutustuin hra Beaurainiin tällä paikkakunnalla, eräänä sunnuntaina. Hän oli apulaisena eräässä rihkamatavarakaupassa, ja minä olin myyjättärenä eräässä valmiiden vaatteiden kaupassa. Minä muistan sen vielä kuten eilispäivän. Silloin tällöin minä tulin tänne viettämään sunnuntaita erään ystävättäreni, Rose Levéquen seurassa, jonka kanssa minä asuin Pigallen kadulla. Rosella oli rakastaja, mutta minulla ei ollut mitään sellaista. Se on hän, joka toi meidät tänne. Eräänä lauantaina hän ilmoitti minulle, nauraen, tuovansa minulle seuraavaksi päiväksi toverin. Minä käsitin hyvin, mitä hän tarkoitti; mutta minä vastasin, että se oli tarpeetonta. Minä olin järkevä, herrani.
"Seuraavana päivänä me kohtasimme siis junassa herra Beaurainin. Hän oli siihen aikaan pulska mies. Mutta minä olin päättänyt olla antautumasta, enkä minä liioin antautunutkaan.
"Me siis saavuimme Bezonsiin. Ilma oli ihana, oli niin ihana, että sydäntä hiveli. Kun on kaunis ilma, niin minä aivan hullaannun, niin nyt kuin muinoinkin, ja kun minä olen maalla, niin minä joudun päästä pyörälle. Vehreys, lintujen viserrys, lainehtiva viljavainio, pääskysten lento, nurmen tuoksu, valmut, päivänkakkarat, kaikki ne saavat minut hulluksi! Kaikki se vaikuttaa kuin samppanja, johon ei ole tottunut.
"Oli siis ihana ilma, lauhkea ja kirkas, mikä tunkeutui teihin katsellessanne silmillänne ja hengittäessänne suullanne, Rose ja Simon syleilivät toisiaan vähän päästä! Se vaikutti minuun jotakin, sen katseleminen. Hra Beaurain ja minä kävelimme heidän jälessään, puhumatta mitään. Kun ei olla tuttuja, niin ei keksitä mitään puheenaihetta. Hänellä oli arka ilme, sillä nuorukaisella, ja hänen hämilläänolonsa huvitti minua. Olimme saapuneet viidakkoon. Oli raitista kuin kylvyssä, ja kaikki ihmiset istuutuivat ruoholle. Rose ja hänen ystävänsä tekivät pilaa minun vakavasta ilmeestäni; te käsitätte hyvin, että minkäänlaista muuta ilmettä minulla ei silloin saattanut olla. Ja sitten he alkoivat syleillä toisiaan ujostelematta, aivan kuin meitä ei olisi ollenkaan ollut siinä lähellä; ja sitten he alkoivat kuiskutella keskenään ja sitten he nousivat ja läksivät tiheikköön sanaakaan sanomatta. Ajatelkaas, miten hullulta minä näytin, minä, tuon nuorukaisen silmien edessä, jonka minä näin ensimäistä kertaa. Minä tunsin itseni siinä määrin noloksi nähdessäni heidän sillä lailla poistuvan, että minä sain siitä rohkeutta ja aloin puhutella häntä. Minä kysyin häneltä, mitä hän teki; hän oli rihkamakauppiaan apulainen, kuten jo teille äsken sanoin. Me puhelimme hetken; se rohkaisi häntä, ja hän tahtoi lähennellä, mutta minä työnsin hänet kylmästi paikoilleen. Eikö niin, hra Beaurain?"
Hra Beaurain, joka katseli jalkojaan hämillään, ei vastannut mitään.
Rouva jatkoi: "Silloin hän käsitti, että minä olin järkevä, tuo nuorukainen, ja hän alkoi hakkailla minua kiltisti kunnon miehenä. Siitä lähtien hän saapui joka sunnuntaina. Hän oli kovin rakastunut minuun. Ja minä pidin hänestä myöskin kovasti, mutta siihen aikaan hän olikin pulska nuorukainen!
"Lyhyesti sanottuna hän otti minut vaimokseen syyskuussa ja me perustimme liikkeen rue des Martyrs-kadun varrella.
"Seurasi sitten kovia vuosia, herrani. Liike ei menestynyt, emmekä me voineet tehdä matkoja maalle. Ja sitten me vähitellen unhoitimme koko tavan. Ihmisellä on muuta mielessä; täytyy ajatella kassaa enemmän kuin kukkasia kedolla. Me vanhenimme, vähitellen, huomaamattamme, rauhallisina ihmisinä, jotka eivät enää ajattele rakkautta. Silloin ei kaivata mitään, kun ei huomata, että jotakin puuttuu. Ja sitten herrani, liike alkoi luistaa, ja me olemme turvanneet tulevaisuutemme! Silloin, nähkääs, minä en oikein tiedä, mikä muutos minussa tapahtui, totisesti, sitä minä en tiedä!
"Kas niin, minä aloin uneksia pienen koulutytön tavoin. Nähdessäni kukkaiskärryjä kuletettavan kaduilla minä tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Orvokkien tuoksu tunkeutui aina minun tuolilleni asti, kassan takana, ja sai minun sydämeni sykyttämään! Silloin minä nousin ja menin kynnykselle katselemaan taivaan sineä, mikä näkyi kattojen välistä. Jos katselee taivasta kadulta, niin se näyttää joelta, pitkältä joelta, joka kiemurrellen laskeutuu Parisiin ja jossa pääskyset liikkuvat kalojen tavalla. Minun iälläni tämä kaikki on hyvin hullunkurista! Mutta minkäs sille mahtaa, herrani, kun on työskennellyt koko ikänsä, niin tulee hetki, jolloin huomaa, että muutakin olisi voinut tehdä, ja silloin alkaa kaduttaa, niin, silloin alkaa kaduttaa! Ajatelkaahan, että kahdenkymmenen vuoden kuluessa minä olisin voinut muiden tavalla, muiden naisten tavalla mennä metsään saamaan suuteloita. Minä uneksin siitä, miten suloista olisi olla pitkällään lehvien alla ja rakastaa jotakin! Ja sitä minä ajattelin kaiket päivät ja kaiket yöt! Minä uneksin kuuvalosta järvellä aina siihen asti, että minut valtasi halu hukuttautua.
"Alussa minä en uskaltanut puhua tästä mitään hra Beaurainille. Minä tiesin hyvinkin, että hän tekisi minusta pilaa ja ajaisi minut myymään lankoja ja neuloja! Ja sitten, totta puhuen, hra Beaurain ei enää suuresti minua miellyttänyt; mutta katsellessani peiliin minä käsitin myöskin, että minä en enää miellyttänyt ketään, minä! Minä otin siis ratkaisevan askeleen ja esitin tehtäväksi matkan maalle, sinne, missä me olimme tutustuneet toisiimme. Hän suostui ilman epäilyjä, ja niin me saavuimme tänne tänä aamuna, kellon lähestyessä yhdeksää.
"Mutta saavuttuani tänne vainioille minä tunsin itseni kokonaan nuortuneeksi. Naisen sydän ei koskaan vanhetu! Ja totta puhuen minä en nähnyt miehessäni sitä, millainen hän oli, vaan sen, mitä hän oli muinoin ollut! Sen minä teille vannon, herrani. Toden totta, minä olin juopunut. Minä aloin syleillä häntä; hän hämmästyi siitä enemmän kuin siitä, jos olisin yrittänyt häntä tappaa. Hän hoki yhtä mittaa: 'Mutta sinäpäs olet hullu. Mutta sinäpäs olet hullu, tänä aamuna. Mikäs sinua oikein riivaa?…' Minä en kuunnellut häntä, minä, minä en kuunnellut muuta kuin sydämeni ääntä. Ja minä pakotin hänet lähtemään kanssani metsään… Ja tässä me nyt olemme!… Minä olen sanonut teille totuuden, herra määri, koko totuuden."
Määri oli henkevä ja suorasukainen mies. Hän nousi, hymyili ja sanoi: "Menkää kotiinne, rouvani, älkääkä koskaan enää tehkö syntiä… lehvien alla."
End of Project Gutenberg's Hätähuuto y.m. kertomuksia, by Guy de Maupassant