LAPSI.
Vakuutettuaan kauvan, ettei milloinkaan menisi naimisiin, oli Jacques Bourdillière äkkiä muuttanut mielipidettä. Se oli tapahtunut äkisti eräänä kesänä merikylpypaikassa.
Kun hän oli eräänä aamuna loikonut hietikolla, vaipuneena katselemaan naisten nousemista vedestä, oli pieni jalka herättänyt hänen huomiotaan kauneudellaan ja siroudellaan. Kohotettuaan katseensa miellytti häntä jalan omistajakin. Tästä hän ei muuten nähnyt muuta kuin nilkat ja pään, jotka pistivät esiin huolellisesti kiinnipannusta, valkeasta villakankaasta tehdystä vaipasta. Jacques Bourdillièrea pidettiin aistillisena ja hurjastelijana. Hänet lumosi ensin pelkkä muodon kauneus; sittemmin hänet kahlehti nuoren tytön henkinen sulous, hänen luonnollisuutensa ja hyvyytensä, hänen sielunsa, joka oli yhtä raitis kuin hänen huulensa ja poskensa.
Hänet esitettiin perheelle, hän miellytti ja hänen rakkautensa kiihtyi pian hulluuteen saakka. Kun hän kaukaa näki Bertha Lannisin keltaisen hiekan peittämällä aavalla rannalla, vapisi hän kiireestä kantapäähän. Hänen läheisyydessään mykistyi hän, menetti puhe- ja ajatuskykynsä, samalla kun hänen sydämensä jyskytti, hänen korvissaan humisi ja hänen mielensä täytti pelko. Oliko sellainen rakkautta?
Hän ei sitä tiennyt, ei käsittänyt, mutta kuitenkin kaikitenkin pysyi hän päätöksessään tehdä tuo lapsi vaimokseen.
Tytön vanhemmat epäröivät kauvan nuoren miehen huonon maineen peloittamina. Kerrottiin, että hänellä oli rakastajatar, vakinainen rakastajatar, pitkäaikainen ja luja suhde, yksi noita siteitä, jotka luulet katkaistuiksi, mutta jotka pitävät yhtäkaikki.
Sitäpaitsi rakasti hän milloin pitemmän milloin lyhyemmän ajan kaikkia naisia, jotka tulivat hänen lähettyviinsä.
Nyt hän muutti tapansa, eikä suostunut edes yhtä ainoata kertaa tapaamaan sitä naista, joka pitkät ajat oli ollut hänen rakastajattarensa. Muuan ystävä järjesti niin, että tämä sai vuotuisen apurahan, joka turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavan, eikä sittemmin ollut tuntevinaan häntä nimeltäkään. Nainen kirjoitti kirjeitä, ilman että hän niitä aukaisikaan. Joka viikko tunsi hän hyljätyn vihatun käsialan kirjekuoressa; ja viikko viikolta tunsi hän yhä suurempaa vihaa tätä kohtaan ja hän repi äkisti rikki kuoren ja paperin avaamatta, lukematta riviäkään, ainoatakaan riviä, tietäen ennakolta, mitä valituksia ja moitteita se sisälsi.
Koska hänen kestävyyteensä ei luotettu, kesti koetusaikaa koko talven ja vasta keväällä myönnyttiin hänen kosintaansa.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Oli päätetty, etteivät he tekisi tavanmukaista häämatkaa. Vaatimattomien tanssijaisten jälkeen perheen keskuudessa, tanssijaisten, joiden piti kestää korkeintaan yhteentoista, jottei tuo pitkä päivä väsyttävine juhlamenoineen venyisi kovin pitkäksi, piti vastanaineiden viettää ensimäinen yhteinen yönsä morsiamen kodissa ja lähteä seuraavana aamuna kahden rakkaalle rannikolle, jossa he olivat oppineet tuntemaan ja rakastamaan toisiaan.
Oli tullut yö, suuressa vierashuoneessa tanssittiin. He olivat kahden vetäytyneet pieneen japanilaiseen huoneeseen, joka oli verhottu kiiltävällä silkillä, ja jota tänä iltana hämärästi valaisi himmeä valo suuresta värilyhdystä, joka riippui katosta kuin suuri muna. Akkuna oli puoliavoinna päästäen aika ajoin sisään raittiin tuulahduksen ulkoa, ilman vienon kosketuksen, joka hyväili kasvoja, sillä ilta oli lämmin ja tyyni, täynnä kevään tuoksuja.
He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein, hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi, mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.
Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!" ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.
He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.
Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut. Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana, salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.
Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut, uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta, jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen: "Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: hyvin kiireellistä, kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti sitä tavailevan.
Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän sopersi: "Rakkaani, se on… se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti… aivan heti… on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."
Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä, vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.
Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.
Se oli näin kuuluva:
"K. H!
Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee sääliä.
Kunnioituksella:
tohtori Bonnard."
Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä liinavaatteita.
Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta jääkylmissä kääreissään.
Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi, surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta, hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen hänen viime hetkeään.
Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut, niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi valua kyyneleitä.
Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti. Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä huonetta.
Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta, armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä hetkelläni!"
Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."
Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut ketään muuta kuin sinua… Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia. Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.
Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne jotta näen rakastatko sitä."
Ja Jacques meni hakemaan lasta.
Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä, jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta. Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.
Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät suljettuina, näytti lepäävän.
Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä, ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään, liikkumattomana, kuolleena.
Sairaanhoitajat juoksivat vuoteen ääreen ja ilmoittivat: "Hän on kuollut."
Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut, sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.
Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut: "Huoneessaan; hän tulee kohta."
Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että onnettomuus oli tapahtunut.
Odotettiin vielä. Kutsuvieraat lähtivät; ainoastaan läheisimmät sukulaiset jäivät. Kello kahdeltatoista kävi nyyhkyttävä morsian vuoteeseen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat vuoteen ääressä ja kuuntelivat hänen itkuaan ääneti ja lohduttomina… Isä oli lähtenyt poliisikomisariuksen luo tiedustelemaan.
Kello viiden aikaan kuului käytävästä hiljaista melua: ovi avautui ja sulkeutui hiljaa. Sitten kuului äänettömässä talossa heikko huuto joka muistutti kissan naukumista.
Kaikki naiset hypähtivät ylös ja Berthe lähti ensimäisenä liikkeelle yöpuvussaan huolimatta äitinsä ja tätinsä estelyistä.
Jacques seisoi keskellä huonetta kalmankalpeana läähättäen, lapsi käsivarrella.
Nuo neljä naista katsoivat häntä kauhistuneina; mutta Berthe, joka äkkiä tuli rohkeaksi kiiruhti tuskan valtaamana hänen luokseen: "Mitä tämä merkitsee, sanokaa, mitä se on?"
Jacques oli hurjan näköinen, hän vastasi katkonaisesti: "Se merkitsee… se merkitsee… että minulla on lapsi ja että äiti on juuri kuollut…" Ja hän näytti tottumattomin käsin huutavaa pienokaista.
Sanaakaan sanomatta otti Berthe lapsen, suuteli sitä, puristi sitä rintaansa vasten; sitten kysyi hän kohottaen mieheensä katseen silmistään, jotka olivat täynnä kyyneleitä: "Sanoitteko että äiti on kuollut?" Jacques vastasi: "On, hetki sitten… sylissäni… Olin purkanut kesällä… En tiennyt mitään… lääkäri kutsui minut…"
Berthe kuiskasi: "No hyvä, siispä me kasvatamme pienokaisen."