RISTIÄISET.
Maatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja vartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville omenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien jättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan. Puiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa leijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin laskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat loistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.
Tunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine nisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta porsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot kiertyneinä kuin nuoranpätkät.
Äkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana. Heikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki, jota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat alempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten ja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.
Eräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:
— Joudu, joudu, Melina, kello soi!
Hän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka ruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt. Hänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka kädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:
— Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.
Ukon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi vanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:
— Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen päivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.
Ankkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa siipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa suuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.
Samassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen kahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa nauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää ... yli punaisen saalin, joka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi nukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.
Sitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja voimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden jäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut hedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina pitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli jo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta asettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön jälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt paperipussit mukana.
Pieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua pienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet maantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja karjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen töllistelemään ohimenevää kulkuetta.
Riemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää taakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä metsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja kävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja luuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin tullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava katsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon poloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja ylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.
Kulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki päästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.
Nyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan liuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa jotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin kerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui pienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.
Kulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja iloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.
Kirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori, punatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli Dentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä. Ristiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun poikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se parkua.
Juhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes pappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan kotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla, sillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi saattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille viskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin, tapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan nujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä välittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä, korvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin poikaset.
Tuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle pastorille:
— Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta hetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?
Pastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri valotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli pienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän kun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa herätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:
— Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista pikku lelua, häh?
Pastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi lakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki mielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.
— Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos lasta halunnet!
Muutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten tapa on.
Niin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava talonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin pojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät olleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille juhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia viittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät veljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.
Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.
Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana, vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan, joka siis oli hänen veljensä poika.
Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.
Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.
— Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.
Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä, pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel herahti pastorin silmiin.
Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi, että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.
— Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.
Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi. Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että nyt se taas nukkui kehdossansa.
Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja aivot sumenivat.
Hämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja hävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.
Vihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti. Vierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin, haparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi huoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille kalpeana ja vavisten.
Miehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä kiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.
Polvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa päänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.