TARINA PYHÄN MIKAELIN LUOSTARILINNASTA.
Tuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran Cancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva aaltoili pilveilevällä taivaalla.
Seuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä. Tavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko suunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo jyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi vetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja ihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti melkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.
Huomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin hietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä jalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna kuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään maailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.
Ja minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun jumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla pilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin, kohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä, jotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota uskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka muodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut, keveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja graniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen rakennustaiteen mestariteoksia.
Seisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen talonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta sodasta perkeleen kanssa.
Eräs nerokas epäilijä on sanonut: "Jumala teki ihmisen kuvaksensa, mutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut."
Tämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin kirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville kaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä on omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla, moni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset kreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.
Jokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle suojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.
Niinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen miekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja. Ollaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä Mikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä valtamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda tällaista ruhtinaallista linnaa.
Mutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa hyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.
Perkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä rantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit, hedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat laaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi ainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael köyhä kuin kerjäläinen.
Paastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän asiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan kanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi pitää viljasatonsa.
Pyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä aamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä velliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi hän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja tarjosi hänelle virvoituksia.
Juotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:
— Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.
Vilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:
— Käy laatuun, kunhan...
— Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.
Levotonna alotti piru:
— Mutta....
Pyhimys keskeytti hänet:
— Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas ottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja puimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia. Suostutko siihen?
Piru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.
Hän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita pyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi punakalat.
Sitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että kauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:
— Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua vastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan alla kypsyvät hedelmät.
— Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.
— Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.
Ja niin meni hän tiehensä.
Kuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta kuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja, joiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä lehtiä käytetään vain elukkain rehuna.
Piru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää Mikaelia kujeista.
Mutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun puheille.
— Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui vain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi tarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.
— Olkoon menneeksi, sanoi piru.
Seuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja ja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista, puna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja hedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.
Piru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.
Hän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut korvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.
Kului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä Mikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki töitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui ja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän enää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti kutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.
— Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa kanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää mitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä kanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.
Pirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua kahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja lähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.
Pyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin "linnunlentoa" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa; sitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la crème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen kastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin sokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin pannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä ympärillensä.
Ruoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä, sitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä otettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.
Piru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä rasittuneeksi.
Silloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä äänellä:
— Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ... tuohon eteeni, sinä...
Peljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten karkasi pyhimys hänen jälkeensä.
Niin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat ylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta toiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta, pakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin oli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri lahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja laidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla vimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas alttaanilta kuin minkäkin kumipallon.
Tehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes pudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen otsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren sisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.
Ontuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi. Tarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä kohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa aina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti hän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja jättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja niittynsä.
Näin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.
Joku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.