HOLGER DANSKE.
Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja, sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen "hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"
Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras ruokahan aina maistuu paraimmalta.
Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse. Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.
Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.
Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa; sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää, Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.
Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani ne nenälleen ja sanoi:
"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut päässä.
"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa seurasivat jokaista liekkiä.
Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan naisista parhaimman ja jaloimman.
"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.
Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.
Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.
Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.
Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.
"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"
"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.
"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"
Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.
"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni] kuva, ja vanhus sanoi:
"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös taivaan tähtiin!"
"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!
"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel Thorvaldsen] malja!"
Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:
"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."
Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja tervehtivät:
"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" — "Jumal' antakoon!"
Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.