KERTOMUS.
Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla, ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea; se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"
Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin, jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli kauhistuksissaan.
Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.
Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti, mietteissään.
"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! — Minä olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä uskoa, vaikka sinä sen sanot."
* * * * *
Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli papin vaimo.
"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!" sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle virren.
Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.
Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin.
Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman, hurskaimman!"
Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.
"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"
"Voit!" kuului vastaus.
"Entä kuinka?"
"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen vaivaan."
"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä vanhurskas!" sanoi pappi.
"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."
Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa; ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet: ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko seitsenkarvainen kaari.
"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.
"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat, jotka tirkistelette sisään portista!"
"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"
"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"
"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat narreja.
Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan; he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat; hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja kosteat sormet värisivät.
"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä tuskaa ja pahoja unia!"
Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:
"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää —!"
"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista, paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi vereni kiehua — minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa. Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi kuulla kuinka se ulvoi — ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen, kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo, painaa minua, kiusaa minua. — Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.
"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista hikirei'istä.
"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti. Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt, mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on armo, ikirakkaus. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin ikuisen tulen.
Silloin lauloi kukko.
"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole kyennyt lunastamaan."
"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi, sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan, ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset! pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja sammuttaa helvetin tulen!"
* * * * *
Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa, elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala oli sen unen lähettänyt.