KUVA LINNANVALLILTA.
On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat pahantekijät.
Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja pöyhistelee kaulahöyheniään. — Tätä katselee paha mies kahleissaan; lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu — keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut, lintu on sinne sentään laulanut.
Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja rasvatyven.