NAAPURUKSET.
Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä, mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan — sillä ne osasivat sellaisiakin temppuja — ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin; märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin, ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat oikein onnelliset.
"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. — Niin, ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"
Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella — niin, ne jotka olivat alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä — pienet poikaset olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin kotonaan.
"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään höyhenten kelluvan vedessä.
"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe, että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat! Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät. Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin naapureihin!"
"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! — Eivät vielä osaa, mutta kyllä ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on iloisia naapureja!" —
Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman; toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.
"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle, "mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien läpi, joita siinä on!"
Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita sen paremmin.
"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen tiedätte!"
Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille. Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja että kauneus elää aina.
Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.
"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"
"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja jyviä, — olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan sanoa sinulle kuka olet! — tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee. Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"
"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä ollut höyheniäkään.
Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan, he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle piironkia.
"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.
"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.
Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina; varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne pysyivät. — Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut, että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin, niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he, mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.
Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen tilkun — hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista — leikkeli tilkun sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.
"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin suuri variskin — eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen — pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.
"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.
"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle ruvetakseen nokkimaan.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää. "Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne". Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.
"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa pieni pääsi meihin!"
Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten, kauniitten ruusujen luona.
"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään, sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran tulee perhe?"
"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin vaimon ja lapset!" sanoi pienin.
"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi toinen.
"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan, ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä tavalla murjottaa.
He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt. — Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.
Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka kuvastui tyyneen veteen.
"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen, valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari, ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.
Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin. "Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? — Pip, kaikki on palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai palkakseen siitä että anasti pesän. — Ruusut pääsivät helpolla! ne seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.
Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä!" — sillä silloin ne näyttivät kauniimmilta.
"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita! pieniä harmaita!" sanoi hän.
"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! — ne eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."
Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne olivat palaneen talon varpusia.
"Täällä syö tavattoman hyvin!" sanoivat varpuset.
Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja pitivät oman sisällisen mielipiteensä.
"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä! Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa! knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre, knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen vuoden kuluttua.
Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset; he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle. Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi. "Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"
"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!" ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä on!"
Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.
Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon huoneeseen?
Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse, mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri, oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa mukaan.
"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista — minä ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen tuli ihmisiä.
Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. —
Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa, kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja. Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista, toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.
"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle; siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet, upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä kaunista! Pip!"
Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin, hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat, seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta; kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja, niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja; ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä muistoiksi kaukaisiin maihin.
"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.
Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja ilostuivat ne nähdessään.
"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta pyhäpäivältä!"
"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip! ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan. Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella en ymmärrä! — Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun näenkin!"
Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan nimeen niiden kauneus liittyi.