ONNELLINEN PERHE.
Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden kylvettiin takkiaisia.
Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet, ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat, niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu, muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka paikka oli täynnä takkiaisia — ja täällä asui kaksi viimeistä, ijänikuista etanaa.
Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella, mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan tuntui — sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta, sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.
Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja pääsisivät hopeavadille.
He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen, tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset, varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.
Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.
"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia! Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman herrasväki, se on selvää se. Meille on syntymästä saakka valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten —! olisi hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"
"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"
"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon, soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä, usko pois vaan!"
"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"
"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"
"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon pienelle etanallemme!"
"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"
"Se ei tee mitään!" sanoi vanhus. "Onko hänellä kuori?"
"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja linnassa seitsemän sataa käytävää!"
"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että päältä."
"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata ihmisaskelta!"
"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"
Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia, sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.
Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi; muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen — isä ei saanut sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan — ja sitte he luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.
Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se totisesti oli.