SELJAEMO.
Oli kerran pieni poika. Hän oli vilustunut, jalat olivat kastuneet, kukaan ei saattanut käsittää missä, sillä oli ihan kuiva ilma. Äiti riisui hänet, vei hänet sänkyyn ja toimitti teekeittiön pöydälle, jotta hän saisi hyvän kupillisen seljateetä, sillä se lämmittää! Samassa tuli huoneeseen se hauska vanha mies, joka asui talon ylimmässä kerroksessa ja eli aivan yksinään, sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta hän piti kaikista lapsista ja osasi kertoa niin paljon satuja ja tarinoita, että niitä oikein lystikseen kuunteli.
"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."
"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat kastuneet?" kysyi hän.
"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."
"Saanko minä sadun?" kysyi poika.
"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — sillä se minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja sillä pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"
"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"
"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"
"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin te kajoatte, tulee tarina!"
"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"
"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.
"Kertokaa! Kertokaa!"
"Niin, kunhan sellainen satu nyt vaan ottaisi tullakseen, mutta ne sadut ovat ylhäistä väkeä, ne tulevat vaan kun itse tahtovat —! Odotappas!" sanoi hän samassa. "Nyt ne tulevat! Pidäppäs nyt varasi, yksi on jo teekannussa!"
Ja pieni poika loi katseensa teekannuun päin, kansi nousi nousemistaan ja tuoreet, valkoiset seljankukat pistivät esiin päänsä, ne sysäsivät suuria, pitkiä oksia, kannun piipustakin niitä levisi joka taholle ja ne kävivät yhä suuremmiksi. Siitä tuli mitä kaunein seljapensas, kokonainen puu, sen oksat ulottuivat sänkyyn asti, ne työnsivät uutimet syrjään; voi niitä kukkia ja sitä tuoksua! ja keskellä puuta istui vanha, ystävällinen vaimo, yllä kummallinen hame; se oli ihan vihriä niinkuin seljapensaan lehdet ja täynnä suuria valkoisia seljankukkia. Ensi hetkessä ei saattanut päättää oliko se kankaasta vaiko elävistä lehdistä ja kukkasista.
"Mikä sen vaimon nimi on?" kysyi pieni poika.
"Niin, roomalaiset ja kreikkalaiset", sanoi vanhus, "kutsuivat häntä Dryadiksi, mutta sitä nimeä emme me ymmärrä. Nyboderissa, merimiesten kaupunginosassa, on hänelle annettu paljon parempi nimi, siellä häntä sanotaan 'Seljaemoksi' ja juuri häneen sinun nyt pitää tutustua; pidä vain korvasi auki ja katsele kaunista seljapuuta!"
Samallainen suuri kukkiva puu kasvaa tuolla Nyboderissa. Se on noussut pienen, köyhän pihamaan nurkasta; tämän puun alla istui eräänä iltapäivänä ihanassa päiväpaisteessa kaksi vanhaa ihmistä, vanha, vanha merimies ja hänen vanha, vanha vaimonsa; heillä oli jo lastenlastenlapsia ja heidän piti pian viettää kultahäitä, mutta he eivät oikein varmasti muistaneet päivää ja Seljaemo istui puussa ja näytti hyvin tyytyväiseltä, aivan niinkuin tässä. "Kyllä minä tiedän koska kultahäät ovat!" sanoi hän, mutta eivät he kuulleet, he puhelivat vanhoista ajoista.
"Niin, muistatko", sanoi vanha merimies, "kun me olimme pienet ja juoksimme ja leikittelimme; juuri tällä samalla pihamaalla, jolla nyt istumme, ja me pistimme tikkuja maahan ja teimme puutarhan."
"Kyllä", sanoi vanha vaimo, "minä sen muistan. Ja me kastelimme tikkuja ja yksi niistä oli seljanoksa, se juurtui, sai vihreitä vesoja ja on nyt kasvanut suureksi puuksi, jonka alla me vanhat ihmiset istumme."
"Niin on!" sanoi mies, "ja tuolla nurkassa seisoi vesisaavi; siinä purjehti minun veneeni, olin itse sen veistänyt. Kuinka kauniisti se purjehti! mutta itse minä pian jouduin purjehtimaan muille vesille."
"Niin, mutta ensinhän me kävimme koulua ja opimme yhtä ja toista!" sanoi vaimo, "ja sitte me pääsimme ripille; me itkimme molemmat; mutta iltapäivällä me käsi kädessä menimme Rundetaarniin ja katselimme tornista avaraa maailmaa Köpenhaminan takana ja vettä; sitte me menimme Frederiksbergiin, missä kuningas ja kuningatar komeissa veneissään soutelivat pitkin kanavia."
"Mutta minä jouduin kun jouduinkin purjehtimaan muille vesille. Ja minä olin poissa vuosikausia ja tein pitkiä matkoja!"
"Ja minä jäin itkemään sinua!" sanoi vaimo, "minä luulin, että sinä olit kuollut ja hukkunut syvään veteen! Monena monituisena yönä nousin katsomaan liikkuiko tuuliviiri; liikkuihan se, mutta sinua ei kuulunut! Muistan selvästi senkin sateisen päivän, kun tunkionajaja tuli sen paikan pihaan missä palvelin. Kävin noutamassa rikkakopan ja seisahduin ovelle; olipa siellä aika ruma ilma! Ja minun siinä seisoessa ilmestyi postinkantaja rinnalleni ja antoi minulle kirjeen; se oli sinulta — olipa se kiertänyt maailmaa! minä avaamaan ja lukemaan! Ja minä itkin ja nauroin; niin iloissani olin! siinä seisoi, että sinä olet lämpöisissä maissa missä kahvi kasvaa! mahtaa se olla ihana maa! Sinä kerroit niin paljon ja minä näin sen kaiken seisoessani siinä sateessa, koppa kädessä. Samassa kiersi joku kädet ympärilleni — —"
— "Mutta sinä annoit hänelle korvapuustin, että läiskähti."
"Enhän minä tietänyt että se olit sinä! Sinä olit tullut yhtaikaa kuin kirjeesikin; ja sinä olit niin kaunis, — ja kaunishan sinä vieläkin olet, — sinulla oli pitkä, keltainen silkkinenäliina taskussa ja päässä kiiltävä hattu; sinä olit niin hieno. Mutta hyvänen aika sentään sitä ilmaa ja missä siivossa katu oli!"
"Ja sitte me menimme naimisiin!" sanoi mies, "muistatkos? ja sitte syntyi ensimäinen pieni poikamme ja sitte Maria ja Niilo ja Pietari ja Hans Christian."
"Niin, ja kaikki he ovat kasvaneet suuriksi ja heistä on tullut kelpo ihmisiä ja kaikki heistä pitävät!"
"Ja heidän lapsillaankin on jo lapsia!" sanoi vanha matruusi; "ne ovat lastenlasten lapsia, se se joltakin kuuluu! — mutta eivätköhän meidän häämme vaan olleet tähän aikaan vuotta —!"
"Olivat kyllä, juuri tänään on kultahääpäivä!" sanoi Seljaemo ja pisti päänsä molempien vanhuksien väliin, ja he luulivat naapurivaimon siellä nyökyttelevän päätään. He katselivat toisiinsa ja istuivat käsi kädessä; hiukan myöhemmin tulivat lapset ja lastenlapset; he kyllä tiesivät että oli kultahääpäivä, he olivat jo aamulla olleet onnittelemassa, mutta vanhat olivat sen unohtaneet, he muistivat vain kaikki mitä tapahtui monta vuotta sitte; ja Seljaemo lemusi väkevästi ja laskeva aurinko paistoi suoraan vanhuksien kasvoihin; he näyttivät molemmat niin punaposkisilta ja pienin lastenlapsista tanssi heidän ympärillään ja pajatteli onnellisena, että illalla pidetään oikein kemut, keitetään potaattia; ja Seljaemo nyökytti päätään ja huusi muitten kanssa "eläköön!" —
"Mutta eihän se ollut mikään satu!" sanoi pieni poika, kuultuaan kertomuksen.
"Vai niin sinä arvelet!" sanoi kertoja, "mutta kysykäämmepä
Seljaemolta!"
"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua! Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;" ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut. Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä iloiset.
Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi, päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa, voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen; täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — "Nyt me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla! näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas kuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se on korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on puoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu. Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan, mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.
"Ihanaa täällä on keväällä!" sanoi pieni tyttö ja he seisoivat vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa pyökkimetsässä!"
"Ihanaa täällä on kesällä!" sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene mielestä!"
"Ihanaa täällä on syksyllä!" sanoi pieni tyttö ja ilma kävi entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen, joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista. "Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"
"Ihanaa täällä on talvella!" sanoi pieni tyttö ja kaikki puut seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi, annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi: "talvella on sentään ihanaa!"
Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies oli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse, ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.
Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään, suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.
"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua Seljaemoksi, toiset Dryadiksi, mutta minun nimeni on oikeastaan Muisto; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, minä muistan, minä tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"
Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja Muisto nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja — ja —, niin, siihen se satu päättyikin!
Pieni poika makasi sängyssään, hän ei tietänyt oliko hän nähnyt unta vai oliko satu kerrottu hänelle; teekannu oli pöydällä, mutta ei siinä kasvanut mitään seljapuuta ja vanha mies, joka kertoi satuja, oli juuri menemäisillään ulos ovesta ja hän menikin.
"Kuinka se oli kaunista!" sanoi pieni poika. "Äiti, minä olen ollut kuumissa maissa!"
"Sen minä kyllä uskon!" sanoi äiti. "Kun juo kaksi kupillista kiehuvaa seljateetä, niin tietysti joutuu kuumiin maihin!" ja äiti peitti huolellisesti poikansa, jottei hän kylmettyisi. "Sinä olet nukkunut makeaa unta sillaikaa kuin minä hänen kanssaan väittelin oliko tämä satu vaiko tarina!"
"Entä missä Seljaemo on?" kysyi poika.
"Hän on teekannussa!" sanoi äiti, "ja pysyköön vaan siellä!"