Napoleon

by H. C. Bering Liisberg

II. KENRAALI BUONAPARTE.

Ensimäiset askeleet — Kallioiden ja karien keskellä. — Tasavallan pelastaja. — Aviomies ja soturi: — Klassillisella maaperällä. — Idässä.

Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse, Carteaux, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija, jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan, asettuivat nyt — semminkin girondistien kukistumisen jälkeen — yhtä katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja ja maakuntia aseisiin niitä vastaan — Paolin kapina Korsikassa oli rengas samassa ketjussa —, mutta kaikkialla mannermaalla olivat Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken vastustuksen.

Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja. Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen. Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.

Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin arvokas, nuorempaan Robespierre'en, itse pelätyn diktaattorin veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa, niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi. Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.

Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen. Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat, jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan, olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa, sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja. Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja puolen Euroopan silmien edessä.

Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta, eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan. Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa saattoi tarjota.

Hallituskomissariot — Napoleonen Avignon-ystävät — joita konventti oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista, eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut, ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali, entinen lääkäri Doppet, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen kenraalin Dugommier'n, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.

Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit tunkeutuivat yhä lähemmäksi; la Montagne ja les Sansculottes hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia tykkitarjoilusta.

Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti; kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono — kirjeiden saajat usein eivät saaneet niistä selkoa — hän komensi esiin kirjoitustaitoisen miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali Junot'n, sittemmin Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä, joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen, tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.

Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte, joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut; muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä. Fouché, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213 kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet myötävaikuttamaan."

Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa Buonapartelle, ja konventin komissariot Barras, Fréron ja Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän itse osaa hankkia itselleen ylennystä."

Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen."

Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa, siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.

Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea. Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin, hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään — ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena — tyranniuden revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in 9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan, silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin, että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen ystävänsä Salicetti — ollen itse vaaran alaisena — ilmiantoi hänet, toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista. Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin takavarikkoon.

Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui, ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin, kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi. "Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja, joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen. Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen: yksityisissä kirjeissään — jotka hän arvasi matkalla avattavan ja joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne olivat sitä varten aiotutkin) — hän on tyyni, asioista välittämätön, kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena. Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista. Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet, joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha, käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.

Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta — keikahdus elämästä kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu —, hänen harkitseva älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin, hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali. Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti — vaikka olikin tiettävästi asiasta levoton — tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin hänen luutnanttinsa luettavaksi — tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:

'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.

Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin, jonka eteen haastan tekoni.

Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy; sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.

Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.

Buonaparte.'

Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa, "ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin himoitsevat henkeäni — hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin, yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi, saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen, konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen pitää entisen virka-arvonsa.

Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja maineeseen — tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut, paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan" hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa. Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan, osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien jälkeen mennyttä.

Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon, minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu — kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla —, että hänen täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen kotirannoille.

Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen. Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti niistä viimeisen — Bastian — menetti laivaston päällikkö Nelson toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin" englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset" olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset" hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja enemmän kunniaa.

Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12 sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet tälläkin kertaa pettivät.

Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä; englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon, että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.

Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän — pitäen silmällä italialaista hyökkäyssotaansa — oli yhä uudestaan tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan, jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi, ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi Aubry esitti — ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi — tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa. "Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle uusia mahdollisuuksia.

Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa — samoin kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun 10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m. Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta, mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa." Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein tapasivat toisensa, ja sielläkin — vähää ennen kapinaa — oli pantu merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi: "Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni: minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?"

Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti. Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen, hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se on toinen asia."

Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:

'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti — huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene! Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne ovat ylevät ja jalomieliset.

Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne. Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'

Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat, les assignats, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet, että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen, että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle: "Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta hauskaa kaskua Buonapartesta.

Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas; keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista — kuten pitkän unennäön jälkeen — että koskaan olisivat lakanneetkaan loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti — minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa. Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa."

"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten."

Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti Clary'in, jonka sisarta Desirée'tä hän itse juuri tähän aikaan toivoi vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa. Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua. Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella." Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa." Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys, milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan, kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki, ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu, että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin, sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä."

Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja. Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin piireihin, ja siten hän osui myös Tallien'in luo, jonka kaunis vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren kenraali Hoche'in; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti vuoteessanne."

Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana ja todellisesti vapaana." — "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun tähtesi." — Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät, ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja toteuttaa toivomuksenne."

Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka. Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari paperiarkkia, kynää ja mustetta."

Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan sotaväen-osastojen kanssa.

Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut. Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista lienevätkin."

Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15 p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16 päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.

"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti, että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa. Syyskuun 26 p:nä — 11 päivää myöhemmin — hän kirjoittaa Josefille: "Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy."

Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.

Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta — direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin, muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin; sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500 jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen, "vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin 30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta; yhden niistä piti joka vuosi erota.

Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön, että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.

Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin; fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.

Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan, Buonaparte — joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden kehitystä jännittyneellä tarkkuudella — kirjeessä elokuun 24 p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa välinpitämättömyyden naamarilla.

Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa "Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka, kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. — esim. tunnettu Santerre — olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija) olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin, jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun 23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi vaalipiiri — Lepelletier — esiintyi rajusti; kun lokakuun 4 p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen. Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin 7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000 kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain teatterisalin vieressä, esitettiin konventille.

Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä hänelle niin merkillisenä päivänä.

"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun 4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin 'halloota' — tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia, koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään. Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.

"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.

"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta, suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa, järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti. Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois."

Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa, koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet. "Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi, että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja — sillä paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois — joilla on sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin, että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä, vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen he nyt turvautuivat.

Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina. Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan kohtalo pitkiksi ajoiksi.

Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin. Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat; niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä rynnäkköön.

Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys, konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden. Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema — silloin kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa. Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä, josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin. Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen."

Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte, joka taantumuspuolueen silmissä oli vain le corse terroriste (korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut. Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.

Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13 p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n, ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.

Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn, Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin l'ancien régime'in hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen ja irstaileva, eli täydellisesti kuten grand seigneur ennen vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin missään muualla saavansa unohdetuksi le corse terroriste'in ja saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma tuli hänelle avuksi.

Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa, mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä viisitoistavuotias Eugène de Beauharnais tuli kyynelsilmin pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali de Beauharnais, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva Josephine de Beauharnais kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia — Tascher de la Pagerie —, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset, katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa. Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä. Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen vakavuutta."

Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun 27 p. 1795):

'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille hellästi ystävällinen.

Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.

Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'

Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina. Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt, jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää. Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas. Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen 7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään, niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa "salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani", kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?… En, mutta tunnen olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut. Mutta — sen myönnän — minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää, hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle lupaukseni."

Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä — oman kertomuksensa mukaan — rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n, hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne, mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy naida; siitä saatte selkänojaa."

Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa. Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti rakkaallensa:

'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas, verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan. Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt, ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce amor — mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'

Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä rakastunutta kenraalia kohtaan.

Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa. Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen. Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen, että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä; voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan kansan ihastus puolelleen — siinä oli Bonaparten toivomusten lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän, ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla ijältään yli neljänkymmenen vuoden.

Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa. Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa; näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan. Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19 p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali Scherer'ille, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja La Réveillère-Lepaux'n kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi. Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä, ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä: valloituspolitiikkia.

Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen — siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin Bonaparten kanssa — antavansa tälle italialaisen armeijan ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua — Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori — ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin? Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen etevimpiä miehiä! En tiedä… mutta joskus tämä naurettava varmuus minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki, mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"

Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen, oli hän piirrättänyt sanat: "Au destin!" (kohtalon huomaan!). Siinä ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa, joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin, hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan." Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian", sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. Hänelle on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään. Hän ottaa asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."

Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni." — Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."

Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön, luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin. Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in uskottomuudesta — asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan — Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut, pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän, joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika, hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen "tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.

* * * * *

Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin. Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa. Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten Masséna, ja Augereau, jotka olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa, eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan? Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden liike… asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni saamaan koneiston käymään.

Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä "italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa. Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty, ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.

Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa: siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia kuin nämä puolisissit Merialpeilla.

Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta, jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman päiväkäskynsä:

"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä, mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille. Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne, siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit! Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"

"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa; kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen." Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella, täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna: järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita saappaissa?

Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä — Milanoon saakka — itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu. Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta häntä ei enään suoranaisesti tukenut.

Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta. Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä avoimena tien Alessandriaan.

Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli, kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä. Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä, joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22 p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan, anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon lippuja.

Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun 8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte — jonka hän oli odottanut tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli — olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta. Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä, ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun 10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui Milanoon.

Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään. "Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan", kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys, jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä. Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin, jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen. Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi: "Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.

Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä, esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."

Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."

Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen, mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu, tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi, vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt." Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21 anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän — ja kuten näytti, hän yksin — osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.

Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi, arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa — aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla — ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun, jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin. Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte. Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen; se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean, jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla mitään hyvää."

"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta; minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"

Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli, lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa. Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin. Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.

Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.

Bonaparte oli otettu Milanossa — jossa hän soi miehilleen kahdeksan päivän levon — vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin. Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee." Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui, ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.

Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana. Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta, osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."

Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin sotaa käytävä.

Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen, kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin, kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen. Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno, jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa, jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.

Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty itävaltalainen armeija Wurmser'in johdolla joutuisi avuksi. Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset — luvultaan paljon voimakkaampina — lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla; toinen kulki Quosdanovich'in johtamana Garda-järven läntistä rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua, lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion vasemmalle rannalle.

"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta, hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta, vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot, harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan, te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä, jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä seuraavana — elokuun 7:ntenä — oli Mantua uudestaan piiritettynä.

Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan, tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun 8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio. Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000 miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.

"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta "voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia yllätyksiä.

Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut Alvinczy ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun 12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys, jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa sotahistoriassa.

Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja, rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka vielä luuli hänen olevan Veronassa.

Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas. Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin. 17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.

"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin vähinkin liike on ratkaiseva… se on se tippa, joka täyttää maljan yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan. Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50 ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin uudestaan.

Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a. Ranskalaisen kenraalin Joubert'in täytyi peräytyä suuren ylivoiman edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo. Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä. Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella vihollinen oli lyöty.

Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä. Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.

Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa ikuisen kaupungin miehittämisellä.

Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle, ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua Kaarle, joka menestyksellä oli taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa. Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin. Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä kaupunkiin.

Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.

Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta — joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan — oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797.

Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa.

Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." — "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.

Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin — Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa — tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras, Rewbell ja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot ja Barthélémy, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. — Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."

Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!… Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa… Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." — "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta.

Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan.

Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.

Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.

Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin."

Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan, Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista. "Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän, ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo 23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan käyttämistä Egypti-retkeen.

Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman. Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin, jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan, Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan — Bonaparte oli jo ne kaikki päättänyt anastaa — oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.

Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta. Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.

Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä. "En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio) eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi Ranskassa — kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut — mutta mitä saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin… eikö maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa. Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen, kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se riippuu asianhaaroista."

Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.

* * * * *

Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin, että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja 30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin. Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin, ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan; 17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti 12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22 ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita, että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.

Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät, kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun 12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.

Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson, joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan, oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa. Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä, jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan. Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa. Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä, että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin. Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä. Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen menestys."

Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" — sillä retkeä pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan — ensin oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie hänet? Mutta mitä siitä… "miehuullinen halveksii tulevaisuutta." Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan hiekkaa!

Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000 miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin 8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa Ibrahim'in ja Murad-Bey'n johtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi, viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus, johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei koskenut. "Kas niin, Berthier, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.

Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä, joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12 p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka, jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.

Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa, hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti, joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia. luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse, seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen työhön ryhtymistä.

Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen; hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle, että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä, muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan."

Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan. Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset, tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan kanssa."

Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä, että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000. Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani, salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan. Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen. "Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella; kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista, mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa; tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.

Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme Bonaparteen on rajaton… koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä, että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani", kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni, sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine — hänhän huvitteli Parisissa.

Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.

Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun Achmed pashan, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta, päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean d'Acre'sta — Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta —, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.

Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija, "tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita."

Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista. Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen lopputulokseen nähden.

Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan. "Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä — viimeisen hurjan hyökkäyksen jälkeen — hänen täytyi verta vuotavin sydämin luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.

Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta turkkilaisten käsiin.

Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77 penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11 p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei ole yksikään pelastunut."

Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut, oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin, mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan. Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi. Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona, jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä sammunut. "En tiedä — enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle", hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden, tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.

Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith (joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle — joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä — ne ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin, Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei kyennyt pitämään puolueita aisoissa.

Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti, että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille. "Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä — sillä tuo hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea — ja yöllä elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä 200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle, muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!" Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä — kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen — ja Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.

Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan, mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan mantereelle.