IV. KEISARI NAPOLEON.
I.
Kruunattu jakobini. — Keisarihovi. — Kaarle Suuren seuraaja. Yksi kaikkia vastaan.
Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä maailmaa hallitaan!"
Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli 130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti, ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."
Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä. Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana, sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi, oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen: maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:
"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" — "En", vastasi tämä, "en näe mitään." — "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua. Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun korkeampaan luontooni."
Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa, ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä." Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä, jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti: "Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää, kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia. Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan. Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta. "Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan, yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi, ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."
Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun 2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä, samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in. Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun 1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.
Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden. Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista. "Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon, imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.
Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon sijaan.
Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli grand-électeur ja Louis connetable, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat — ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran, palatsinaiset, hovinaiset y.m. — Napoleon etsi erityisesti vanhan aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä kehittynyt le Ségur, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi. Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin taas käytäntöön — Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.
Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan, entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.
Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko, jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi. Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan. Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu. Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön — niiden noudattamisesta Napoleon huolehti suurella innolla — eivät tällaiset romanttisen tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.
* * * * *
Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen, seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä, jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole enään mitään tehtävää."
Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli. Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä valtaistuimen ja valtakunnan.
Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte 1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo 1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin: "Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.
Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan. Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805 keisari Frans alkoi sotavarustuksensa.
Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää sen Ney'lle, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona. Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa — m.m. 20,000 tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto — täytyy keksiä veruke, joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen. Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.
Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista. Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22 päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.
Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset, liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä, niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut Daru'lle sotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt, marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset — kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu… Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi itävaltalainen kenraali Mack, Napoleonin mielestä "kaikista ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski, etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa, ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään, olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa. Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni", kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä; hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle; Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia. Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa." Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät yhteen apujoukkojensa kanssa.
Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä, ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään, joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21 p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston. Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys — inhimillinen ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen — olisi häntä siitä auttanut.
Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille, ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi, oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko" oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet 200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen: "Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne… ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!"
Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä 1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.
Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä. Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa Caroline'in, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä 1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin 16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä. Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista, Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle. Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa; elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta tunnustettiin Itävallan keisariksi.
Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta; vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla Englannin puolelta.
Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin leppymätön vastustaja William Pitt oli jo kuollut, kuten vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja ranskalais-ystävällinen James Fox oli saanut ulkoasiain politiikin johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni, vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta. Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille, täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi, mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli odottanut.
"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri", kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä Saksen'ia."
"Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä, hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt. Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona, muutama penikulma Jenasta pohjoiseen, Davout samana päivänä loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa, ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin antautumaan, Blücher vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu vangiksi.
Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin, käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan. Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.
Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan; en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne. Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan. Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana. Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan, s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä ankaruudella.
Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun, Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka Bennigsen'in johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin. Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.
Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta kaartiltaankin.
Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja lähetti suunnitelmansa ja käskynsä Bernadotte'ille, joka seisoi pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi. Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi, ja Augereau huomasi äkkiä — ilman seljetessä — seisovansa sadan askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua. Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan. Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.
Murat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen taistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo 4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraali Lestoq apuväkeä; aurinko laski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu. Puoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin Königsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta Napoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa voittonsa Parisissa.
Mutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi tarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin. Itse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä, ja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä Josefille hän kirjoitti: "Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman viiniä, ilman konjakkia, ilman leipää." Mutta Napoleon ei ollut koskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja hänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. "En ole koskaan", niin sanoi hän perästäpäin, "tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin Osterode'ssa." Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä kysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan ravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa, ja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset ja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja kaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla kädellä.
Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä. Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi, Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä, että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja lähettäisi sotajoukon Intiaan.
Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25 kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, Soult ja Davout löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.
Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." — "Siinä tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus.
Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto. Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin tekemään samoin.
Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja. Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801 oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu, saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.
II.
Kohtalon mies. — Perhe Bonaparte. — Espanja. — Rooman kuningas.
Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona, joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana, lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus, sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla elämästä ja kuolemasta."
Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle, jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." — Ainoastaan yksityisinä, hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden, hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli — vaikka turhaan — yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi."
Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita, vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi, mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi. Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet, kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin taistelutantereella.
Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään. Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata: Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka Deuroc'in ja ylitallimestari Caulaincour'in ratsastaessa aivan rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos, muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin. Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla, mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada kaikki paperille.
Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen henkimamelukkinsa Rustan. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla, lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt meidät näille kirotuille teille." — "Maltapas, ystäväni, neljässä päivässä olette kortteerissa". — "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen."
Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia "hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi, että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee. "Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa jumaloima ja vihollisten pelkäämä.
On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim. Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa Ney'tä! Nyt hän on leijona!"
Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet, hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa, että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta."
Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja "Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi, "tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän.
Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa. "Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.
Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse, että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on omansa."
Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra! Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri, jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot tarvitsivat päiväkausia.
Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko. "Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan, "vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin pitkälle, että kun minä — joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista — lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon, "eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin. Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle, ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä järjestelmästä, olen pian hukassa."
Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa, jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon, syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä, kenraalinsa ja ministerinsä — esim. Fouché ja Talleyrand — kaikki olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan. Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset. Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa, mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista, joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä, jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi myötävaikuttaa.
Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka. Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e. Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin, ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet, kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita, siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli mentävä aina 200,000 frangiin.
Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille, jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku — kaukainen tai läheinen — käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen." Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet, jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia, kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi, "on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus." Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa. Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea, oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan, vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen unohtaneet.
Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen, ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa. Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.
Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa, satamain, kanavien, teiden — kuten tien Simplonin yli — ja sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin rauhassakin.
"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti — itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut —, kävivät vieläkin rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti; mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa. Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla — joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin — pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua hänen läsnäollessaan, ei kukaan — paitsi Lannes — sinutellut häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki, samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli — keisarinarvosta huolimatta — törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi", sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki soutivat samaan tahtiin."
Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan. Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.
Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä. Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen pieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä Madame Mère esiintyi sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen. Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön".
Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan, mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan. Hyvänä poikana ja veljenä — nämä piirteet tavataan juuri erityisesti italialaisissa porvariperheissä — hän sieti sukulaistensa harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi, silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen." Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä. Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen. Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.
Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa, semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna, sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden ja järjestyksen mies, ja joka — samoin kuin keisari Augustus — mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva."
Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta, semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää, että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty, että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella, että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6 p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi. Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla syrjäyttänyt Bourbonin suvun.
Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se, että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista. Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen. Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli, ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.] Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa. Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella; kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000 miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan. Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja peräytyi Ebron pohjoispuolelle.
Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta 1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan, rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi. Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa (syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan. Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan halutut ruoka-annokset.
Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808. Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos, ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon, joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka Soult takaisin, ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.
Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää, että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan. Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan. Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.
Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa, kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton jäsenet lähettivät osastonsa.
Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä, että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä. Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä, katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä."
Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in, Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä. Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in luoteispuolelle.
Viikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut — toukokuun 12 p:nä — Napoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran vastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä yritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle ja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan jalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän — mieskohtaisesti ensi kerran — tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne kiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa virtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten estettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa hyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin, oli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää taistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen saareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä suojeli suurella miehuudella Masséna.
Mutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia. Lannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden taisteluissa, "urhoollisista urhoollisimmalta", joksi hän itse sanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki, vähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin sydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän hän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen mielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes kahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin palvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta itkevän aamiaista syödessään; "suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja putosivat lautaselle".
Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja 6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona — ottelu oli jo alkanut —, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona, jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita — länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle — sekä maksaa sotakulunkia 100 miljoonaa frangia.
Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?" — "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman palveluksen." — "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" — "Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät."
Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä, että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi koskaan syntynyt." — "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. — "Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." — "En luullut", väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua vallankumousta." — "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä."
Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen. Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan, jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista ihanteellisista tunteista — ei saanut olla maailmassa kuin yksi aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in rauhan jälkeen?
Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella, ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan. Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään, vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut, pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin — huolimatta paavin pannanjulistuksesta — ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa luovuttaa Suomi tsaarille — valloitus, jota Napoleon itse oli hänelle ehdottanut — asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä. Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää. Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin. Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa. Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.
Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa — kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä, joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.
III.
Kaikki tai ei mitään.
Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa — kuten hänen koko suvussaankin — oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta, kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa, ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin minut kukistamaan — mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi. Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui, että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa."
Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan tehottomaksi.
Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin. Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin lipun suojassa.
Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta, joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla — huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta — raskaasti koski ranskalaisiin ylellisyystavaroihin — viiniin ja silkkiin — joita suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.
Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.
Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla, tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet maailmalle hankkia… Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.
Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812, jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton kautta… sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." — "Tätä sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet, keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän antautuu sen haltuun."
Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia, eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa, liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä hinnalla tahansa — kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa — pyhä tuli on sammutettu."
Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia; mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä, jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään rajaa."
Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen pöydässään — upseerit ja sotamiehet — yhdessä hänen vaimonsa, ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan, mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot; mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten pöydässä.
Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia, itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana, kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon, joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.
Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt, Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi, s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.
Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.
Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan. Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin. Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää, että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas, olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut. Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi; punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla. Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen, nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.
Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä, Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja 10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi; kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat, mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki, upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali, ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.
Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä pakeni koko Venäjän kansa.
Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin kirjeisiin ja ehdotuksiin.
"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä — vastoin kenraalien toivomuksia — yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä, ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä — idästä toki tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki oli vihollinen varmasti tavattavissa.
Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata, ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi 130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut — 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet epämääräiset, ja illan tullen hän — kaikkien hämmästykseksi — oli kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta. Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!
Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä. Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.
Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta, kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa. Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri, oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään, koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.
Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan, kauheata Venäjän talvea — kuten muinoin hollantilaiset odottivat merta — kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.
Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi — ja soraläjä se oli samoinkuin jälkimäinenkin.
Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.
Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa. Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet, "neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."
Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta 23 p:nä aamulla räjäytettyään — Napoleonin käskystä — Kremlin linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin, jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä. Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" — jos saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia — "antoi kaartille, joka tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan." Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja alakuloisuus.
Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen (Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000 venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700 tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat, kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.
Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky. Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun, sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut, jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut; ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila, mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja toveriensa kärsimyksiä.
Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.
Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia. Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.
Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin, kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä, häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot, joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä majailevan kenraalin, Victor'in, peräytymään, niin ettei enään voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.
Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto, hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämättömämpi kuin milloinkaan.
Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä joutua kokonaan saarroksiin.
Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava, että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon, kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi, alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja 27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa, jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.
Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä. Ney — joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja ihmisystävällisyydellään — veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko — 6,000 miestä — kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä — lukuisasti naisia, lapsia ja sairaita — jotka kehoituksista huolimatta eivät olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden, haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta kuolemasta.
Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat, mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.
Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset, ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811 ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen, sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi ajatella sellaisia hullutuksia… Tämä kaikki aiheuttaa minulle vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja käsityksillä" — sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?" Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.
Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet, eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut parempi."
Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä herättivät kauhistuksen koko Euroopassa.
Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.
Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700 miestä, rajan yli.
Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät, että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812 kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten. Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi puolueettomana.
Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa, joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.
Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa, hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot. Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi, viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan, Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen koetellut sotamiehensä.
Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin. Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta, tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan. Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta, vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen, että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä heinäkuun 20 p:ään.
Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua, heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.
Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan mahdollisuudesta — sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla — ei tuntunut enään, sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä, jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin heti.
Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan; heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona, jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys; hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa; semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä, ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.
Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset, vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi. Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena epävarmuudesta ja väsymyksestä.
Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen, ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont, ja toinen tietää kertoa, että hän — tuo muutoin aina toimelias — tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.
Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta riistetään.
Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta, jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan, väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään, Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää aikanaan peräytymistä — tahi arveliko hän ehkä, että hänellä sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli — nyt pommi oli räjähtävä.
Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen 100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois; neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.
Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella, niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä kohden, mutta nälkä ja sairaus — semminkin lavantauti — keskeytti monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.
Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit, jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään, huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä." Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."
Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi, jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle, Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti, mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää, minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.
Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.
Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä. Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona. Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa — niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan kansalle — taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin turmiollista ylivoimaa vastaan.
Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja innostava hänen kansansa.
Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan 18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa mukana — "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani se tekee 150,000" — hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon, joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.
Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.
Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat. Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa, estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan pääkaupunkiin.
Tämä liike itään päin — St. Diziers'iin — joka liittoutuneille tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta, jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian myöhään, ettei hän — peläten vallankumousta — ollut riittävästi asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana, ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä, maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.
Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2 p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä, ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä. Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat; hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin upseereihin.
Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän luopuisi kruunustaan poikansa eduksi — jolla he tietysti olivat edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.
Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden, ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen, ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon aselepoon ilman keisarin lupaa.
Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta mihinkään verukkeisiin — teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald, ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin." He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista — jotka hän itse saisi valita — henkivartioikseen; Marie Louise saisi Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11 p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.
Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa, vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa". Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta — isän perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan —, ja kun kuulemme myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä, joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.
Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet, joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni Cour-du-cheval-blanc'iin Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille. Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki vaikeni. Napoleon puhui:
"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä. Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa. Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt, joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan. Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit, antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että sitäkin syleilen — kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen, jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! — Toivon teille kaikkea hyvää — älkää unohtako minua."
"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä, eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."
Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan, sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi "korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.
Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin Undaunted'iin, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.
Toukokuun 4 p:n illalla 1814 Undaunted laski ankkurin Elban pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä, olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää, milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.
Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki "l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta. Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa, Druot, Peyrusse ja Bertrand, tulivat ministereiksi, Cambranne Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.
Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.
Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle, Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.
"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa, jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut, hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan, jota hän oli hallinnut.
Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon. Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän, häilyvän luonteen, keksi — estääksensä pakollisen avioeron skandaalia — keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli tarpeellinen viettelytaito, kreivi Neipperg'in, ja pani tämän seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.
Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen julmuuden vertaa?"
Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista; hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut, että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon — jonka ympärillä liikkui italialaisten vallankumouksellisten joukkoja — yhä suuremmalla huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla. Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana. Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin. Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista, ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.
Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä. Helmikuun 26 p:nä — jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut isänmaahansa — Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1 p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.
Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein, edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."
Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä. Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa. Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?" — "Eläköön keisari!" kuului sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa. Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan puolellensa.
Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi, hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa, kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat. Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet, rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet, jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet asevoimalla — luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa siellä aikaan kansannousun — ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.
Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa, ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota, mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.
Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte, joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen, hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.
Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona; mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella, jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan. Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.
Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut, Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000 miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet, ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen; Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet — 5,000 miestä — ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo 8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto: "Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen, jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.
Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi, ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi. Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin, johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina. Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä pikimmin laittautumaan pois — preussilaisilla oli käsky ammuttaa hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt. Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan lieden ääreen… ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni Maitland, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.