VII.
Äkkinäinen isku.
Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan itselleni makuupaikkaa.
Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei ole se nurmikko!"
Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat, spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä tunsin tultuani vakuutetuksi siitä — että aikakoneeni oli poissa!
Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.
Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone oli viety pois minun ulottuviltani.
Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan kukkulalta nurmikolle — noin kaksi englannin peninkulmaa — kymmenessä minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen, mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa kuun valaisemassa maailmassa.
Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri, ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.
Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena, loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti hymyilevän minun kurjuudelleni.
Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.
Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut. Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut — myöhemmin selitän sen teille — esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle, kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä se nyt sitten mahtoi olla?
Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat sormeni verta vuotamaan.
Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut
Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin unohtaneet tulitikut.
"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni, että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.
Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani — olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana, kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain viheliäinen tulevaisuus.
Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.
Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.
Olettakaamme pahinta — ajattelin. Olettakaamme, että kone on kokonaan mennyttä kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja kärsivällinen, opittava tuntemaan näiden ihmisten elämäntapoja, saatava selvä käsitys vahinkoni laadusta ja ainesten ja työkalujen saantikeinoista, niin että lopuksi ehkä voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni, joskin vähäinen, niin kuitenkin epätoivoa parempi. Ja olihan tämä joka tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.
Mutta ehkäpä kone olikin vain viety syrjään. Sittenkin oli minun oltava tyyni ja kärsivällinen, etsittävä sen piilopaikka ja saatava se takaisin väkivalloin taikka viekkaudella. Ja näin ajatellen kömmin jaloilleni ja katselin ympärilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin väsynyt, jäykistynyt ja pölyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut kaipaamaan samanlaista raikkautta.
Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyessäni toimeen oikein ihmettelin suurta yöllistä kiihtymystäni. Tarkastelin huolellisesti pienen nurmikon ympäristöä. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin, joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan heistä ei ymmärtänyt eleitäni. Muutamat olivat kerrassaan tylsiä, toiset luulivat minun laskevan leikkiä ja nauroivat minulle. Minusta tuntui kauhean vaikealta pidättäytyä sivaltamasta noita sieviä nauravia kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon paholainen oli vaivoin hillittävissä ja halusi yhä käyttää hyväkseen hämmennystäni.
Ruohikko antoi paremman neuvon: näin siinä uurteen puolivälissä sfinksin jalustaa ja minun askelteni jälkiä, siinä kohden, missä saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera. Ympäristössä näkyi muitakin liikkumisen merkkejä, sellaisia omituisia kapeita jalanjälkiä, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. Tämä sai huomioni lähemmin kiintymään jalustaan. Se oli pronssista, kuten luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkkä möhkäle, vaan runsaasti koristeltu kehystetyillä paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin niiden olevan erillään kehyksistä. Ei näkynyt mitään ovenkääkiä eikä avaimenreikiä, mutta mahdollisesti paneelit — jos olivat ovia kuten oletin — avautuivat sisäpuolelta.
Yksi asia oli minulle kyllin selvä. Sen johtopäätöksen tekeminen, että koneeni oli tuon jalustan sisällä, ei aiheuttanut suurta henkistä ponnistusta. Mutta kysymys oli siitä, miten se sinne oli joutunut.
Näin kahden oranssinvärisiin vaatteisiin puetun olennon tulevan minua kohti pensaiden läpi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse. Käännyin hymyillen heihin päin ja viittasin heitä luokseni. Heidän tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, että halusin avata sen. Mutta ensimäisen tätä tarkottavan viittoiluni johdosta he käyttäytyivät hyvin kummallisesti. En tiedä miten kuvata teille heidän ilmettänsä. Olettakaamme, että teette sangen sopimattoman eleen hienotunteiselle naiselle — sellaiselta hänkin silloin näyttäisi. He poistuivat, ikäänkuin olisin loukannut heitä verisesti. Koettelin sitten herttaisennäköistä, valkeapukuista pientä veitikkaa, mutta aivan samoin tuloksin. Hänen käytöstapansa sai minut kuitenkin häpeämään itseäni. Mutta halusinhan löytää aikakoneen, ja koettelin häntä vielä uudelleen. Kun hänkin muiden tavoin kääntyi menemään, silloin kiivas luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin hänet, tartuin häntä vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa häntä sfinksin luo. Silloin huomasin hänen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, että yhtäkkiä päästin hänet menemään.
Mutta en vielä masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkilläni jalustaa. Olin kuulevinani jonkinlaista liikettä sisäpuolelta — tarkemmin sanoen, oli kuin olisi sieltä kuulunut naurunhihitystä — mutta lienen erehtynyt. Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin siksi että eräs koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku väki oli peninkulman päässä kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta ei ollut mitään tuloksia. Näin heitä joukon rinteillä, mistä salavihkaa silmäilivät minua. Hikisenä ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan paikkaa; mutta pitkälti en sitä malttanut tehdä; olen liiaksi länsimaalainen pitkäaikaista vartiota pitämään. Saatan pohtia jotakin kysymystä vuosikausia, mutta vuorokauden kestävä toimeton odottaminen — se on vallan toista!
Jonkun hetken perästä nousin ja aloin päämäärättä astella läpi pensaston mäkeä kohti jälleen. "Kärsivällisyyttä", sanoin itselleni. "Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun jätettävä sfinksi sikseen. Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hyötyä siitä, että tuhoat heidän pronssijalustansa, mutta elleivät he sitä tee, olet saava sen takaisin niin pian kuin osaat sitä heiltä pyytää. Tuonkaltaisen arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskellä on toivotonta. Siitähän voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti tätä maailmaa silmiin! Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sitä, mutta varo liian nopeasti arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi löydät avaimen kaikkeen". Sitten johtui äkkiä mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen tutkinut miten päästä tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin sieltä pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimistä ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani nauroin ääneen.
Kulkiessani suuren palatsin läpi minusta tuntui, että pikku väki vältteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin yhteydessä minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin näyttää aivan välinpitämättömältä ja olla heitä ahdistelematta, ja päivän parin kuluttua asiat olivat taas ennallaan.
Edistyin kielessä mikäli olot sallivat ja joudutin lisäksi tutkimuksiani siellä täällä. Joko minulta puuttui tarvittava äly tai oli heidän kielensä äärettömän yksinkertaista — melkein yksinomaan konkreettisista substantiiveista ja verbeistä kokoonpantua. Abstraktisia sanontatapoja näytti olevan vähän, jos ensinkään, ja kuvakieltä käytettiin niukasti. Lauseet olivat yleensä yksinkertaisia ja kaksisanaisia, mutta minä en onnistunut muodostamaan tai ymmärtämään muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.
Päätin kätkeä aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien pronssiovien salaisuuden, mikäli mahdollista, johonkin muistini sopukkaan, kunnes lisääntynyt tietomääräni johtaisi minut luonnollista tietä takaisin niiden luokse. Ymmärtänette, että minua kuitenkin eräs vissi tunne pidätti sen paikan lähistöllä, johon ensiksi olin saapunut.