X.
Yön saapuessa.
Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti — jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee: huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.
Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.
Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä, että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä. He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen. Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen, koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet heille veriin.
Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.
Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä, jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa. Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat minua tutkistelleet.
Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät. Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse — ne olivat mukavat vanhat sisäkengät — niin että onnuin. Ja aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista taivasta vasten.
Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyessäni häntä kantamaan, mutta vähän ajan perästä hän halusi päästä maahan ja juoksenteli sitten vierelläni silloin tällöin poiketen tien vierille kukkasia poimimaan, joita sitten tunki taskuihini. Nämä olivat aina ihmetyttäneet Weenaa, mutta lopuksi hän oli päätellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen hän ainakin niitä käytti. Nytpä muistankin! Nuttua muuttaessani löysin nämä…"
Aikakulkija pysähtyi, pisti käden taskuunsa ja laski pienelle pöydälle kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa. Sitten hän jatkoi kertomustansa.
"Illan hiljaisuuden hiipiessä maailmaan ja meidän kulkiessamme kukkulan yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi väsyä ja halusi takaisin harmaaseen kivirakennukseen. Mutta minä osotin sormellani hänelle vihreän porsliinipalatsin etäisiä torneja ja koetin saada hänet oivaltamaan, että sieltä etsimme pakopaikkaa, missä hänen ei tarvitsisi pelätä.
Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mikä laskeutuu kaiken yli ennen hämärän tuloa? Tuulikin puissa pysähtyy. Minusta tuossa illan tyyneydessä on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla näkyi muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, tänä iltana odotus sai minut värisemään pelosta. Tuossa tyynessä tummuudessa tuntuivat aistini luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini alla olevan maan onttouden ja melkein nähdä sen läpi morlokit muurahaiskeollaan häärimässä pimeän tuloa odotellen. Kiihottuneessa mielessäni kuvailin heidän pitävän minun tunkeutumistani heidän onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ryöstäneet minulta koneeni?
Siten kuljimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja hämärän kasvaessa pimeydeksi. Kirkas sini etäisyydessä hävisi, ja tähti toisensa jälkeen syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas pelko ja uupumus. Otin hänet syliini rupatellen hänelle ja häntä hyväillen. Pimeyden yhä kasvaessa hän kietoi kätensä kaulaani ja silmänsä sulkien painoi kasvonsa lujasti olkapäätäni vastaan.
Näin astelimme alas pitkää rinnettä laaksoon, missä minä pimeän päin olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson vastaista rinnettä ylös sivuuttaen monia yömajoja ja erään kuvapatsaan — päättömän faunin tai jonkun sentapaisen. Täällä kasvoi myöskin akaasiapuita.
Tähän saakka en ollut nähnyt vilaustakaan morlokeista, mutta yö oli vasta alullaan, ja pimeät tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.
Seuraavan mäen huipulta näin tiheän metsän laajana ja mustana aukenevan eteeni. Silloin pysähdyin epäröiden. En voinut nähdä sille ääriä oikealla enkä vasemmalla. Väsymystä tuntien — varsinkin olivat jalkani hyvin hellät — laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin ruohikolle.
En voinut enää nähdä vihreää porsliinipalatsia enkä ollut selvillä suunnastakaan. Katselin metsän tiheikköön ja ajattelin, mitä sinne mahtoi kätkeytyä. Tuonne tiheän oksasokkelon alle ei tähtien valo ulottuisi. Ellei siellä väijyisikään mikään muu vaara — jota en huolinut tarkemmin ajatella — olisi siellä puunjuuria, joihin voisi kompastella ja runkoja, joita vasten törmätä. Kun lisäksi olin sangen uupunut päivän kiihotuksista, niin päätin välttää vaaraa ja viettää yöni aukealla mäellä.
Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sikeästi. Käärin hänet huolellisesti nuttuni sisään ja istahdin hänen viereensä odottelemaan kuun nousemista. Mäen rinne oli hiljainen ja autio, mutta metsän pimennosta kuului silloin tällöin elävien olentojen liikehtimisiä. Ylläni tuikkivat tähdet, sillä yö oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset tähtisikermät olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan sitten järjestänyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata näytti minusta yhä vielä samalla repaleiselta tähtilipulta kuin ennenmuinoinkin. Etelässäpäin (niinkuin arvelin) näkyi tuntematon, hyvin kirkas punainen tähti; se oli omaa vihreää Siriustammekin loistavampi. Ja kaikkien näiden välkkyvien valojen keskellä loisti eräs kirkas kiertotähti ystävällisenä ja uskollisena kuin vanhan ystävän kasvot.
Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä, joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat, kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa! Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani tuon ajatuksen.
Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi, kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto, alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.
Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja, jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja valikoi ruokaansa — paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset…!
Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa Weena hyppeli vierelläni!
Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.
Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon, että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän huonontumisensa ja pelkonsa takia.
Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin, ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet. Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.
Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.