Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

ENSIMÄINEN LUKU.

Katselijoita.

1.

Tuona kohtalokkaana yönä, jona ensimäiset laukaukset ammuttiin ja ensimäiset surmatyöt suoritettiin, ei mr Britling mennyt levolle ennen päivänkoittoa. Hän istui kirjoittamassa lentokirjastaan, jossa tervehdittiin viimeistä laukausta ja sotien loppumista. Pari tuntia hän kirjoitti tarmokkaasti, mutta sitten hänen tarmonsa höltyi. Tuli tavantakaa hetkiä, jolloin hän istui hiljaa, kirjoittamatta. Hän haukotteli haukottelemistaan ja hieroskeli silmiänsä. Päivä oli tullut ja linnut pitivät kovaäänistä iloa, kun hän hitaasti riisuutui pudotellen vaatteensa lattialle miten hyvänsä ja meni makuulle…

Herätessään hän huomasi aamuteen vierellään ja palvelijattaren menossa pois huoneesta. Hän tiesi, että maailmassa oli tapahtunut jotakin kuulumatonta, mutta muutamaan hetkeen hän ei voinut muistaa, mistä oli kysymys. Sitten hän muisti, että saksalaiset olivat hyökänneet Ranskaan ja venäläiset Saksaan ja että Englannin oli melkein välttämätöntä joutua sotaan. Aamuvalaistuksessa tuo tuntui ankaralta, kauhistuttavalta tosiasialta, se vaati lujuutta, se merkitsi hävitystä, se näkyi nyt yön tummaa ja arvokasta kauneutta vailla. Hän muisti kokeneensa samanlaista epämieluista, pelokasta odotuksen tunnetta viisitoista vuotta sitten, buurisodan alkaessa, ennen ensimäisten uutisten saapumista. Ensimäinen buurisodasta saat uutinen oli kertonut panssaroidun englantilaisen junan hävittämisestä Kimberleyn lähistöllä. Minkä samanlaisen kertomuksen toisivatkaan myöhästyneet lehdet nyt mukanansa?

Oliko ehkä jokin tärkeä osa laivastoamme yllätetty ja voitettu?…

Olivatko ehkä saksalaiset jo pusertamassa Ranskan armeijoja Verdunin ja Belfortin väliin, nopeasti ja pelottavasti?…

Entä miten kävisi, jos hallitus epäröisi eikä sota puhkeisi vielä muutamaan viikkoon, vaan tyydyttäisiin riitelemään Belgian puolueettomuudesta Sill'aikaa kun saksalaiset murskaavat Ranskan…

Tai saattoihan toisaalta käydä niinkin, että meikäläiset saavuttaisivat hämmästyttävää, äkillistä menestystä. Meidän maa- ja meriväellämme oli niukka päällystö, mutta hän uskoi sen oleva niukkaan tapaansa erinomaisen hyvän…

Mitä oli Irlanti tekevä?…

Hänen ajatuksensa muodostivat yhden ainoa okaisen tiheikön, jonka läpi hän pyrki toivottomissa ympyröissä liikkuen.

Hän nousi ja alkoi pukeutua hitaaseen, hajamieliseen tapaan. Päästyään housunkannattimiin asti hän hetkeksi keskeytti pukeutumisensa, haki esiin Pohjois-Ranskan kartan ja mietiskeli Belgian rajaa koskevia seikkoja. Sitten hänen oli otettava esille Whitaker's Almanack saadakseen mielin määrin tutkia suurten eurooppalaisten armeijojen tilastoa. Aamiaisrummun ääni keskeytti nämä puuhat.

Aamiaisella ei puhuttu mistään muusta kuin sodasta. Hugh oli kiihdyksissään kuin kissa ukkossäällä, ja pikkupojat tahtoivat saada lippuja koskevia tietoja. Venäjän ja Serbian liput olivat kiistanalaisina, ja oli turvauduttava Webster's Dictionaryn lippuja esittävään sivuun. Sanomalehdet ja kirjeet saapuivat luonnottoman myöhään, ja mr Britling, jota väsytti joutavain tietojen jakaminen jälkeläisilleen, vetäytyi savukkeineen puutarhaan. Hän ajatteli hiukan lähteä postinkuljettajaa vastaan. Hänen silmänsä ja korvansa ilmoittivat mrs Faberin automobiilin olevan tulossa. Se oli vanha, punaiseksi maalattu, pontevannäköinen kone, jota ajoi luotettava puutarhuri; erehtyminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mrs Faber istui vaunussaan, pysähdytti sen veräjälle ja antoi merkkejä. Mrs Britling, joka kuuli mrs Faberin ajopeleistä lähtevät pahaenteiset äänet, tuli ulos pääovesta, ja hän ja mr Britling suuntautuivat kumpikin taholtaan kutsujaa kohti.

2.

"En minä sisään tule", kirkui mrs Faber, "minä vain ajattelin sanoa teille. Minä olen hankkinut ruokavaroja."

"Ruokavaroja?"

"Varastoja. Kohta hyökkäävät kaikki ruokavaroja hankkimaan.
Katsokaahan tätä kinkkua!"

"Mutta — —"

"Faber sanoo, että meidän pitää kerätä, minkä kerkiämme. Tämä sota — se lopettaa kaikki. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Minulla on lapset murheenani, niin että… Minä olin Hicksonilla ennen yhdeksää…"

Pikku eukko oli kovin palavissaan, ja silmät säteilivät. Hänen vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hattu hieman vinossa. Hän tuntui nauttivan näistä kiihoittavista asioista, joidenlaisia hän sitä ennen ei ollut kokenut. "Kaikki kulta on myöskin pantava säilöön", sanoi hän, äänessä mielihyvän hyrinä. "Faber sanoo, että meidän setelimme kenties eivät ole sen arvoisia muutaman päivän kuluttua. Hän on kiirehtinyt Lontooseen hankkimaan kultaa klubeistaan — niin kauan kuin sitä saa. Minä sain pakottaa Hicksonia ottamaan vastaan seteliä. 'En koskaan', sanoin minä, 'en koskaan tule enää teille kauppoja tekemään, ellette ota…' Sittenkin hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut olla suostumatta.

"Nälänhätä siitä tulee!" sanoi hän mr Britlingin puoleen kääntyen. "Minä olen koonnut, minkä suinkin olen voinut. Minunhan täytyy ajatella lapsiani."

"Miksi siitä nälänhätä syntyisi?" kysyi mr Britling.

"Kyllä, siitä tulee se!" sanoi mrs Faber.

"Mutta miksi?"

"Kyllä Faber sen tietää", vastasi eukko. "Tietysti siitä tulee nälänhätä…

"Ja uskoisitteko", jatkoi hän, puhuen jälleen mrs Britlingille, "että tuo Hickson seisoi tiskinsä takana — minähän olen tehnyt siellä ostokseni vuosikausia — ja kieltäytyi kerrassaan antamasta minulle enempää kuin tusinan sardiinilaatikoita. Kieltäytyi! Ilman muuta!

"Minä menin sinne ennen yhdeksää, ja jo silloin oli Hicksonin puoti täpötäynnä — täpötäynnä, ystäväiseni!"

"Mitä te sitten saitte?" virkkoi mr Britling tehden kysyvän liikkeen kohti automobiilia.

Hän oli saanut aika lailla. Kaksi liikkiötä, laatikon sokeria, riisiryynejä, munia ja hyvän määrän jauhoja.

"Mitä on kaikissa noissa pikku kääröissä?" kysyi mr Britling.

Mrs Faber näytti hiukan nolostuvan.

"Cerebos-suolaa", sanoi hän. "Tuleehan sitä ostaneeksi ehkä vähän liikaakin. Mutta minä nyt ostin tuota ja otin mukaani; ajattelin, että myöhemmin ehkä on ryhdyttävä suolaamaan ruokavaroja."

"Nuoko ovat pikkelsitölkkejä?" kysyi mr Britling.

"Niin. Mutta katsokaahan, miten paljon jauhoja minulla on! Ne ne ensiksi loppuvat…"

Eukkoa hieman ärsytti mr Britlingin liian yksityiskohtainen tutustuminen hänen saaliiseensa. "Mitä te tuolla kenkävoiteella?" tiedusteli viimeksimainittu. Eukko ei halunnut enää kuunnella. Hän tunsi mr Britlingin yrittävän tärvellä hänen aamupäivätunnelmaansa. Hän selitti, että nyt oli lähdettävä takaisin kotiin. "Älkää sitten sanoko, etten minä ole teitä varoittanut", virkkoi hän. "Minulla on tekemistä loputtomiin. Herneistäkin on huoli pidettävä! Minun pitää näyttää keittäjättärelle, kuinka herneet pannaan pulloihin. Tänä vuonna me onneksi saimme herneitä aivan tavattomasti. Minä tulin tänne vain ohimennen kertomaan, miten asiat ovat." Sitten hän heti lähti, ilmeisesti loukkaantuneena mrs Britlingin välinpitämättömyyden ja mr Britlingin epäilyjen vuoksi.

Mr Britling katseli hänen menoaan ja närkästyi vähitellen yhä enemmän.

"Vai niin", sanoi hän, "tuolla tavallako Englanti ottaa sodan vastaan! Ruokavaroista riidellen — kohta alussa."

"Hän kai on huolissaan lasten vuoksi", huomautti mrs Britling.

"Entä saapasrasva!"

"Mutta joka tapauksessa", sanoi mrs Britling, "jos toiset tekevät noin — —"

"Siitähän ne aiheutuvat, kaikki paniikit. Meidän asiamme on olla niin tekemättä… Eihän maa ole vielä sotaa julistanutkaan! Hei! Siellähän tuo tulee! Parempi myöhään kun ei milloinkaan."

Sanomalehtiä ja kirjeitä tuovan postinkuljettajan pää, hänen ajaessaan polkupyörällä, Dower Housen kulmausta kohti, näytti lipuvan pitkin pensasaidan harjaa.

3.

Englanti ei ollut vielä sodassa, mutta kaikki merkit viittasivat sinnepäin. Näytti siltä kuin asia suuruutensa vuoksi olisi välttämättä tarvinnut valmisteluaikaa. Mr Britlingin mielessä ei ollut enää yhtään epäilystä, ei sittenkään, vaikka Daily News'issa valtavin kirjakkein painettu, hämäräperäinen kokosivun ilmoitus vannotti Isoa-Britanniaa olemaan avustamatta Venäjää, kauheata Venäjää, kaikkien hentomielisten yltiöpäiden peikkoa. Uutiset olivat laajakantoisia ja yllättäviä, mutta sangen epäluotettavia. Saksan joukkoja sanottiin olevan Belgiassa ja Hollannissa, ja Kielin kanavassa oli siepattu englantilainen alus. Oli julistettu moratorio, ja leipäpaniikkia koskevat tiedonannot osoittivat mrs Faberin edustavan laajaa vauhkojen ihmisten luokkaa.

Mr Britling piti leipäpaniikkia surkuteltavana ilmiönä. Se ei soveltunut hänen johtoaiheeseensa, jona oli maailman vapaiden ihmisten nousu militarismin sietämätöntä iestä hävittämään. Se pilasi koko kuvan…

Mrs ja mr Britling lukivat lehteä yhdessä seisten begonialavain luona, lähellä setripuita, ja ilman täytti hilpeällä hälinällään ruohonleikkuukone, jota veti pitkin hockeykenttää suojustallukoilla varustettu hepo.

Kohta tuli Hughkin juosten huoneestaan kuulemaan mitä oli tapahtunut. "Tuntuu siltä kuin työnteko kävisi mahdottomaksi näiden suurten tapausten sattuessa", puolustelihe hän. Hän otti Daily News'in haltuunsa, isän ja äidin lukiessa The Times'iä. Pikkupoikien äänet kaikuivat puiden varjosta; he olivat tuoneet pihalle kaikki tinasotamiehensä ja rakensivat parhaillaan puutarhaan varustettuja asemia.

"Raha-asiat ovat omituisella kannalla", sanoi mr Britling tarkkaavaisuuttaan terästäen… "Kaikenlaisia mullistuksia saattaa tapahtua. Yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka on kehittynyt miten kuten… Ilman mitään suunnitteluja… Maailmassa, joka on täynnä mrs Fabereita…"

"Moratorio?" kysäisi Hugh Daily News'insa takaa. "Velkasuhteissa ja niin edespäin? Realinjalle sinä panit minut, pappa. Etymologia on minulle liian kovaa purtavaa. Mars ja krematorio — pitääkö polttaa laskunsa sen sijaan että ne maksaisi?"

"Moratorio", mietiskeli mr Britling. "Moratorio. Mitä hullutuksia sinä jutteletkaan! Se on jotakin viivytyksen tapaista, tietysti. Ei sillä ole kuoleman kanssa mitään tekemistä. Se on vain tilapäinen maksuviivytys… Tietysti tässä syntyy suunnaton arvojen vaihtuminen…"

4.

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen."

Tuota tekstiä mr Britlingin mieli alkoi nopeasti kutoa laajemmaksi. Siitä kehittyi ihmeellinen mahdollisuuksien sato ennenkuin hän ehti takaisin työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta ei ruvennut kohta jatkamaan työtänsä. Hän oli keksinyt omissa persoonallisissa asioissaan jotakin niin kumouksellista, että sodankin tulos sai sen tieltä hetkeksi väistyä.

Mr Britlingin tajunnan takimaisella laidalla oli jotakin, jota ei siellä ollut aina ollut, jotakin lämmintä ja lohduttavaa, joka teki elämän ja hänen yleiset elämää koskevat mietteensä paljoa kepeämmiksi ja hauskemmiksi kuin mitä ne muuten olisivat olleet, nimittäin tietoisuus, että hän omisti hyvin järjestellyn sarjan pääomasijoituksia, taitavasti suunnitellun ja maantieteellisesti jaetun järjestelmän valtionobligatioja, kunnallisia sijoituksia ja rautatieosakkeita, jotka edustivat pikemmin yli kuin alle kahdenkymmenenviidentuhannen punnan omaisuutta, hänen ja mrs Britlingin yhdistettyjä varoja. Siinä oli hänen taloudellinen sisäelimistönsä. Se piti hänet ja teki elämän turvalliseksi ja miellyttäväksi. Kun kaikki oli hyvin, ei hän sen olemassaoloa huomannutkaan; hän tunsi vain yleistä hyvinvointia. Kun silloin tällöin sattui hiukan häiriötä jossakin sijoitusten osassa, hän tunsi vain lievää mielipahaa. Nyt hän havaitsi vakavia mullistuksia. Aivan kuin hän olisi huomannut sattumalta syöneensä sieniä eikä tiennyt ollenkaan, olivatko ne ehkä hyvinkin myrkyllistä lajia. Mutta vastaus voidaan kehittää liian pitkälle…

Joka tapauksessa oli mr Britling kirjoituspöytänsä ääreen palatessaan siinä määrin rauhaton, ettei kyennyt jatkamaan esitystään "Ja nyt sodat loppuvat".

"Tässä täytyy syntyä suunnaton arvojen vaihtuminen!"

Hän ei ollut koskaan luottanut nykyaikaiseen raha-asiain järjestelmään niin varmasti kuin ihmiset yleensä. Hän huomasi olevansa tietämätön siitä, miten tuo moratorio vaikutti ja mitä pankin kiinnioloajan pitentäminen oikeastaan auttoi. Hän luuli sen merkitsevän yleistä maksujen keskeyttämistä ja puhtaan rahan saannin lakkaamista. Hickson, sekatavarakauppias, katseli mrs Faberin kertoman mukaan nyt jo karsaasti seteleitä.

Vaikka pankki jälleen avattaisiinkin, tiesi mr Britling, ettei hänen juoksevalla tilillään ollut sanottavia summia, korkeintaan kaksi tai kolmekymmentä puntaa. Hän oli odotellut englantilaisten ja amerikkalaisten kustantajiensa shekkejä sekä Times'in tavanmukaista lähetystä. Jos nuo maksut nyt keskeytyisivät!

Kaikki nuo voivat, mikäli hän ymmärsi, keskeyttää maksunsa tämän moratorion ollessa voimassa! Sitä hän ei tullut aluksi ajatelleeksi. Mutta tietysti he hyvinkin saattoivat kieltäytyä maksamasta määräpäivänä.

Jos vielä otaksui The Times'in huomaavan hänen omalaatuisen mietteliäisyytensä tarpeettomaksi näinä levottomina aikoina!

Jos sitten pankki todellakin pidätti hänen rahansa ja arvopapereita ei käynyt myyminen?

Mr Britling tunsi olevansa osteri, jota kehoitetaan poistumaan kuorestaan…

Hän nojautui taaksepäin ja mietiskeli näitä asioita. Hän teki heikon yrityksen kuvitella maailmaa, josta luotto on kadonnut ja jossa rahan arvo on kysymyksenalainen. Hän otaksui, että tottumuksen voima saisi suuren joukon ihmisiä ostamaan ja myymään edelleenkin samaan tai suunnilleen samaan hintaan kuin ennen.

Hänen tajuntansa ja omatuntonsa tekivät urhean yrityksen sotien loppumista käsittelevän lentokirjasen jatkamiseksi, mutta ei kulunut viittä minuuttia, kun hänen ajatuksiansa jälleen askarruttivat leipäpaniikki ja vararikot…

5.

Mr Britlingin kirjoituspöydän ääressä vallitseva mielenkiintojen ristiriita kävi sietämättömäksi. Hänestä tuntui, että henkilökohtainen pulma oli ensinnä selvitettävä. Hän lähti nurmikolle tupakoimaan.

Hänen ensimäisen ajatuksensa, jonka mukaan kansakunnat yhtyisivät tekemään maailmanrauhan ja kukistamaan sotaisan Saksan, oli himmentänyt tämä toinen, siihen kerrassaan sopimaton, epäjärjestyksessä ja hajaantumistilassa olevan maailman mielikuva. Lukemattomia mrs Fabereita joukoittain kasaamassa varastoja, hillittömiä joukkoja hyökkäämässä kauppapuoteihin, moratorio, pankit kiinni ja odottavia jonoja. Oliko mahdollista, että koko järjestelmä luhistui kun luottamus siihen horjahti yhdeltä kohdalta? Huomaamatta mitään epäjohdonmukaisuutta hän oli siirtynyt maanpiirin rauhoittamista koskevista yleisistä aatoksistaan näihin yksityisluontoisempiin mahdollisuuksiin. Hän kuuli kahinaa takaansa, kääntyi ja oli vastapäätä vaimoansa.

"Luuletko", kysyi mrs Britling, "että elintarvepulaa tarvitsee peljätä?"

"Jos kaiken maailman mrs Faberit käyvät ja kähmivät — —"

"Silloin täytyy jokaisen pitää puoliansa. Minulla ei ole kotona suuriakaan varastoja."

"Hm", virkkoi mr Britling miettien… "Mielestäni ei ole syytä ostaa varastoja nyt."

"Entä jos jäämme ilman."

"Sodassa on vaaroja", sanoi mr Britling.

Hän mietti. "Ne, jotka ottavat paniikkiin osaa, aiheuttavat paniikkia. Maailmassa on sittenkin yhtä paljon elintarpeita kuin viime kuussa. Ja ellei sitä polteta, niin se katoaa vain syömällä. Ja sato on hyvä. Mitä auttaa koota varastoja kukkuraisen pöydän ääreen?"

"Mutta ihmiset kokoavat! Kurjaa olisi, jos me — lapsinemme päivinemme — jäisimme puille paljaille."

"Emme me jää. Ja miten hyvänsä, älä ala kasata, vaikka saisimme kovaakin kokea."

"No niin. Mitta ei sinun ole mielesi hyvä, jos jonakin kauniina päivänä et saa sokeria teehesi."

Mr Britling jätti tämän henkilökohtaisen sovellutuksen huomioonottamatta.

Paljon vakavampi kuin ruokavarojen puute on rahapaniikin mahdollisuus.

He kulkivat nurmikkoa edestakaisin ja mr Britling jutteli. Hän sanoi, että erittäin harvat ihmiset vielä nytkään älysivät nykyistä yhteiskuntaa kannattavan luottojärjestelmän löyhyyttä. Luottamus oli kasautunut suunnattomiin, varsinkin sen laiskan välinpitämättömyyden vuoksi, jota osoittivat — kaikki. Se oli tervettä niin kauan kuin ihmiskunta yleensä uskoi siihen; mutta annahan uskon riittävässä määrin rappeutua, niin seurauksena saattaa olla millainen luhistuminen hyvänsä. Se voi kerrassaan hävitä — kuten luottojärjestelmä hävisi Italiasta goottien sinne tunkeutuessa — ja jättää meille vain käteenotettavat esineet, todellisen omaisuuden ja muun sellaisen. Muistiko hän Gissingin uusinta romaania? — "Veronilda" sen nimi oli. Siinä kuvailtiin maailma, jossa ei ollut muuta omaisuutta kuin minkä voi mukanaan kuljettaa. Rooman valtakunnassa tuo asiaintila kehittyi hitaasti, sukupolvien kuluessa, mutta me elämme nyt nopeammin muuttuvassa maailmassa — maailmassa, jossa järjestys on hatarampi. Kukaan ei tunne luoton voimaa eikä sen heikkoutta; kukaan ei tiedä, luhistuuko se jo tämänkertaisesta iskusta… Jos niin käy, niin koko se pieni elämä, jota olemme näihin asti eläneet, häviää pois…

Hän huomasi mrs Britlingin tavantakaa silmäilevän auringon valaisemaa taloansa — siinä oli uudet ulkokaihtimet, ja hän oli onnistunut värin valinnassa — ja kuuntelevan epäilevin ilmein hänen tutkistelujansa.

"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet tuhannen vai kymmenentuhatta…"

Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.
"Paljonko sinulla on?"

Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.

"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."

"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."

"Entä jos he eivät myönnä?"

Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."

"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on tuntunut niin selvältä ja varmalta — on epävarmaa. Minä uskoin, että olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne — koko elämänajaksi. Entä jos asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus, joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan…"

"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."

"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta…

"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä, niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin ne olisivat näyttäneet — viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista hilpeyttä tuntien…"

Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta…

"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin. Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi — ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä kaavamaisuudesta… Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."

"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon työtä."

"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja, jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt. Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen — vielä kolme päivää sitten — oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi…"

Hänen oma tiensä oli selvä.

"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."

Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti takaisin kirjoituspöytänsä ääreen…

6.

Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine seisoi hallissa hajasäärin lukemassa The Times'iä neljänteen kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä syntyykään… Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat, jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"

Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Hän seurasi mr Britlingiä ruokasaliin päin kädet syvällä taskuissa.

"Siitä syntyy pelottava juttu", sanoi hän tervehdittyään mrs
Britlingiä, Hughia, täti Wilshireä ja Teddyä ja istuuduttuaan mr
Britlingin vieraanvaraiseen pöytään. "Se panee kaikki ylösalaisin. Me
emme vielä aavistakaan, kuinka paljon pahaa se tulee aiheuttamaan."

Mr Britling oli täynnä itsepintaista ja ennakkoluulotonta optimismiansa, jota hän oli äsken mielessään hautonut. "Minä en sure, että olen elänyt tähän sotaan asti", sanoi hän. "Se voi olla tavallansa kamala onnettomuus, mutta toisaalta se on valtava edistysaskel ihmiskunnan elämässä. Siihen loppuu nelikymmenvuotinen ilkeä epätietoisuuden aika. Se on käänne ja ratkaisu."

"Mielelläni minäkin katselisin asiaa tuolta kannalta", sanoi mr
Carmine.

"Se on kuin suojasää — kaikki on ollut jäätyneenä sekasortona juutalaissaksalaisesta Berliinin sopimuksesta asti. Ja vuodesta 1871."

"Miksi ei aina Schlesvig-Holsteinin ajoilta?" kysyi mr Carmine.

"Niin, miksipä ei? Tai Wienin sopimuksesta?"

"Tai — — Voihan mennä taaksepäin —"

"Rooman keisariaikaan asti", lisäsi Hugh.

"Kaikkein ensimäiseen valloitukseen", virkkoi Teddy…

"Minä en voinut tehdä työtä aamusella", sanoi Hugh. "Olen tutkinut tietosanakirjasta Balkanin rotuja ja uskontoja… Sekalaista seurakuntaa."

"Niin, mikäli niitä käsitellään vain yksitellen", sanoi mr Britling. "Mutta tässäpä juuri ilmenevät sodan suunnattomat mahdollisuudet. Nyt kaikki ikäänkuin liukenee. Maailmankartta saadaan piirtää uudelleen. Viikko sitten me kaikki riitelimme kiivaasti asioista, jotka ovat liian mitättömiä mielenliikutuksen aiheita. Nyt olemme yht'äkkiä siirtymässä uuteen aikakauteen. Tämä on uutta aikakautta. Maailma on taipuisana ihmisten käsissä he voivat tehdä siitä mitä tahtovat. Toinen kausi on loppumassa, toinen alkamassa. Tämä on paljo suurempaa kuin Ranskan vallankumous tai uskon puhdistus… Ja me elämme siinä…"

Seurasi vaikuttava vaitiolo.

"Miten käynee Albanin?" virkkoi Hugh, mutta hänen huomautuksensa jäi kokonaan huomioon ottamatta.

"Sota tekee ihmiset katkeriksi ja ahdasmielisiksi", sanoi mr Carmine.

"Sota ahdasmielisesti käsitettynä", sanoi mr Britling. "Mutta tämä sota ilmaiseekin närkästystä ja ylevämielisyyttä."

He mietiskelivät, ryhtyisivätkö Yhdysvallat kenties välittämään. Mr Britlingin mielestä hyökkäys Belgiaan vaati jokaisen sivistyneen vallan asiaan puuttumista ja hän arveli Amerikan parhaiden vaistojen olevan väliintulon puolella. "Mitä enemmän meitä on", hän sanoi, "sitä nopeammin asiasta selviydytään".

"Olisi omituista, jos viimeiseksi välittäjämaaksi jäisi Kiina", sanoi mr Carmine. "Maailman ainoa kansa, joka todella uskoo rauhaan… Mielelläni katselisin asioita yhtä luottavasta kuin te, Britling."

Hetken aikaa he kuvailivat mielessään jonkinlaista Saksan ja militarismin suurta tuomitsemista, jossa idän viisaus istuisi tuomaripöydän takana. Militarismi oli haudattava kuten itsemurhan tekijä neljän tien risteykseen ja paalu lyötävä läpi sen ruumiin, ettei se pääsisi sopimattomalla hetkellä heräjämään.

7.

Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta", sanoi mr Carmine…

Mr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja oli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa. "Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla muovautua uusiin muotoihin", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli ylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto murskautuisi liian helposti. "Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että he tarvitsevat toisiansa", sanoi hän. "Liian lyhytaikainen sotaretki voisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava huomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle on tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys… Euroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja kiinalaisetkin valkoisiksi!… Mutta näiden asiain oppimiseen menee aikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia…"

He keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.

Mr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi venäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi niiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli saksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten he eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan. Hän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja Englannin tarmon liian vähäiseksi. "Sill'aikaa", sanoi hän, "etenevät venäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti…"

8.

Suurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli — noiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton sarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui siltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja näköpiirin tuollapuolen — Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille ei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi. Badminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien saapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan jo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa…

Aterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa. Muuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He syventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun aikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen…

Heillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli sangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra Heinrich oli poissa — ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat jo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen pitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja olivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli ollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä käsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä hallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi suorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.

Voittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään. Varmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen silmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä tanakan nenän kummallakin puolen.

"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista", sanoi hän, kiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan. "Muuten — niin" — hän silmäsi omia korttejansa —. "teidän olisikin käynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön… Nyt minun täytyy —"

Hän tutki korttejansa.

"So!" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin…

No niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja saksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä päivänä.

9.

Sodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista innostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.

Mr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen hankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä täti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti; olihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen elämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän oli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen. Siihen aikaan häntä oli mainittu nimellä "Jane" tai "Jane serkku" tai "serkku Wilshire". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli ylentänyt hänet tädilliseen arvoon.

Hän sai pienen perintönsä riittämään vierailemalla sukulaisissaan. Mr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana, kolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei sallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä lausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren Wellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. "Minulle on kerrottu", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle, "että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät yhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla puolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika, toiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'."

Hänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli käytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan pojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut olemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli — jos persoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen — järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti salattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat vääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni, varma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä arvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana oli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen ilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi itse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling oli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän oli nauttinut hänen luottamustaan — mikäli oli kysymys muista ihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä. Varttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä — ihmiset yleensäkin oikeastaan pitivät hänestä — ja antamaan jonkinlaista arvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli hyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä…

Pieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen ymmärtäväisesti ja hauskasti…

Niin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa oli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän oli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten saivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa. Hän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla tyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan. Ei ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät molemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä sanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä ärsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli kulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin ihmetellä, miten oli laita Jane serkun… Alkoi varova kirjeenvaihto, joka vähitellen johti uuteen kutsuun.

Mr Britlingin kodissa hän oleskeli kauemmin kuin missään muualla. Tarina kertoi, että hän oli "antanut ensi herätteet" mr Britlingille ja "pitänyt hänen puoltaan" isää vastaan. Hän oli varmaan vastustanut useitakin niistä epäsuotuisista arvostelmista, joita isät tapaavat langettaa. Mutta hän vastusti ylipäänsä kaikkea. Ja mr Britlingiä ei miellyttänyt ajatella häntä harhailemassa täysihoitoloissa ja vesiparannuslaitoksissa, joissa hänellä oli vain mitä satunnaisimpia tilaisuuksia vastustushalunsa ilmaisemiseen.

Sitäpaitsi mr Britling mielellään näki hänen silmäilevän aamulehteä. Täti Wilshire teki sen sillä tavalla kuin hän olisi pitänyt koko maanpiiriä suurena hourulana, johon ei auta hyviä neuvojansa tuhlata. Ja ikäänkuin hän olisi erinomaiseksi huvikseen huomannut, kuinka sanomalehtimiehet yrittivät häneltä salata asioiden oikeata laitaa.

Nyt häntä sekä kiukutti että huvitti kaikkien käyttäytyminen sodan aiheuttamassa ahdingossa.

Hän uskoi erinäisiä valtiosalaisuuksia vanhemmalle Britlingin pikkupojalle — etenkin silloin, kun isäukko oli korvankantamattomissa.

"Kaikki tuo puhe sodasta, jota täällä kuulemme", sanoi hän, "ei todellisuudessa merkitse yhtään mitään. Koko asia koskee tärveltyä mattoa eikä mitään muuta — vähäjärkistä miestä ja tärveltyä mattoa. Jos ihmiset olisivat vähimmässäkään määrin käytelleet tervettä järkeänsä, niin tämä sota ei olisi koskaan syttynyt. Asia tiedettiin aivan hyvin. Hän oli heikko lapsi, vaikea hoitaa ja parkui tavantakaa täyttä kurkkua. Siispä häntä ei milloinkaan vastustettu, vaan annettiin hänen tehdä mitä tahtoi. Kenelläkään muulla kuin hänen isoäidillään ei ollut häneen nähden pienintäkään vaikutusvaltaa. Isoäiti hänet esti tärvelemästä mattoa niin perinpohjin kuin hän olisi halunnut. Juttu on aivan yleisesti tunnettu. Se tapahtui Windsorissa — kun hän oli kahdeksanvuotinen. Siitä lähtien hänellä oli yksi ainoa ajatus: sota Englantia vastaan…

"Kaikki näyttävät ällistyneiltä", sanoi hän äkkiä teepöydässä mr Carminelle. "Minä puolestani en ole ollenkaan ällistynyt. Ihmettelen vain, ettei se syttynyt ennemmin. Jos joku olisi minulta tiedustellut, niin minä olisin voinut sen sanoa jo kolme vuotta, jo viisi vuotta sitten."

Päivä oli täynnä hurjia huhuja. Saksan sanottiin julistaneen sodan
Italialle ja hyökänneen Hollantiin samoinkuin Belgiaankin.

"He tulevat julistamaan sodan ensi kuun seuduissa", sanoi täti
Wilshire.

"Ja lähettävät joukon zeppeliinejä", sanoi pienin poika. "Hra
Heinrich kertoi meille, että ne voivat lentää tuhansia peninkulmia."

"Hän tulee julistamaan sotia, kunnes ei enää ole ketään, jota vastaan voisi sodan julistaa. Niin hän on aina tehnyt. Kun hän kerran on päässyt vauhtiin, ei hän voi pidättyä. Usein hänet täytyi viedä pois päivällispöydästä, ettei tapahtuisi onnettomuutta. Nyt, nyt on uhkavaatimusten vuoro."

Häntä ihastutti kovin eräs Daily Express'in otsake, joka ulottui lehden reunasta toiseen: "Euroopan hullu koira." Mikään muu ei hänen sanojensa mukaan ollut siinä määrin vastannut hänen sotaa koskevia tunteitansa.

"Huomatkaa mitä sanon", virkkoi täti Wilshire tehokkaimmalla tavallaan. "Hän on mieletön. Se vielä todistetaan. Hän päättää päivänsä sairaalassa — mielipuolena. Minulla on ollut vaikutelma siitä jo vuosikausia ja olen siitä yksityisesti puhunutkin… Kun tiesin mitä tiesin… Sellaisille ystäville, joiden puolelta minun ei tarvinnut peljätä väärinkäsitystä… Nyt minä vihdoinkin saan puhua suuni puhtaaksi."

"Viikset ylöspäin väännettyinä!" huudahti täti Wilshire kasailevan vaitiolon jälkeen… "Hänen vasen kyynärnivel kuuluu olevan ihan käyttökelvoton; se on jäykkä kuin lankanuken — ja hänen tekee mieli valloittaa Eurooppa… Kun hänen isoäitinsä eli, oli edes joku pitämässä häntä kurissa. Isoäitiänsä hän pelkäsi. Häntä hän vihasi, mutta ei uskaltanut olla tottelematon. Sedälläkin oli hiukan vaikutusvaltaa. Nyt ei häntä pidätä mikään.

"Kaksipäinen hullu koira", sanoi täti Wilshire. "Hän ja hänen kotkansa!… Sellaisen miehen ei olisi milloinkaan pitänyt sallia aloittaa sotaa… Ei pientäkään sotaa…Jos hän olisi joutunut kurin alaiseksi silloin, kun minä siitä huomautin, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Mutta minä en tietenkään merkitse mitään… Sitä ei pidetty kuuntelemisen arvoisena."

10.

Eräs huomattava puoli brittiläisten suhtautumisessa sotaan oli heidän taipumuksensa käsittelemään sitä kamalana pilana. Tämän taipumuksen voi havaita suuressa osassa senaikaista englantilaista kirjallisuutta. Loukkauksista, julmuuksista, vääryyksistä, laajasta hävityksestä ja taistelun tuomista vielä laajemmista vaaroista huolimatta tuo taipumus säilyi. Englantilainen kieltäytyi kerrassaan näkemästä mitään suurenmoista tai kauhistuttavaa saksalaisten hyökkäyksessä ja käsittelemästä Saksan keisaria ja kruununprinssiä muuna kuin pilakuvina. Kaikkialla vallitsi se käsitys, että vihollinen oli pingoitetun voimallinen, typerä olento, ponnistuksista punainen, silmät päästä pyörähtämässä ja käytös teeskennellyn kammottava. Se seikka, että hän voi olla kamalasti kuolettava, ei vähimmässäkään määrässä himmentänyt sitä tosiasiaa, että hän oli ennen kaikkea naurettava. Ja jos pila sodan jatkuessa muuttuikin katkerammaksi, niin pilana se sittenkin pysyi. Saksalainen saattoi tehdä maailmasta erämaan, mutta se ei voinut muuttaa englantilaisten käsitystä, että hän oli tekemässä itsensä naurettavaksi.

Mainittu taipumus nousi näkyviin pitkin iltapäivää, milloin satunnaisena vihjauksena, milloin tahallisena leikintekona. Pikkupojat olivat saaneet tietoonsa paraatimarssin, joka täytti heidän pienet mielensä hämmästyksellä ja ilolla. Heistä tuntui melkein uskomattoman huvittavalta, että inhimilliset olennot soveltuivat ottamaan sellaisia askeleita. He koettivat itse, ja ryhtyivät sitten hankkimaan kannattajia paraatimarssille. Letty ja Cissie olivat tulleet teetä juomaan ja uutisia kuulemaan, ja heidät otettiin sotaväkeen Teddyn ja Hughin keralla. Kaikin he sitten marssivat ja käännähtelivät nauraen nurmikolla, jalat heiluen kuin suksien terät. "Vasen!" huusi Hugh. "Vasen!"

"Varpaat enemmän ulospäin!" huomautti mr Lawrence Carmine.

"Jäykempi ryhti!" komensi nuorin Britling.

"Pitäkää zeppeliinejä silmällä ja olkaa tuiman näköisiä", sanoi Hugh.
"Rinta ulos! So!"

Mrs Britlingiä tuo huvitti niin, että hän meni hakemaan valokuvauskoneensa ja otti silmänräpäyskuvan koko sotilasosastosta. Kuva onnistui hyvin, ja vuotta myöhemmin mr Britling, löytäessään sen papereittensa joukosta, muisti silloisen auringonpaisteen ja riemun…

11.

Illalla saapui tieto siitä, että Englanti oli julistanut sodan Saksalle. Melkein jokaiselle englantilaiselle asia oli itsestään selvä, ja historian ihmeellisimpiä tosiasioita on, että se hämmästytti saksalaisia. Kun mr Britling tyypillisenä englantilaisena oli sanonut, ettei sotaa koskaan syttyisi Saksan ja Englannin välille, oli hän aina tarkoittanut, ettei hän voinut käsittää Saksan milloinkaan hyökkäävän Belgiaan tai Ranskaan. Jos Saksa olisi tyytynyt käymään pelkkää puolustussotaa läntisellä rintamallaan ja olisi jättänyt Belgian rauhaan, olisi Englannissa tuskin syntynyt mitään sotapuoluetta. Mutta hyökkäys Belgiaan ja tunkeutuminen länttä kohti sai koko kansakunnan yksimielisesti leimahtamaan sodan lieskaan. Se ratkaisi kysymyksen, joka oli ollut kiistanalaisena aina sodan syntymiseen saakka. Viimeiseen asti englantilaiset olivat tahtoneet ajatella, että Saksassa kuten Englannissakin kansan suuret joukot olivat ystävällisiä, rauhallisia ja vapaita ylhäältä päin tulevista vaikutuksista. Se oli ollut Englannin erehdys. Saksa oli toden totta se, miksi Saksa neljäkymmentä vuotta oli itsensä tunnustanut, Sotavaltio. Huoaten — ja tuntien aikoja sitten unhotettua vapistusta — Englanti valmistautui taisteluun. Nyt vieläkin tapahtui valmistautuminen vaivalloisen hitaasti. Jotakin suunnatonta oli tulossa, mutta kuinka suunnatonta — sitä ei vielä yksikään englantilainen arvannut.

Tuona päivänä lukemattomat miehet, joita odotti kuolema ja haavoittuminen, tuijottelivat ihmeissään sanomalehtien uutisia ja hymyilivät nähdessään kiihkeitä otsakkeita, ollenkaan aavistamatta, että mikään sellainen voisi tulla lähemmäksi kuin kolmensadan peninkulman päähän heidän olosijoiltaan. Mitäpä merkitsi sota Matching's Easylle — kaikille niille suurille ja pienille paikkakunnille, joista Englanti on kokoonpantu? Viimeinen vihollisen polttama talo sadan peninkulman piirissä Matching's Easystä laskien oli Tanskan miesten polttama enemmän kuin tuhat vuotta takaperin… Ja ainoana Englannissa säilyneenä noiden tanskalaisten muistona olivat muutamat sarvimaiset, kovettuneet nahkapalaset naulanpäitten alla St Clement Danes-kirkon ovessa Lontoossa…

Nyt tulisi Englanti jälleen käymään sotaa, joka oli sytyttävä vainovalkeita Englantiin ja tuottava Englannin asujamille kuolemaa Englannin maaperällä. Kenenkään oli mahdoton sitä ymmärtää elokuussa 1914. Sellaisten seikkojen täytyy tapahtua, ennenkuin ne voidaan tajuta mahdollisiksi.

12.

Tämä kertomus on etupäässä historiaa suursodan alkamisesta sellaisena kuin sen koki pieni essexiläinen ihmisryhmä ja erityisesti sellaisena kuin sen kokivat yhdet ainoat ihmisaivot. Aluksi se esiintyi näille ihmisille näytelmän tapaan, draamallisena, kansainvälisenä tapahtumana, esityksenä, sanomalehtien jakamina uutisina, pikemmin historiallisen vaiheen kuin henkilökohtaisen kokemuksen muodossa; vain asteittain ja vähitellen se tunkeutui seurauksineen itse Englannin elämään. Jos tämä kertomus voitaisiin esittää piirroksin tai kuvin, niin keskeisenä henkilönä olisi mr Britling, milloin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä päivän tai yön aikaan kirjoittaen aluksi tutkielmaansa "ja nyt sodat loppuvat" ja sitten muita asioita, milloin kävelemässä puutarhassaan tai Claveringsin puistossa, matkalla Lontooseen tai sieltä pois, klubissa lukemassa kelloa tai hallissaan lukemassa sanomalehteä, mielikuvain ja vaikutelmain vallassa, jotka alinomaa kasaantuvat, laajenevat, kehittyvät yhä runsaammiksi hänen mielessään, järjestyvät, vaikuttavat toisiinsa, rakentuvat yleistymiksi ja päätelmiksi…

Mr Britlingin tajuinen olemassaolo kohdistui pian yksinomaan sotaan. Hänen enemmän tai vähemmän säännölliset viikottaiset johtavat kirjoituksensa Times'issa muuttuivat saksalaisten näkökantojen pohdinnaksi; hänen kirja-arvostelunsa ja kirjalliseen osastoon kirjoittamansa artikkelit tähtäsivät yhä enemmän tuohon kaikkea vallitsevaan ainoaan tosiasiaan…

Harvoin hän näytti todella saavan sodan näkyviinsä. Vain muutamat sen näkivät; useimmille se tuli hatarain, äänekästen ja hämmentävien vaikutelmien rajattomana moninaisuutena. Mutta kaiken aikaa hän sentään teki mitä suinkin voi päästäkseen siitä selville, tehdäkseen sen yksinkertaisemmaksi ja kiskoakseen siitä esiin oleellisimman puolen, kunnes sen voisi käsittää jonkinlaisena eepillisenä ja selitettävänä tapahtumana.

Tyypillisin kuva olisi mr Britling kirjoittamassa kellertävän valopiirin keskessä, ikkunain kaihtimet ylhäällä, jotta kuunvalo saisi virrata huoneeseen, mutta ikkuna suljettuna, jotta ruutuun kopahtelevat yöperhoset eivät pääsisi sisään. Ulkona näkyy kuu ja korkea, kesäinen taivas ja puolen peninkulman päästä häämöttää vanhan kirkon torni tummain puiden ylitse. Tornikello, jonka lyönnit mr Britling aina kuuli öisin, mutta ei koskaan päivisin, merkitsee helähdellen osoittimen hidasta siirryntää halki yön hetkien. Hän oli aina vihannut riitaisuutta ja hävitystä ja tunsi, että sivistyskansojen välinen sota oli inhimillisen harhautumisen eittämättömin ilmaus, hullutus, joka seisahdutti kehityksen ja ihmiskunnan vapaan vääntelemisen; tuhat kertaa hän oli väittänyt sen mahdottomaksi, ja vielä nytkin, kun hänen maansa oli sodassa osallisena, oli hänen mahdoton käsittää, että tämä saattaisi koskea häntä muuten kuin älyllisesti. Hänen silmänsä, sormenpäänsä ja olemuksensa ydin eivät voineet vakuuttautua siitä, että ennen kuulumattomassa laajuudessa tapahtuva murhaaminen, hävitys ja kuolemantuska saattoi olla käynnissä tuossa tumman muratin takana uinuvassa maailmassa, toisella puolella tuota hopeanhohtoista ikkunankehää, joka rajoitti hänen eteensä leviävää rauhallista näkymöä.

Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun sota tätä ennen oli kosketellut Englannin jokapäiväistä elämää. Viidenkymmenen miespolven aikana kehittyneet kansan henkiset tottumukset estivät sen tunteenomaista tajuamista. Englantilaiset olivat rauhan lempilapsia. He eivät olleet käyneet vakavaa sotaa kolmeensataan vuoteen, ja kahdeksaansataan vuoteen he eivät olleet taistelleet henkensä edestä vierasta valtaa vastaan. Espanja ja Ranska olivat uhanneet vuorotellen, mutta eivät olleet koskaan päässeet edes rantaan asti. Tosin oli Englannissa ollut sisäisiä kahakoita, tosin oli käyty sotaa ja tehty valloituksia kaikissa maapallon osissa ja perustettu suunnaton valtakunta, mutta tämä oli, kuten mr Britling sanoi mr Direckille, pelkkää "huviretkeilyä". Oli vain lähetetty maailmalle nuorempia poikia ja tarpeetonta väkeä, siirtolaisia ja retkikuntia. Sen oma maa ei ollut milloinkaan kokenut onnistunutta hyökkäystä; sen kotoiseen maahan, suurimpaan osaan sen perhekuntia, sen elämään yleensä ei tuo ollut mitenkään koskenut. Yhdeksäntoista kahdestakymmenestä, keskiluokka, ja useimmat aliluokan jäsenet eivät tienneet brittiläisestä maailmanvallasta enempää kuin Argentiinan tasavallasta tai Italian renessanssista. Se ei heitä liikuttanut. Sota, joka asettaa vaatimuksia joka miehelle, joka uhkaa jokaista maassa eläjää, koko kansallisen yhteisön sota oli englantilaisen kokemuksen ja englantilaisen kuvittelukyvyn saavuttamattomissa. Se oli yhä uskomatonta, se oli yhä mr Britlingin ajatuskehän ulkopuolella sill'aikaa kun suursotaa aloittava Saksan pelottava hyökkäys lännessä tapahtui ja pysähdytettiin. Näiden kahden kuukauden aikana hän oli ikäänkuin yhä kiihtyvämpi näytelmän katselija, pesäpallon tapaisen näytelmän katselija, jonka ainoana vaarana on rahapanoksen menettäminen, pikemmin kuin perustuksiaan myöten sotaan joutuneen kansakunnan toimiva jäsen.

13.

Kun leipäpaniikin ja lyhyen taloudellisen pulan levottomuus oli ohi, niin Englannin jokapäiväinen elämä palasi vanhoihin, äärettömän hitaihin muotoihinpa. Kun ihmiset menivät pankkeihin saamaan uusia seteleitä, niin pankit tarjosivat kultaa — ikäänkuin anteeksi pyytäen. Uusia seteleitä oli kovin riittämättömästi, kultaa sitävastoin yltäkyllin. Ensi vaikutelmaa, jonka mukaan oli sattunut yleinen katastrofi, seurasi toinen, jonka mukaan ei ollut tapahtunut mitään.

Myymälät avattiin jälleen, aluksi koetteeksi, mutta pian täydellä luottamuksella. Ihmiset hoitivat jälleen omia asioitaan ja sota — mitä brittiläisen kansan suureen enemmistöön tulee — oli joitakuita viikkoja pikemmin henkistä ja älyllistä kuumetta kuin fyysillistä ja persoonallista todellisuutta. Haluttiin innokkaasti kuulla uutisia, ja toistaiseksi oli niitä verraten vähän. Sanomalehdistö teki parhaansa pysyäkseen tämän kuulumattoman tilanteen tasalla. Daily Express mallinaan omaksuivat kaikki puolenpennyn lehdet uuden, räikeämmän otsakelajin: tukevin kirjasimin painetun rivin, joka kulki laidasta toiseen julistaen voittoja tai masentavia tapauksia. Niin tehtiin joka päivä, olipa sitten ilmoitettavana suuri taistelu tai kalastajavenheen menettäminen, ja yleisö tottui pian tähän uuteen järjestykseen.

Valtio ei kehoittanut ihmisiä yleensä ottamaan osaa sotaan, eikä sitä tarkoitusta varten ollut mitään järjestöä olemassa. Ihmiset puhuivat esteettömäsi; kaikki näyttivät puhuvan; he heiluttelivat lippuja ja osoittivat suurta epämääräistä taipuvaisuutta tekemään jotakin. Jokaista tilaisuutta päästä sotapalvelukseen käytettiin innokkaasti hyväkseen. Oli saatu kuulla lordi Kitchenerin haluavan viittäsataatuhatta miestä; maanpuolustusosasto suunnitteli sotamiestenoton liian pienessä määrässä eikä voinut ottaa vastaan läheskään kaikkia halukkaita nuoria miehiä. Tulvaa oli estettävä kohottamalla ruumiinrakennetta koskevat vaatimukset kansallista keskiarvoa paljon korkeammalle, ja siten päästiin helpommin käsiteltäviin määriin. Oli vallitsemassa yleinen luulo, että mielenkiinto saattoi suuntautua liian yksinomaisesti sotaan, että se kansan suurelle enemmistölle oli pikemmin häiritsevä ja hajoittava kuin oleellisesti tärkeä harrastus. Sananparsi Business as usual vallitsi parhaillaan, ja sanomalehdet olivat täynnä kirjoituksia, joissa todisteltiin isänmaanrakkauden ilmenevän puhtaimmassa muodossaan silloin, kun elettiin ikäänkuin ei sota olisikaan käynnissä. Kyllä Kitchener sen asian hoitaa oli toinen sananparsi, joka vetosi voimakkaasti kansalliseen luonnonlaatuun. "Business as usual, sill'aikaa kun Euroopan karttaan tehdään muutoksia", kuului erään hupaisen parturin ilmoitus, jota toisteltiin laajoissa piireissä…

Hugh oli kotona koko elokuun. Hän oli jättänyt lontoolaisen asumuksensa ja taiteelliset suunnitelmansa, ja hänen isänsä ryhtyi parhaillaan toimenpiteisiin, jotta hän voisi lähteä Cardinalin jälkeen Cambridgeen. Sill'aikaa Hugh alkoi jatkaa tieteellistä työtänsä siitä mihin oli sen lopettanut. Vastahakoisesti hän omisti pari iltapäivätuntia "pikku teologin" salaisuuksille ja käytti muun aikansa joko matematiikan ja matemaattisen fysiikan tutkimiseen tai kokeidentekoon pienessä ullakkohuoneessa, joka oli sommiteltu luuvarakennukseen. Vasta elokuun lopussa selvisi hänelle ja mr Britlingille, että sota saattoi vaatia häneltä enemmän kuin pelkkää katselijan myötätuntoa ja harrastusta. Tähän saakka olivat nykyaikaisen historian tapaukset syntyneet ilman hänen henkilökohtaista osanottoansa. Hän ei käsittänyt, miksi sama asiain tila ei olisi voinut jatkua. Viime vaalit — ja yleiset vaalithan ovatkin ainoa kohta, jossa järkevän englantilaisen elämä saa hiukan julkista vivahdusta — olivat tapahtuneet neljä vuotta sitten hänen ollessaan kolmentoista vuoden ikäinen.

14.

Jonkun aikaa uskottiin Matching's Easyssä, että Saksan armeijat oli lyöty ja suureksi osaksi hävitetty Liegen luona. Se oli erehdys, joka ei rajoittunut Matching's Easyn piiriin.

Ensimäinen rohkea hyökkäys tosin oli torjuttu suurin tappioin, ja samoin kävi elokuun kuudentena ja seitsemäntenä suoritettujen järjestelmällisempien hyökkäysten. Sitten kävivät Liègestä saapuvat tiedot epävarmoiksi, mutta aina siihen asti kun saksalaiset marssivat Brysseliin, uskottiin Englannissa että muutamat tai kaikki linnoitukset pitivät puoliansa. Sill'aikaa ranskalaiset hyökkäsivät menettämiinsä maakuntiin ja valtasivat Altkirchin, Mülhausenin ja Saarburgin; venäläiset tunkeutuivat Bukovinaan ja Itä-Preussiin; sanomalehdet ovat upottaneet Goeben'in, Breslau'n ja Panther'in Välimerellä tapahtuneessa kuvitellussa taistelussa, ja Togon olivat vallanneet ranskalaiset ja englantilaiset. Saksalaisen Belgiaan hyökkäämisen voimaa ja laajuutta ei yleensä tajuttu, ja mr Britling saattoi, toistella pelokkaita arvelujaan, että sota kenties loppuisi ennenkuin sen mahdollisten siunausten mitta oli ehtinyt täyttyä. Mutta sellainen pelko oli aiheeton: ne opetukset, joita sodassa piili mr Britlingin varalle, olivat paljoa tepsivämmät kuin hän intoisimpina hetkinäänkään kykeni kuvittelemaan.

Hän ei ollut näkevinään enteitä siinä, että Bryssel kukistui ja saksalaiset ilmaantuivat Dinantin luo. Ensimäisen vakavan iskun sai hänen liioiteltu uskonsa liittolaisten voittoon, kun mr Direck äkkiä jälleen ilmestyi niille maille hämmästyneenä ja huolissaan. Hän sähkötti Strandin telegrafiasemalta: "Tulen tuomaan uutisia", ja saapui perille sähkösanomansa kintereillä.

Hän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin määrin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti oviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen jutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen vaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.

Hän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin luontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.

"Totisesti", sanoi mr Direck, "tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä käydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena minä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa kohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt… Eurooppa on luiskahtanut raiteiltaan… Te täällä ette aavistakaan, kuinka pahoin…

"Minä saavuin Eurooppaan täysin ystävällisellä mielellä — ja minun täytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos — päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä Hollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en muista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun paidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva tweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun rahani — hyviä amerikkalaisia seteleitä — well, ne nauroivat niille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät minua englantilaiseksi ja pistivät arestiin… Voin vakuuttaa, ettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan… Kun ajattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat, täytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä… Well, minun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten minä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin ja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin — tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun radan varrella oli jotakin tärkeää — sanalla sanoen: suorittanut ilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä… Minua käsiteltiin rahtitavarana — sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana… Minä en saata sitä ajatellakaan."

Mr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien iloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.

"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista, ennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei tiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa luettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista. Muutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja hänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä… Ja sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua — vihaten ja uhaten — ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä suunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista ja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät englantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla ja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja…ja uskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä Hollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha veitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin tusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse ja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta eivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset saksalaiset sotilaat…

"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa tapahtui. Kuulee kertomuksia — Hollannissa niitä kerrotaan sellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin pelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin kammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään… Well… Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan… Well… Raiskauksia… He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet naisia pöydillä Liègen torilla. Yes, sir. Se on totta. Sen kertoi minulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi paikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän, että nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai Yarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä luulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia — mieltyneempiä sellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen kaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille. Ja tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä teistä — nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri mikään…"

Mr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.

"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa, mr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen pataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään kivääriä koko pataljoonassa.

"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te ette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki, naiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa yhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään omantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin tuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on suuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on univormunsa, aseensa ja varusteensa.

"He ovat voitostaan niin varmoja kuin jo olisivat valloittaneet Lontoon. He ovat ihan varmoja siitä, että pääsevät astelemaan läpi Belgian, ihan varmoja siitä, että ehtivät Pariisiin Sedanin päiväksi, ja sitten he ryhtyvät hävittämään teidän laivastoanne zeppeliinien ja sukellusvenheitten avulla ja tekevät hyökkäyksen Kanaalin yli. He sanovat pyrkivänsä Englannin kimppuun hyökkäämällä Belgiaan. He poikkeavat vain hiukan Ranskassa ohimennen. He väittävät omistavansa tykkejä, joilla voi pommittaa Doweria Calais'sta käsin. He kerskuvat siitä. He tietävät varmaan, että te ette kykene asestamaan joukkojanne. He tietävät, että te ette saa valmiiksi kymmentätuhatta kivääriä viikossa. He tulevat junissa juttelemaan kenen kanssa hyvänsä ja selittävät kuinka teidän häviönne saadaan aikaan."

Mr Britling sanoi heidän piankin huomaavan erehtyneensä.

Melkoisen vaitiolon jälkeen huomautti mr Direck, jolle hänen henkilökohtaiset kokemuksensa antoivat itsetietoista pontta: "En käsitä, kuinka niin voisi käydä."

Hän palasi siihen tosiasiaan, joka oli tehnyt häneen voimakkaimman vaikutelman.

"Täysi-ikäiset ihmiset, tavalliset, älykkäät, kokeneet ihmiset ottavat sodan vakavalta kannalta ja puhuvat Englannin rankaisemisesta; se on ihan ilmestys. Jonkinlaista juhlallista innostusta. Ylhäisissä ja alhaisissa…

"Ja junalastittain miehiä ja junalastittain tykkejä…"

"Liège", virkahti mr Britling.

"Liège oli vain naarmu taulussa", sanoi mr Direck. Muutama tuhat kuollutta, muutama kymmenentuhatta kuollutta ei merkitse heille mitään — ei kerrassaan mitään. Hotelli Cecilissä minä tapasin miehen, joka oli nähnyt heidän marssivan Brysseliin. Hän istui eilen samassa pöydässä kuin minä. Se oli kestänyt koko päivän, suunnaton, loputon virta harmaita miehiä. Vaunuja loppumattomiin, tykkejä loppumattomiin, kansan koko mieskuntoinen osa kaikkine varusteineen kulkemassa eteenpäin…

"Minä luulin", sanoi mr Direck. "että sodassa useimmat ihmiset seisovat katselemassa ja pitävät huolen huutamisesta jonkinlaisen erikoisen joukkueen hoitaessa sotimista. Well, Saksa ei taistele sillä tavoin…Minä tunnustan säikähtäneeni…Tämä on suurinta mitä on tapahtunut; se on sodan äärimäisiä rajoja… Minä näin viime yönä unissani harmaan virran, joka peitti tulvallaan kaikki mitä sen tielle sattui. Te ja minä — ja miss Corner — ihmeellistä, että hänkin osui mukaan, eikö totta? — kiipesimme kukkulan rinnettä yhä korkeammalle, tuo virta vyörymässä kintereillämme. Siitä ikäänkuin vaahtona virtautui kasvoja ja kypäreitä ja pistimiä — ja nyrkkiin pusertuneita käsiä — ja punaista… Well, mr Britling, myönnän kyllä, että tämä rasittaa minua hiukan liiaksi, mutta voin vakuuttaa teille, että Englannissa ei aavistetakaan mikä teitä odottaa…"

15.

Cissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck lähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja läpinäkyviä puolusteluja.

Siellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui pöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa. Letty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä nuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.

"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko
Englannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.
Siellä ovat kaikki mukana. Koko maa on aseissa."

Teddy nyökkäsi mietteissään.

"Meillä on laivasto", virkkoi Letty.

"Well, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?"

Mr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä asioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli tehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä — "luonnollisesti". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin — kotiin rientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut — kertomaan heille siitä kaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa tulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata mietteitänsä. "Missä meidän armeijamme on?" kysyi äkkiä Letty.

"Ranskassa jossakin, missä lienee", vastasi Teddy. "Niinkuin neula heinäladossa."

"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka", alkoi mr Direck jälleen. "Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne ylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä."

"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä", sanoi Letty.

"Ei ole kiväärejä."

"Metsästyspyssyjä on."

"Sitä minä juuri pelkään", sanoi mr Direck. "Siitä syntyisi verilöyly…

"Te voitte olla maailman urhoollisinta kansaa", jatkoi hän, "mutta jos teillä ei ole aseita ja toisilla pojilla on — niin te olette kuin lammaslauma".

Hän painui synkkiin mietteisiin.

Sitten hän virkosi laajanlaisesti kuvailemaan kokemuksiansa ja merkillistä sekasorron vaikutelmaa, joka pysytteli hänen mielessään. Hän kertoi seikkaperäisemmin yrityksistään tutustua Kölnin nähtävyyksiin keskellä liikekannallepanon levottomuutta. Hetkisen kuluttua hänen kertomuksensa heikkeni, ja kaikki tunsivat, että hänet oli jätettävä Cissien kanssa kahden kesken. Teddyllä oli kirje vietävällä postiin; Letty vei pienokaisen harjoittelemaan ryömimistä sammaleisilla kivillä päärynäpuun alla. Mr Direck nojasi ikkunanpieleen ja oli vaiti jonkun hetken oven sulkeuduttua Lettyn jälkeen.

"Mitä teihin tulee, Cissie", alkoi hän vihdoin, "olen huolissani.
Mielelläni kietoisin teidät Old Glory'n viittaan."

Hän loi vakavan katseen kuulijaansa.

"Old Glory'n?" kysyi Cissie.

"Well, tähtilipun. Teidän pitäisi voida vedota Amerikan kansallisuuteen — jos sattuisi jotakin. Ei se niinkään vaikeata olisi. Ympäri maailman, Cissie, pidetään amerikkalaisia arvossa…Ei kukaan uskalla koskea Amerikan kansalaiseen. Me olemme — loukkaamatonta kansaa."

Hän vaikeni. "Mutta miten?" kysyi Cissie.

"Se kävisi aivan helposti — ihan ilman vaikeuksia."

"Miten."

"Menkää naimisiin Amerikan kansalaisen kanssa", sanoi mr Direck. Kasvojen loiste ilmaisi, kuinka tyytyväinen hän oli omaan ehdotukseensa. "Silloin te olisitte turvassa, eikä minun tarvitsisi olla huolissani."

"Senvuoksi, että me olemme joutuneet vaaralliseen sotaan!" huudahti
Cissie, ja Direck huomasi aivan erehtyneensä.

"Sen vuoksi, että voi sattua maahanhyökkäys!" lisäsi Cissie, ja mr
Direckin hairahduksen tunto syveni.

"Minä vannon —" aloitti Cissie.

"Älkää!" huudahti mr Direck torjuen kädellään.

Seurasi kriitillinen silmänräpäys.

"En koskaan minä jätä isänmaatani — sen ollessa sodassa", sanoi Cissie lieventäen uhmaavaa aiettaan ja lisäsi ikäänkuin myönnytystään katuen: "missään tapauksessa".

"Silloin kai minun on koetettava lopettaa sota, Cissie", sanoi mr
Direck yrittäen lieventää puhetoverinsa pingoittuneisuutta.

Mutta Cissie ei ollutkaan aivan helposti johdateltavissa. Sota jo viittilöi heille tänne tupaan ja veti heitä katsojapaikoilta kohti näyttämöä.

"Tämä on historian oikeamielisin sota", sanoi hän. "Jos olisin amerikkalainen, niin surisin kansalaisuuttani nyt, koska sen vuoksi joutuisin ulkopuolelle. Nyt toivoisin olevani mies saadakseni tehdä jotakin kaiken sen siveyden ja sivistyksen hyväksi, minkä saksalaiset ovat häväisseet. En voi ymmärtää, kuinka kukaan mies saattaa tyytyväisenä pysytellä ulkopuolella ja katsella Belgian hävitystä. Se on kuin murhan katselemista. Niinkuin katselisi miten koira puree kuoliaaksi kissanpojan…"

Mr Direckin ilme oli miehen, jolle maailma yht'äkkiä näkyy uudessa, oudossa valaistuksessa.

16.

Mr Britling piti mr Direckin juttuja varsin sulamattomina.

Hänen oli erittäin vaikea luopua haaveestaan, että saksalainen imperialismi tulisi kärsimään ankaran häviön, että se tulisi romahduksellaan osoittamaan, kuinka sisäisesti epäterve sotilasmonarkia on, ja että kaikkea tätä seuraisi kuritettujen mutta toivorikkaitten kansojen konferenssi ja — tuhatvuotinen valtakunta. Hän yritti nyt ajatella mr Direckin huomioineen huonosti ja käsittäneen väärin näkemiänsä. Amerikkalainen, joka ei ole tottunut minkäänlaisiin sotaisiin tapahtumiin, voi helposti erehtyä luulemaan kymmeniätuhansia miljooniksi ja muutamain kauppamatkustajain kiihoittumista yksimielisen kansan innostukseksi. Sanomalehdet, jotka aluksi olivat esittäneet saksalaisten hyökkäyksen Belgiaan suurena ja osittain jo ehkäistynä kyvyttömyyden näytteenä, alkoivat nekin vähitellen yhtä vastahakoisesti muuttaa esitystapaansa. Tähän asti Saksan armeija, mikäli hän oli saanut asiasta selkoa, oli alinomaa joutunut häviölle Belgiassa, ja yhtä alinomaisesti se oli siellä edennyt. Jokainen sanomalehtien mainitsema uusi nimi, jonka hän etsi kartasta, osoitti hyökyaallon tuloa. Alost — Charlervi. Idempänä ranskalaiset peräytyivät Saales-solasta. Varmaan saataisiin kohta kuulla englantilaisista, jotka nyt, oltuaan kaksi viikkoa Ranskassa, pysähdyttäisivät hyökkäyksen ehkä jossakin kohden Brabantissa tai Itä-Flanderissa. Kuultuaan Claveringsissa, että ranskalaiset olivat huonosti varustetut, mr Britling vietti varsin rauhattoman yön. Oli kerrottu, ettei heillä ollut yhtään hyvää, uudenaikaista tykkiä Lillessä eikä Maubeugessa, että heiltä puuttui jalkineita ja varusteita yleensä, ja että he jo nyt olivat sangen masentuneita tapahtumain kulun johdosta. Mr Britling torjui tuon liian pessimistisenä puheena ja rakensi toivonsa yhä näkymättömissä olevaan brittiläiseen armeijaan, joka oleili jossakin —

Hän saattoi istua Belgian kartan ääressä valikoiden paikkaa, jossa hän mieluimmin olisi nähnyt brittiläisten oleilevan…

Namur kukistui. Paikannimet muuttuivat yhä eteläisemmiksi ja läntisemmiksi. Brittiläinen armeija tai jokin sen osa sukelsi äkkiä näkyviin Monsin tienoilla. Se oli taistellut kolmekymmentäkahdeksan tuntia ja ajanut suunnattomasti paljoa voimakkaamman vihollisen pakosalle. Tämä oli rauhoittavaa, kunnes päivää tai paria myöhemmin "Cambrain—Le Cateaun linja" sai mr Britlingin älyämään, että voitokkaat brittiläiset olivat peräytyneet kaksikymmentäviisi englanninpeninkulmaa…

Sitten tuli sunnuntai ja Times sähkösanomineen, jossa puhuttiin "lyödystä ja peräytyvästä armeijasta." Mr Britling ei sitä huomannut, mutta ankarasti peljästynyt Manning toi siitä tiedon. Asian tila oli hänen mielestään niin arveluttava kuin se ylipäänsä voi olla. Englantilaiset peräytyivät rannikolle päin suuren epäjärjestyksen vallitessa. He olivat "ikäänkuin ilmassa" ja ranskalaisista jo eristettyinä. Maubeugen linnoitusten tienoilla he olivat hädin tuskin välttäneet "Sedanin"… Mr Britling oli ymmällä. Hän meni työhuoneeseensa ja tuijotteli avuttomasti karttoihin. Aivan kuin David olisi lingonnut kivensä — ja lingonnut sen harhaan!

Mutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli julkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja — kaikki oli hyvin — oikeastaan — ja englantilaiset olivat pitäneet loistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita päiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin vihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet saksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä. Saksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat tunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa ollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja saksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut brittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26:nnen päivän tienoilla tapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet olla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin häviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti pysähdytetty… Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin sanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi puutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein tarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle… Sähkösanoma luettiin ääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä tuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs Harrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli häneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja jonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin sitä ennen.

Mrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja poissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen niitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei ollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten oli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään Oliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi häntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja. Sota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen olento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa ei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei ainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen tunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän oli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan kammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset, joita kuuli, "usein aivan luotettavista lähteistä", olivat omiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat upottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli havaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija hänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset "sanalla sanoen myyneet". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat Saksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta mitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta kansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento paralle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr Britling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain käsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella päivisin; hän ei voinut nukkua öisin…

Sitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt "Hiljaisista tienoista" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän ikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen ja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen todelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja siellä hoitaa pientä puutarhaansa — kuten Voltaire oli tehnyt… Toisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan tykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia, "naamareilla" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin moottoripyörillään…

Kirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä, lordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat sanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen uskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman sietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään päiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä lohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän oli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä pahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen "Tutkimuksensa sodan syistä" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin "Ja nyt sodat loppuvat"; hän tunsi elävästi, että esitys oli epätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin äärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen suhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr Britlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut niin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan, oliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti ei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista itsensäpettämistä. Tuo "rakkaan pikku olennon" juttu — niin hänestä tuntui — oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat vakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin parempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden teeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden. Hän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.

Kenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle. Hän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin. "Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?" oli hänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta mrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa koskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia näkevinäänkään…Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään pakottavampien mielenkiintojen tieltä…

Mr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut saksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui taistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia. Lille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen helposti… Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen istuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden ja kartan avulla, oli Compiègne. "Tuossa!" Englantilaiset olivat ilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa Laonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge, joka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli nähtävästi kukistunut…

Sunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen optimismi antautui lopullisesti.

Hän seisoi auringonpaisteessa, kädessään Observer, jonka puutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli levittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä ja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi. Siinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime etenemisistä, taisteluista Senlis'n luona — "Mutta sehän on ihan Pariisin portilla!" — ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä Nogent-Sur-Seinen tienoille. "Sur-Seine!" huudahti mr Britling. "Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin takana?"

Sitä ei ollut merkitty Observer'in karttaan, ja Hugh juoksi sisään hakemaan kartastoa.

Hänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja molemmat näyttivät kovin vakavilta.

Hugh avasi Pohjois-Ranskan kartan. "Se on tuossa!" sanoi hän.

Mr Britling tarkasteli asemaa.

"Manning sanoo niiden olevan Rouenissa", sanoi hän Hugh'ille. "Meidän toimintakeskuksemme on muutettava La Rochelleen…" Hän oli hetken vaiti, ennenkuin teki viimeisen vastenmielisen johtopäätöksensä.

"Oikeastaan", myönsi hän, niellen katkeran palansa, "heillä on
Pariisi hallussaan. Se on nyt melkein piiritettynä."

Hän istuutui kartan ääreen. Mr Manning ja Hugh seisoivat häneen tuijotellen. Hän teki viimeisen ponnistuksen keksiäkseen jonkin hirmuisen strateegisen yllätyksen, jonkin aavistamattomasta lingosta singahtaneen kiven, joka kaataisi tuon Goliatin kesken riemuvoittoansa.

"Venäjä", virkahti hän jokseenkin toivottomasti…

17.

Silloin tapahtui, että mr Britling tuli totuuden tuntoon.

"Me juttelemme", sanoi hän, "ja sitten viikkojen ja kuukausien kuluttua opimme ymmärtämään mitä olemme sanoneet. Minä sanoin kuukausi sitten, että tämä oli historian suurin tapahtuma. Sanoin, että tässä vedottiin voimakkaammin kuin koskaan muulloin Englannin tahtoon ja kykyyn. Sanoin, ettei koko valtakunnassa ole yhtään henkilöä, jonka elämään tämä sota ei vaikuttaisi. Minä sanoin tuon kaiken, sanat kaikuivat minun huuliltani; luultavasti oli pohjalla jonkinlaista ajatustakin… Mutta vasta tällä hetkellä minä ymmärrän mitä olen sanonut. Nyt — sallihan minun sanoa se uudelleen, ikäänkuin en olisi koskaan ennen sitä sanonut: tämä on historian suurin tapahtuma, meidän tehtävämme on tehdä mitä suinkin voimme vastustaaksemme tätä hirmuista hyökkäystä, joka uhkaa maailman rauhaa ja vapautta. No niin, että teemme mitä suinkin voimme ei merkitse somissa puutarhoissa seisoskelemista ja sanomalehtien odottelemista… Se merkitsee mukavuudesta ja varmuudesta luopumista…

"Kuinka laiskoja me nykyajan englantilaiset olemmekaan! Kuinka halukkaasti me iskeydymmekään tyynnyttävään harhaluuloon, joka vapahtaa meidät ponnistuksista! Viime viikkoina minä olen itsepintaisesti uskonut, että pieni brittiläinen armeija — siihen kuulunee tuskin satatuhatta miestä — torjuisi jotenkin miljoonien hyökkäyksen. Mutta se onkin työnnetty takaisin, kuten olisi tiennyt kuka hyvänsä, joka ei ole mukavain haaveiden sokaisema, se on työnnetty takaisin ensin tuossa, sitten tuossa ja vihdoin tuossa. Se on taistellut yötä päivää. Se on taistellut mitä loistavimmin — ja mitä hyödyttömimmin…Te näette miten väljästi Saksan puimavarsta on Belgiassa heilunut. Ja sill'aikaa me olemme seisoneet juttelemassa, kuinka saisimme voitostamme parhaan hyödyn…

"Me olemme nukkuneet", sanoi hän. "Tämä maa on nukkunut…"

"Syvimmässä sielussamme", jatkoi hän katkerasti, "me luullakseni ajattelimme Ranskan kantavan päivän kuorman ja helteen maalla — meidän auttaessa merellä. Mikäli mitään ajattelimme. Me olemme niin maltillisia, niin halukkaita lieventelemään ja arastelemaan… Ja niin mukavuutta rakastavia… No niin, Ranska on ruhjottu. Me saamme nyt taistella Ranskan puolesta Pariisin raunioilla. Sen vuoksi, Manning, ettemme käsittäneet asian ulottuvaisuutta, että tyydyimme ylimalkaisiin arveluihin, kun olisi pitänyt harjoitella ja tehdä työtä. Sen vuoksi että olemme hoitaneet asioitamme kuten tavallisesti, 'business as usual' ja muuta sentapaista, sill'aikaa kun länsimainen sivistys on ollut kuolontuskissaan. Jos tästä on tuleva toinen vuosi 71, laajemmassa mittakaavassa, ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa vastaan, jos preussilaisuus on asteleva karkein anturoin yli sivistyksen, jos Ranska on musertuva ja Belgia tuhoutuva, silloin ei elämä ole enää elämisen arvoinen. Sellaista asiain kehittymistä peljättäessä ei mikään muu asia, ei mikään muu harrastus merkitse mitään. Mutta mitä me teemme vaikuttaaksemme asian ratkeamiseen — te ja minä? Kuinka se voi päättyä mihinkään muuhun kuin Saksan riemuvoittoon, jos te ja minä ja miljoonat seisomme syrjässä…"

Hän vaikeni epätoivoissaan ja tuijotti karttaan.

"Mitä meidän tulisi tehdä?" kysyi mr Manning.

"Jokaisen pitäisi olla harjoituksissa", sanoi mr Britling. "Jokaisen pitäisi ottaa osaa… Jollakin tavoin…Ainakaan ei meidän pitäisi enää elellä toimettomina Matching's Easyssä…"

18.

"Se keskeyttää kaikki", virkkoi äkkiä Hugh. "Nuo preussilaiset ovat pahin maanvaiva, mitä koskaan on nähty."

Hän mietti. "Tässä käy niinkuin tulipalossa, jolloin kaikkien täytyy lähteä talosta liikkeelle. Mutta tietysti meidän on ne voitettava. Se täytyy tehdä. Ja jokaisen on oltava mukana.

"Sitten me voimme taas jatkaa työtämme."

Mr Britling katsahti vanhinta poikaansa säikähtynein ilmein. Hän oli puhunut — ylimalkaisesti, Hugh oli häneltä aivan unohtunut.

End of Project Gutenberg's Mr Britling pääsee selvyyteen I, by H. G. Wells