Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

TOINEN LUKU.

Mr Britling jatkaa esitystänsä.

1.

Iltapäivän kokemukset eivät antaneet mr Direckille mitään aihetta korjata lausumaansa väitettä. Iltapuoli, samoinkuin koko seuraava päivä oli vain omansa varmistamaan väitteen oivallisuutta. Ympäristö oli perinnäinen englantilainen ympäristö, mutta ihmiset näyttivät ripeämmiltä, edesvastuuttomammilta, sekasortoisemmilta kuin olisi voinut edellyttää, eikä heidän sukulaissuhteistansa voinut saada selkoa, turvautuipa millaiseen tunnustettuun selitysperusteeseen hyvänsä…

"Te arvelette John Bullin kuolleen ja jonkin ihmeellisen sukukunnan pukeutuneen hänen vaatteisiinsa", sanoi mr Britling. "Luullakseni te kuitenkin kohta tapaatte vanhan John Bullin itsensä. Ehkei mrs Humphry Wardin eikä mrs Henry Woodin John Bullia, mutta sellaisen, johon oleellisin kohdin sopii, mitä Shakespeare, Fielding, Dickens, Meredith ym. ovat kertoneet…"

"Uskon kyllä", hän lisäsi, "että muutoksia on havaittavissa. On kasvanut uusi sukupolvi…"

Hän katsahti luuvansa ja uima-altaansa puoleen. "Luuvaa koskeva huomautuksenne on varsin sattuva", sanoi hän. "Se johtaa mieleeni Kiplingin soman kertomuksen vanhasta myllynrattaasta, joka aluksi jauhoi viljaa, mutta lopulta käytti dynamoja…

"Myönnettävä vain on, ettei luuvani juuri dynamoa käytä…

"Se on suoraan sanoen, pelkän huvin vuoksi olemassa…

"Käyhän se päinsä meidän maassamme…"

2.

Hän jätti asian silleen tällä kertaa, mutta pitkin ehtoopuolta mr Direck mielihyväkseen huomasi ajatuksensa uiskentelevan mr Britlingin tajunnanvirran vaiheella. Joskaan se ei enää lähtenyt virran mukaan, pilkahti sen heijastuksia tavantakaa näkyviin. Häntä saateltiin suuntaan jos toiseenkin koko iltapäivä, niin ettei hän nähnyt Dower House-seurueen muita jäseniä muuten kuin vilahdukselta ennen kello kuutta illalla.

Mr Britlingin toimekkaan ja tietorikkaan mielen suihkulähteet olivat vain yhä käynnissä.

Hän oli suhteettoman ylpeä Englannistaan ja moitti sitä alinomaa. Hän tahtoi kuvailla Englannin mr Direckille hullunkuristen heikkouksien miellyttävänä kokoomuksena. Tällaiseksi käsityskannaksi oli miehuusiän hyvinvointi ja menestys muuntanut hänen nuoruusaikojensa närkästyneen ja kirpeän radikalismin. Ja mr Britlingin mielestä Englanti oli "täällä". Essexin hän tunsi perinpohjin. Puutarhan muurissa olevan pienen portin kautta hän johti mr Direckin hyvin hoidetulle, aidatulle nurmikentälle, jossa näkyi kaksi valkoista "maalia".

"Sunnuntaisin meillä on täällä hockey käynnissä", sanoi hän antamatta mr Direckin ollenkaan aavistaa, kuinka välttämättä jokaisen Matching's Easyssä kävijän tuli ottaa osaa tähän rajuun ja vaaralliseen peliin. Sitten he jatkoivat matkaansa pitkin reheväin pensasaitaan reunustamaa kujaa päätyen Claveringsin hirvipuiston laitaa noudattelevalle maantielle. "Me käymme Claveringsissa myöhemmin" sanoi mr Britling. "Lady Homartynillä on joukko sunnuntaivieraita, ja teidän pitää päästä näkemään millaista siellä on ja millaisia vieraat. Hän kutsui meitä sinne jo huomiseksi aamupäiväksi, mutta minä kieltäydyin iltapäivähockeyn vuoksi."

Mr Direck hyväksyi syyn arvostelematta.

Kylä johti mr Direckin mieleen Abbeyn taulut. Siellä oli ravintola ulkonevine nimikilpineen, johon oli maalattu Claveringsin vaakuna; seinustalla oli iso vesiallas (samanlainen kuin se, jossa mr Weller senior uitti vapaakirkollista) ja viekoittelevan oven edustalla seisoi viheriäksi maalattu pöytä. Vielä oli siellä sekatavarakauppa ja koko joukko pieniä, sieviä taloja, kaikissa Mainstay-suvun vaakuna. Kaiken tämän keskellä oli viheriä kenttä, missä näkyi eläviä hanhia marssimassa. Mr Britling vei vieraansa kirkkomaalle, ja sieltä löytyi sammaltuneita, ränstyneitä hautakiviä, muiden muassa eräs seitsemännentoista vuosisadan jälkipuolelta polveutuva, jonka koristeena oli pääkallo ja sääriluista muodostettu risti. Kirkon sivulaivassa riippui kolme; isoa vaakunakilpeä, ja eräässä Mainstayn perheelle ja Homartynin vapaaherralliselle suvulle omistetussa sivukappelissa tavattiin joukko muistomerkkejä, joista vanhimmat olivat Tudor-kauden väritettyjä veistoksia ja uusinta aikaa edusti iso Victoria-kauden rumimpaan kauppiastyyliin maalattu lasi-ikkuna. Vielä oli siellä seurakunnanpaimenten keskiaikaisia pronssikuvia ja puolisoineen marmoriin ikuistettu ristiretkeilijä, jonka ammoin sammunut suku oli hallinnut Matching's Easyä ennen Mainstayn saapumista. Juuri kirkosta palatessaan herrat kohtasivat kelpo pastorin, pyylevän ja virkun mr Dimplen, jonka nauru kantoi kauas ja jonka ääni tuntui täyttävän avaruuden. "Tullut katsomaan vanhaa maata", sanoi hän mr Direckille.

"Olette ystävällisiä, te amerikkalaiset, kun käytte katsomassa!
Oikein ystävällisiä…"

Kelpo pastorin ja mr Britlingin kesken sukeutui pieni ystävällinen kahakka, joka koski mr Direckin tuomista kirkkoon sunnuntaiaamuna. "Hän on äärettömän laimea", sanoi mr Dimple mr Direckille säteilevin hymyin. "Äärettömän laimea. Mutta kukapa ei nykyään olisi laimea. Mitä hyväntekeväisyysyhdistykseen tulee, on hän verraton; en käsitä, mihin joutuisimme ilman häntä. Niin että minä tässä vain vähän nuhtelen. Ja ellei hän tule kirkkoon, niin ei hän mihinkään muuallekaan mene. Huono kirkkomies hän kyllä on, mutta ei sentään millään muotoa lahkolainen…"

"Englannissa, kuten näette", huomautti mr Britling, kun he olivat sanoneet hyvästi kunnianarvoisalle pastorille, "on kaikki kotoista ja kesytettyä. Jumalakin on täällä tehty hyvin kotoiseksi".

Kotvan aikaa tutustutti mr Britling mr Direckiä englantilaisiin, pensasaitojen reunustamiin kujiin ja sitten he palasivat kylään pitkin kapeita valkeita polkuja, halki pienoisten vihannoivien vehnäpeltojen, ja kulkien läpi pienen, puistoon johtavan veräjän.

"Niinpä kyllä", sanoi mr Direck, "kesyydestä ja kotoisuudesta puhuessanne näytätte olevan ihan oikeassa. Katsokaahan, nuo pilvenpallukatkin ovat kuin lampaita paimenineen."

"Keritsemistä vailla, melkein", virkkoi mr Britling.

"Tosiaankin", sanoi mr Direck hiukan ääntänsä korottaen, "tuskin olen nähnyt täällä Englannissa mitään kesytöntä, ellen ehkä ota lukuun joitakin Lontoon syrjäkatuja".

Mr Britling näytti miettivän vähän aikaa. "Ne ovat kasvannaisia", sanoi hän sitten…

3.

Puisto oli hoidettu ja samalla koskematon kuten vanhain italialaisten maalausten maisemat; hallavat hirviparvet tulivat aivan ääreen ja tähystelivät pelkäämättä vieraitaan; polku luikersi tammien ja sananjalkain lomitse pienelle laiskalle purolle, joka tavantakaa pysähtyi patoihin ja putouksiin leikkimään ja jonka pinta oli ulpukanlehtien peitossa. Sitten heidän tiensä teki velton käänteen kohti päärakennuksen seetrejä ja pensastoja. Amerikkalaisen silmään rakennus näytti matalalta ja laajalta, ja sen punatiiliset savupiiput kohosivat kuin sotilasrivi pitkin katonharjaa. Kulkiessaan laakeripensaikkoon avatusta aukosta nurkkauksen ohi talon julkipuolelle he näkivät vilahdukselta puutarhan ja pengermiä, joilla vallitsi täysi kukkaloisto.

Mr Britling teki hiukan selkoa ennen sisäänmenoa.

"Otaksun, että tapaamme Philbertin siviilitoimituskunnasta — vai kuuluuko hän kunnallisjaostoon?— ja raha-asiaintoimituskunnan edustajan, sir Thomas Lootin. Ehkä lisäksi muutamia heidänlaisiaan, sitä lajia henkilöitä, joita nimitämme hallitsevaksi luokaksi. Rouvineen. Ja luulenpa melkein kreivitär Frenshamin saapuvan. Hän harrastaa kiihkoisasti Irlannin-kysymystä. Ja lady Venetia Trumpington, jota väitetään kaunottareksi — en ole nähnyt häntä koskaan. Lady Homartyn on saanut päähänsä, että minunkin tulee olla mukana — eipä sillä, että minä olisin mikään merkittävä tekijä näissä sosialisissa lauantaiseuroissa — mutta hän näkee minut mielellään pöydässä — nakerreltavana, jos jotakuta huvittaisi — kuten oliiveja ja suolaisia manteleja. Aina hän kutsuu minua aamupäivävierailulle sunnuntaisin ja joka kerta minä kieltäydyn — hockeyn vuoksi. Siksi, näettekös, tapaan käydä täällä lauantaina iltapäivisin…" He olivat ehtineet valtaovelle. Se johti isoon, viileään halliin, jota koristivat virtahevon ja sarvikuonon päät sekä täytetty leijona. Pääasiallisimpana kalustona oli suuri pöytä, jolle oli heitetty hattuja, keppejä ja sanomalehtiä sikin sokin. Miespalvelija ilmoitti alamaiseen, puolittain tutunomaiseen tapaan mr Britlingille, että hänen armonsa oli ulkona pengermällä, otti sitten huostaansa hänelle ojennetut hatut ja kepit ja johti vieraat huoneiden läpi. He tulivat leveälle, seetrien varjostamalle pengermälle, josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä, pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista. Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.

Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä, amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita — ne olivat hänen kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja. Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa, hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä Kas niin! ja Mitä arvelette? joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat, joskin moitteettomat.

4.

Mr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa vaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana veti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady Frensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty harsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana hänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti erinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin katosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi verhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.

"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas ystäväni", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen Philbertiin.

"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?" kysyi sir Thomas.

"Paatunut! Redmond se paatunut on!" huusi lady Frensham. "Mitä te arvelette, mr Britling?"

"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön", vastasi mr Britling.

"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana", lausui lady Frensham, joka pääsi heti asian makuun, "kun maa on kansalaissodan partaalla… Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään vaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan edesvastuuseen kuin muut — kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä ei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!"

Koko seurue muodostui nyt kehäksi.

Mr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon kuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista lauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon mrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet — mutta ei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että mainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista ja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon. Mutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä varustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat "maasta"…

Oliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt "hoitivat" maata?… Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman estelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli — —!

Mutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat lähemmin tarkastettuina uskomattomia.

"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla", virkkoi mr
Britling.

"Se on totta!" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä ikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.

"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?" kysyi lady Homartyn.

"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen", sanoi mr Direck aika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut keskusteluvelvollisuudesta.

Lady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden aristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan asettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, "olipa kysymys mistä muodosta tahansa". Brittiläinen politiikka oli heidän hoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi kahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan unohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten suffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja, he kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan "petturia" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen puoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin tälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset oikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien kirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä, "pettureita" ja "kuninkaan häpäisijöitä" vastaan. Morning Post ja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat tulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota nyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham, joka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin hetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä kehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady Londonderry oli istunut vastapäätä "vanhaa roistoa", pääministeriä, kun ooppera esitti Mozartin Taikahuilua.

"Jos katseet voisivat surmata!" huusi lady Frensham tavattoman riemastuneena.

"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä on kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on meidän puolellamme."

"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?" kysyi äkkiä mr
Britling.

"Kas se on salaisuus!" huusi lady Frensham.

"Hm", virkkoi mr Britling.

"Nähkääs", sanoi lady Frensham, "siitä tulee sisällinen sota! Ja kuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen ehkäisemiseksi!"

"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?"

"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on."

"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin natsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan sorron? Mutta hepä eivät salli…"

"Kyllä me siitä huolen pidämme", huusi lady Frensham, "kyllä me siitä huolen pidämme!"

Hän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin kuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti erästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten tavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien villitysyritysten vuoksi…

"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham", kysyi mr Britling, "saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä Carsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin lähelle sisällistä sotaa?"

"Syy on Lloyd Georgen ja hänen hallituksensa. Syy on teidän sosialistienne ja sentimentalistienne. Te olette sekasorron aiheuttaneet ja saatte sen myöskin selvittää."

"No niin. Mutta tajuatteko todella, mitä sisällinen sota merkitsee valtakunnallemme? Maailmassa on varmasti muitakin asioita kuin tämä Ulsterin 'lojalistien' ja liberaalien hallituksen välinen riita; tässä suuressa valtakunnassa on muutakin tärkeätä kuin puolue-edut. Te luulette peljättävänne tuon home rule-hallituksen jonkinlaiseen naurettavaan keikahdukseen, joka auttaa vanhoilliset valtaan ensi vaaleissa. No, otaksutaanpa, ettei se teille onnistu. Otaksutaan, että te sensijaan saatte aikaan kansalaissodan. Täällä on hyvin harvoja, jotka sitä toivovat ja samoin Irlannissa — ei ole kulunut kuukauttakaan siitä kun siellä kävin — mutta kun ihmisillä on ladatut kiväärit käsissään, niin sattuu toisinaan, että ne laukeavat. Ja silloin nähdään punaista. Harvat tajuavat, kuinka korjaamaton vahinko taistelun alkaminen on. Otaksukaamme, että osa armeijaa kapinoi ja että Irlannissa syntyy tarkoitukseton ja turmiollinen taistelu. Intia pitää tarkoin silmällä näitä seikkoja. Bengali voi seurata Irlannin esimerkkiä. Ja otaksukaamme vielä, että Saksa pitää sopivana hyökätä kimppuumme!"

Lady Frensham väisti aito-naisellisesti: "Redmondilaisenne ottaisivat ne vastaan avoimin sylin."

"Eivät redmondilaiset niitä ainakaan nyt houkuttele", sanoi mr Britling laukaisten parhaan panoksensa. "Tässä äskettäin eräs teidän 'lojalistejanne', Andrews, selitti Morning Post'issa, mieluummin näkevänsä, että saksalaiset valloittavat Englannin kuin että home rule hyväksytään. Craig on puhunut samaan nuottiin. Majuri Crawford, joka viime huhtikuussa toi varkain Saksasta mauserkiväärejä, kehuskeli ennemmin vannovansa uskollisuutta Saksan keisarille kuin päästävänsä Redmondia valtaan."

"Suukopua!" sanoi lady Frensham. "Suukopua!"

"Eräs teidän ulsterilaisista lehdistänne on joka tapauksessa avoimesti kerskaillut, että 'erään mahtavan mannermaahallitsijan' kanssa on ryhdytty toimiin Ulsterin kapinan auttamiseksi."

"Mikä lehti?" kysäisi lady Frensham.

Mr Britling epäröi.

Mr Philbert antoi pyydetyn tiedon: "Minäkin näin sen. Se oli Irish
Churchman."

"Te olette erittäin hyvin asioista selvillä kumpainenkin", virkkoi lady Frensham. "Minä en tiennytkään, että mr Britling on puoluemies."

"Natsionalistit ovat tuota numeroa levittäneet", selitti Philbert.
"Luonnollisesti."

"Pahemmistakin asioista kerrotaan kuin sanomalehtikirjoituksista ja puheista. Carsonin sanotaan olleen viime syksynä Saksan keisarin luona päivällisillä. Te olisitte nostaneet hirveän metelin, jos Redmond olisi tuon tehnyt. Ja kiväärien salakuljettaminen, sekin on saksalaista hommaa."

"Mitäpä siitä, jos onkin?" kysyi lady Frenshan sallien sotaisan katseensa ensin kerran viipyä Philbertissä. "Te olette meidät siihen pakottanut. Yhden asian olemme me päättäneet. Hallitkoon Johnny Redmond Englantia, jos haluaa; Irlantia hän ei tule hallitsemaan…"

Mr Britling kohautti olkapäitään toivottoman näköisenä.

"Ainoa lohdutukseni tässä myrskyssä", sanoi hän, "on viimekuinen keskustelu erään nuoren irlannittaren kanssa Meathissä. Hän oli nuori kaksitoistavuotias henkilö ja mieltyi minuun — luultavasti sen vuoksi, että minä lähdin hänen kanssaan matkaan vaaralliseksi väitetyllä palkovenheellä, jolla hänen ei ollut lupa yksin soutaa. Pitkin päivää oli iankaikkinen Irlannin-kysymys kaikunut hänen tarkkaaviin korviinsa. Kun olimme päässeet vesille, päätti hän selvittää minulle erään oleellisen, mutta laiminlyödyn seikan. 'Te englantilaiset', sanoi hän, 'olette hiukan taipuvaisia ottamaan tämän selkkauksen vakavalta kannalta. Älkää olko siitä huolissanne… Puolet aikoja me teitä naureskelemme. Teidän olisi paras jättää meidät omiin oloihimme…'"

Sitten hänen ajatuksensa kimposi uudelle uralle:

"Mutta katsokaahan tätä surkeata näytelmää!" huudahti hän. "Mahdollisuuksia olisi saada aikaan jonkinlaista sovintoa englantilaisten ja irlantilaisten välisessä vanhassa riidassa, jonkinlaista vanhain vaikeuksien ratkaisua, ja nyt ei meissä kenessäkään näytä olevan riittävää voimaa, riittävää omaatuntoa, riittävää tervettä järkeä tämän myrkyllisen katkeruuden, tämän yksinomaan häijyn molemminpuolisen ilkeämielisyyden karkoittamiseen — — Juuri kun Irlanti on hiukan elpymään päin… Rutto teidän kummatkin puolueet periköön!"

"Te näytte haluavan luovuttaa meidät Jim Larkinille, mr Britling!"

"Haluaisin jättää teidät sir Horace Plunketille — —"

"Tuolle piintyneelle maitomiehelle!" huusi lady Frensham. Hänen ilmeestään näkyi, että hän piti vastaustaan lopullisen musertavana. "Teistä ei ole toivoa, mr Britling. Teistä ei ole toivoa."

Huomaten puhtaasti henkilökohtaisten arvostelmain ajan olevan käsissä lady Homartyn aiheutti ehkäisevän välikohtauksen tarjoamalla lady Frenshamille toisen lasin teetä. Hänen toimenpiteensä vaikutti kuin vilvoittava viuhka kiistelevien kuumenneisiin päihin. Hän ehdotti verkkopallopeliä…

5.

Mr Britling oli kiihoittunut ja suunniltaan vielä silloinkin, kun hän vieraansa seurassa palasi kotiin. Itse hän arvosteli Englantia ankarasti, mutta ajatteli, ettei maa joka suhteessa täytä korkeimpia vaatimuksia, oli hänelle vastenmielinen. Maan puutoksetkin hän halusi käsittää jonkin hienommanlaisen voiman ja viisauden ilmauksiksi. Ja nyt oli lady Frensham äänellään ja eleillään häirinnyt hänen herttaisia kuvittelujaan. Hän oli samassa tilassa; kuin rakastaja, joka nimittää naistansa tyhmäksi ilkiöksi ja peljästyy pahoin, kun huomaa tosiasiain, ja toisten ihmisten ehdottomasti varmistavan lausuttua väitettä.

Mutta niin hankalaa oli käsittää lady Frenshamia ja koko Irlannin rähäkkää muuksi kuin järjettömän ilkeämielisyyden ilmauksiksi, että mr Britling oli hetkisen harvinaisen äänetön — ongelman kanssa painiskellen, ja mr Direck otti keskusteluin johdon käsiinsä.

"Amerikkalaista hiukan — oudostuttaa, kun kuulee naisten esittävän niin räikeitä poliittisia mielipiteitä."

"Minä en sitä pane pahakseni", sanoi mr Britling. "Meidän naisillamme on vapaa pääsy politiikkaan ja kapakkaan — ja miksei olisi. Jos se kelpaa miehille, niin kelvatkoon naisillekin; tässä asiassa emme noudata teidän ritarillisuuttanne. Mutta varsinaisesti alentavaa tuollaisessa vanhoillisuudessa on sen luonteenomainen ilkeä tyhmyys. Se se on alentavaa. Ei sitä käy kieltäminen. Ne henkilöt, joihin äsken tutustuitte ovat meidän hallitsevan luokkamme — erään hallitsevan luokkamme ryhmäkunnan — sangen tyypillisiä nykyaikaisia edustajia. Sangen tyypillisiä. Te huomasitte, kuinka hämmästyttävän tylsästi he suhtautuivat kaikkiin asioihin. Oli aika jolloin he osasivat olla poliittisia… Heissä piilee yhä vieläkin poliittista vaistoa, joka ei kuitenkaan pääse ilmi… Mutta tuon Irlannin asian ajatteleminen etoo mieltäni. Sillä, nähkääs, me olemme tosiaankin menossa kohti sisällistä sotaa."

"Oletteko sitä mieltä?" kysyi mr Direck.

"Mitenkä muuten? Ulsteriin kuljetetaan salaa kiväärejä — kuulittehan kuinka hän siitä jutteli. Sehän riittää sytyttämään etelässä ilmikapinan!…"

"Uskotteko olevan paljonkin perää väitteessä, että saksalaiset sotajuonet ottavat osaa tuohon Ulsterin jupakkaan? Te ja mr Philbert kerroitte asioita, jotka…"

"En tiedä", vastasi mr Britling lyhyesti.

"En tiedä", sanoi hän toistamiseen. "Mutta ellei, niin syyn en usko olevan siinä, etteivät unioniset ja heidän vastustajansa kykenisi millaisiin hullutuksiin hyvänsä. Minä vaan uskon saksalaisten olevan siksi viisaita, etteivät moisiin puuhiin ryhdy. Miksi he sen tekisivät?…

"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa. "Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää riidanhalua… Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään…"

Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.

"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden psykologinen luonne on — omituinen. Ja masentava… En voi sitä oikein käsittää… Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia, työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen vaaran tuntoa — siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa. Ei yksikään meistä — sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät sovi sanoihini — ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" — mr Britling teki laajan liikkeen kädellään — "näyttää sellaiselta kuin olisi sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin, ettei hän jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa, niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä 'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? — ja heti on joku järjetön carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä… aivan kuin hyvin, hyvin pahantapaiset lapset…"

"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi — nyt emme enää usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa lastenkamarissa…"

Kohta hän alkoi uudelleen.

"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen. Maa on pyöreä — kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian koulussa — kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu — mikään ei muutu milloinkaan. Vain jatkuu — avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti olisimme varovaisia… Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan — Intiasta, Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden, ennusteluja…"

"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi…"

6.

Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui, oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät…

7.

Kun mr Direck ja mr Britling olivat palanneet Dower Houseen luovutettiin ensiksimainittu mrs Britlingin haltuun ja mr Britling hävisi ilmaantuakseen vasta illallisaikaan — Britlingit näet söivät illallista myöhäisen päivällisen asemesta. Tullessaan taas näkyviin mr Britling ei osoittanut jälkeäkään brittiläisen politiikan ja brittiläisen hallitsevan luokan kevytmielisyyden aiheuttamasta harmista eikä hän enää miettinyt kaikkea mitä Saksassa tai Intiassa saattoi tapahtua…

Hänen ollessaan poissa tieltä, täydensi mr Direck perehtymistään Britlingien talouteen. Mrs Britling kuljetti häntä ympäri puutarhassa näytellen ruusujansa, ja ruusutarhan perällä olevasta pienestä lehtimajasta löytyi miss Corner, joka istui siellä lukemassa. Hän näytti hyvin vakavalta ja sievältä siinä kirjaa tutkiessaan. Mr Direck pysähtyi hänen eteensä, ja mrs Britling teki samoin. Neiti katsoi heihin hymyillen.

"Uusin romaaniko, vai?" kysyi mr Direck herttaisesti.

"Campanellan 'Päivänvaltio'."

"Tosiaanko! Mutta eikö se ole hankalaa luettavaa?"

"Ettehän te ole sitä lukenut", virkkoi miss Corner.

"Joka tapauksessa se on vanha kuiva kirja."

"Teillä ei ole mitään riittävää perustetta liian rohkealle otaksumallenne", sanoi neiti, ja mr Direck tunsi, että keskustelu oli lopetettava.

"Teillä on erittäin miellyttävä nuori neiti talossanne", sanoi hän mrs Britlingille, kun he jatkoivat kävelyään kohti luuvapihaa.

"Hän on miten milloinkin", sanoi mrs Britling. "Ja hän lukee kuin — niin, mikä se olikaan? 'Juo kuin vasikka' ja 'syö kuin susi' sanotaan."

Pieneltä kentältä he löysivät saksalaisen kotiopettajan, joka pelasi badmintonia pikkupoikien kanssa. Hän oli silmälaseilla varustettu kömpelöliikkeinen nuorukainen; peli oli pääasiassa epäonnistumista ja pisteet laskettiin saksaksi. Varovainen kotiopettaja voitti pääasiallisesti nuoremman pojan liiallisen tulisuuden vuoksi: innoissaan hän löi pallon aina yli rajan. Mrs Britlingin nähdessään pojat heti hyökkäsivät hänen luoksensa huutaen innokkaasti yhteen ääneen: "Äiti! Saammeko pukeutua illallista varten?"

Mrs Britling harkitsi asiaa, ilmeisesti ottaen lukuun myöskin mr
Direckin läsnäolon.

"Me otamme yllemme verhokangasta ja muuta kirjavaa sensijaan että vaihtaisimme pukua", selitti hän. "Meillä on jonkinlainen naamiaispuvusto. Tahdotteko ottaa osaa?"

Mr Direck oli ihastuksissaan.

Kun päätös oli tehty lähtivät pojat äitinsä mukana suorittamaan joitakin erikoisia koristeellisia suunnitelmia, ja mr Direck jäi hetkiseksi herra Heinrichin seuraan.

Herra Heinrich ehdotteli pistäytymistä ruusutarhaan, ja mr Direck suostui, koska hän ei ollut vielä tutustunut ruusuihin hra Heinrichin johdolla. Selvää oli, että jokainen perheenjäsen tulisi ennemmin tai myöhemmin luotsaamaan hänet ruusutarhaan.

"Kuinka viihdytte englantilaisessa perheessä?" kysyi mr Direck päästäkseen suoraan asiaan. "Amerikkalaisesta on mieltäkiinnittävää nähdä näitä englantilaisia oloja ja vielä mielenkiintoisempaa täytyy sen olla saksalaiselle."

"Täällä on aivan toisenlaista kuin Pommerissa", sanoi hra Heinrich. "Toisissa suhteissa on hupaisempaa, toisissa vähemmän hupaista. Elämä täällä on kyllä miellyttävää, mutta se ei ole vakavaa. Milloin hyvänsä", jatkoi hra Heinrich, "joku sattuu sanomaan 'tehdään näin' tai 'tehdään niin', ja kohta käännetään kaikki ylösalaisin."

"Tullaan ja mennään miten hyväksi nähdään. Ollaan varsin ystävällisiä, mutta ei lainkaan kohteliaita. Mr Britling on voinut olla poissa kolme, neljä päivää, ja kun minä hänen palattuaan tulen tekemään kumarrustani, niin hän menee ohitseni muitta mutkitta tai sanoo aivan lyhyesti: 'Päivää, Heinrich'."

"Huvittavatko teitä mr Britlingin teokset?" kysyi mr Direck.

"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä… Niin ei ole laita. Kun kysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä kysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi vain — merkitsin sen muistikirjaani —: 'Oh! Sehän on pelkkää pikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? — Pelkkää pikkelsiä!"

Nuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset silmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon, mitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan englantilaiseen epämääräisyyteen.

Hän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja valmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut sotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita — —

"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?" kysyi mr Direck.

"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs Britlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen puutarhurin kanssa."

Hän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin arvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä eri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla, joka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede häntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, "sitä tietä minun on mentävä". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä loppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat yleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita yleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien raja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut kosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. "Täällä ei esivaltaa näytä olevan olemassakaan", sanoi hän, äänessä kadehtiva vivahdus.

Mr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.

Hra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi saksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi, määrätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei nimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan ei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich oli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold Whiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella, niin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään olevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi oli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka piti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath — —

"Mikä?" kysyi mr Direck.

"Niin, mikä se nyt onkaan — Essexin kreivikunnanneuvos." Mutta hra Heinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr Philbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli aivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai sattumalta tietää, että hän oli ministeri ja "right honourable"…

"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella on paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä…"

"Mutta", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa lehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa viljapeltoa, "näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä".

"Se näyttää ammoin järjestetyltä", sanoi hra Heinrich.

"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa", lisäsi mr Direck samaan ajatusjuoneen.

Heidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy, sihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella. He kertoivat tulevansa "venerannasta". "Tuolla alempana" oli: nähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja soudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti puhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet ja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia valittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät ruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck käytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen, että vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä heränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun nojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa iltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle miss Cornerille.

Miss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli mr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä omaperäisyyttä. Hän sanoi "Päivänkaupungin" muistuttavan niitä kaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa lattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja kertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja seiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen sivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian kirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei ollut mitään utopioja.

Mr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä intialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin tuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.

"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia", vastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. "Tai ainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa mitään utopioja."

"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana", sanoi hän, yhä kysymystä harkiten. "Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet hoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen mukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat, kauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus, kritiikki — ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan uudelleenluomisesta…"

8.

Sitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti, ennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään ruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.

"Luetteko utopioja?" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan jättäen johdannon pois.

"Tietysti!" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.

"Me luemme niitä kaikin", selitti hän. "Englannissa kaikki puhuvat muutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu."

"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa — mikä se nyt olikaan?
Päivänkansaa? — jotakin vanhaa italialaista teosta."

"Campanellaa", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin kohdistuvaa mielenkiintoa. "Englannissa ei muutu mikään, sillä ne, jotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin ehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta Lontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen opiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä. Eikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin — jotakin vakavampaa kuin missään muussa?"

Mr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan luonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä elämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta, epätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät johda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen vapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä amerikkalaisista ylioppilaista — mutta kysymyksessä ei tarvinnut olla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän perintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan hitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja hillitympi.

Ennenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen töitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt keskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä näkemään Amerikkaa. "Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me täällä olemme jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan tulette joksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman maansa olevan juuri muodostumassa…"

Mr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. "Me täällä emme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen käsissä", huomautti nuorukainen. "Ja silloinkin me vain pönkitämme."

Hänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta sisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut luulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka käyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti kypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ täydessä käynnissä…

"Miss Corner", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan puheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten sanoneensa saman asian.

"Mitä taidelajia", kysyi hän, "te nyt tutkitte Lontoossa ollessanne?…"

Ennenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät molemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki "pukeutumaan" illallista varten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja mr Direckille.

9.

Mr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana miss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen, vaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.

"Mitä minä tulen esittämään?" kysäisi mr Direck.

"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja", vastasi Teddy. "Me vain puemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua synny, se on futurismia."

"Niin, mitäpä syytä olisikaan?" sanoi mr Direck, jota aate suuresti viehätti. "Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin kytkettyinä?"

Hän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja samoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty alkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen epäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei tarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower Housen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin, hetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison neliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden suurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan ohuen silkki-ihokkaansa päälle — Teddy oli vaatinut häntä jättämään pois paidan "jos kerran tanssia aiotte" — ja kiinnitti sen isolla, viheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi hän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata, viheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen myöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä suunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy lähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi hänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä Pystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan — sihteerin läsnäollessa ei hänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä. Kokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.

"Ue-e-I!", virkkoi hän nauraen, "kukapa olisi uskonut?" ja hymyili peilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.

Seurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen asetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten. Mustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr Britling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset olivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja hopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat ruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista kotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi pumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska. Mrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä intialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona ja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai aikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu pesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat mahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt täynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine ja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa puvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah. Tätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä joukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine vitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi, vaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä rohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia nauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä, kullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja riisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.

Mitään tämäntapaista mr Direck ei olisi mitenkään voinut otaksua Englannissa kokevansa, ja yhtä odottamatonta oli vielä, että illallinen katettiin pitkään, kynttiläin valaisemaan liinattomaan pöytään. Palvelijoita ei ollut lainkaan läsnä. Tarjoilupöydällä oli kylmää lohta, kylmää paistia, leikkauksia, perunasalaattia ja monenlaista muuta syötävää sekä joukko olut-, viini- ja viskypulloja. Kukin auttoi itseään ja muita parhaansa mukaan. Mr Direck koetti olla mahdollisimman huomaavainen mrs Britlingiä ja miss Corneriä kohtaan, ja sai puolestaan viimeksimainitulta monta vastapalvelusta.

Kaikki olivat harvinaisen iloisia, ja silmät loistivat. Mr Direckin mielestä nuo harvinaisen värikkäät puvut ja tämä molemminpuolinen avuliaisuus vaikuttivat ilahduttavasti ja omituisen kiihdyttävästi; kaikki tuntuivat tutunomaisemmilta ja välittömämmiltä. Mr Britlingissäkin ilmeni rotevaa somuutta, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin tullut huomanneeksi, ja nuori Britling oli nyt kieltämättä komea. Mr Direck unhotti retkensä tarkoituksen ja asemansa ja kaiken muunkin tuntien selittämätöntä tyydytystä sen johdosta, että hänen kultafasaaninsa sopivat niin hyvin vieressä istuvan lämpöisen, hymyilevän neidon hohteluun. "Istukaa mihin mielitte", oli mrs Britling sanonut, ja hän oli istunut neidin viereen ujostellen julkista mielenkiintonsa ilmaisemista paljoa vähemmin kuin tavallisissa vaatteissaan. Ja neidin silmissä oli jotain sanoin selittämätöntä ja silti sangen rohkaisevaa, joka osoitti hänen keksineen mr Direckin nyt kun viimeksimainittu oli vapautunut isänmaallisen newyorkilaisen räätälinsä jäykän kulmikkuuskin ikeestä.

Hilpeä juttelu oli käynnissä. Mr Direckin olisi kuitenkin ollut vaikea jälkeenpäin muistaa, mistä juteltiin, paitsi että hän onnistui jotenkin sieppaamaan sen kallisarvoisen tiedon, että miss Corneriä mainittiin Cecilyn ja hänen sisartaan Lettyn nimellä. Sitten jättivät naiset vanhan essexiläisen tavan mukaan miespuolisen aineksen yksikseen muutamaksi hetkeksi, joiden aikana muka olisi pitänyt maljoja maisteltaman, mutta todellisuudessa vain sytytettiin sikareja ja savukkeita. Vihdoin lähtivät kaikki illan ruson ja kuutamon väikkeissä luuvalle. Mr Britling istuutui nurkkaan pianolan ääreen ja alkoi soittaa tuttua tanssisävelmää.

"Tanssitteko?" tiedusteli miss Corner.

"En minä ole koskaan mikään tanssija ollut", vastasi mr Direck. "Mitä tanssia tämä on?"

"Mitä hyvänsä. Two-step."

Mr Direck epäröi ja katui liian hyvin vietettyä nuoruuttansa, ja samassa Hugh tulla kepsutteli ojennetuin käsin vieden neidin vihurina mukaansa.

Hetken aikaa mr Direckistä tuntui, että tuo nuori mies oli jossakin määrin tarpeeton…

Mutta tanssi oli hauskaa.

Se ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan omaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen musiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä niinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä tai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai seuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla. Ketään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin kehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja. Esteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä hilpeä "pitkätanssi"…

Mr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen kavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän toisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin, että heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein yksissä, kiintyivät toisiinsa… Mutta neiti oli sentään kolmea, neljää vuotta vanhempi.

Uskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen rakastunut…

Tuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut…

Sitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa olan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla…

Mutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle, ja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.

Musiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot pysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.

"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?" kysyi miss Corner hehkuvan onnellisena.

"Ei teille ainakaan", vastasi mr Direck.

"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka ei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani. Kuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'… ah, tiesinhän minä, että te osaatte."

Mr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin pitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.

"Kautta kunniani!" sanoi mr Direck. "Ajatella, että minäkin tanssin."

Enempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.

Tanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan neidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy hoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka etevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja liikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan kanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.

"Saksassa", sanoi hra Heinrich, "ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei pidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on."

Sitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei häntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan josta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua "värilliseksi") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti katsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta eurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän pelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan, tanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.

"Tulkaa kuutamoa katsomaan", huusi mr Britling.

Pian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa Cecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa, välkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr Direck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan varmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä okaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti, siirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.

Polttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu, joka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi tuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni hänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui vieno ruusuntuoksu.

Mr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma valtameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka säie tuntui värähtelevän — niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän tunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa…

Silloin alkoi cake-walkia rimputtava pianola hävyttömästi kutsua…

"Mennään takaisin tanssimaan!" huudahti Cecily aivankuin taiasta vapautuneena. Ja mr Direck sieppasi pakenevan kappaleen kaikesta sanomatta jääneestä huomauttamalla: "Minä en koskaan unohda tätä iltaa."

Cecily ei näyttänyt kuulevan. He tanssivat jälleen toistensa kanssa. Sitten mr Direck tanssi vieraan rouvan kanssa, jonka nimestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ja sitten hän tanssi mrs Britlingin kanssa, ja sitten hän tanssi Lettyn kanssa. Ja sitten hänestä oli aika hakea jälleen miss Cecilyä.

Näin kului hilpeä ehtoo, kunnes ei ollut enempää kuin neljännestunti sunnuntaiaamuun. Mrs Britling tuli yrittämään hillitä pianolaa.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Cissie Corner.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Letty.

"Vielä tanssi", kannatti mr Direck. Mutta sen jälkeen ilon täytyi loppua.

Teddy ja pojat sammuttivat nopeasti kynttilät ja järjestelivät paikkoja, kaksi ohjaajaa ilmestyi keittiön suunnalta ajamaan mr Lawrence Carminen vaunun ja vieraan perheen vaunun pääovelle, ja kaikki kulkivat iloisina kuutamossa suurten puiden alitse rakennuksen edustalle. Mr Direck näki lastenvaunut — nuo salaperäiset vaunut — oven takana piilossa odottelemassa.

Vieras perhe ja mr Carmine hindulaisineen lähtivät. "Tulkaa hockeytä pelaamaan!" huusi mr Britling kummankin lähtevän vaunun jälkeen, ja kuului mr Carminen loittoneva vastaus: "Minä tuon kolme mukanani!"

Illan kuluessa hankkimansa tottumuksen voimasta mr Direck haeskeli miss Cissie Corneriä, mutta ei löytänyt häntä mistään. Mutta sitten kadonnut äkkiä näkyi astelemassa portaita alaspäin salamyhkäinen lapsukainen sylissään. Hän varoitti sormellaan ja katsoi sitten nukkuvaa taakkaansa. Hän oli kuin hopeinen madonna. Ja mr Direck muisti, ettei hän vieläkään ollut selvillä tuon lapsukaisen suhteen…

Teddy ilmaantui puettuna tavallisiin vaatteisiinsa ja otti lapsenvaunut huostaansa. Cecily peitteli pienokaista suurella huolella osoittaen rajattoman äidillistä hellyyttä. Letty oli vaatteita vaihtamassa; nyt hän tulija sanoi iloisesti hyvää yötä välittämättä lapsesta vähääkään. Teddy lähti bigamiseen tapaan, lykäten lapsenvaunuja sisarusten välissä, ja häipyi kuutamon hämärään. Hyvää yötä kaikui ristiin rastiin. Mr Direckin uteliaisuus ahdistui ankaran jännittävään kohtaan…

Mr Britlingin piirin täytyi luonnollisesti olla varsin "edistynyttä"…

10.

Mr Direck havaitsi jättäneensä seurueen muut jäsenet ja joutuneensa mr Britlingin kanssa pieneen vierashuoneeseen, jossa näkyi tarjottimella joitakin laseja, sifoneja ja viskykarahvi…

"Merkillinen asia", sanoi mr Direck, "että minä tunnen itseni Englannissa halukkaammaksi nauttimaan kiihoitusaineita ja ettei minulla enää ole kotoista jääveden kaipuuta. Sen täytyy johtua ilman suuremmasta kosteudesta. Tuntee itsensä kuivemmaksi ja veltommaksi. Ei vaivaa jano, mutta jotakin tarvitsee hiukan virkistyäkseen. Kiitos. Riittää."

Mr Britling ojensi hänelle viskylasin.

Mr Britling asettui nojatuoliin takan ääreen ja heitti jalkansa huolettomasti käsinojan yli. Mustassa samettiviitassaan ja lakissaan ja mustissa silkkihousuissaan hän muistutti jotakin palvelushenkilöä, esim. hovimiestä jossakin ritarinäytelmässä. "Minä pidän tätä lauantaitanssia ja -sätkyttelyä ihmeen terveellisenä", sanoi hän. "Sitä ja sunnuntaihockeyta. Kun uusi viikko alkaa, on pää selvä ja terävä. Perjantai on aina minun huonoin työpäiväni."

Mr Direck nojasi pöytää vasten, yhä kultaisten fasaaniensa koristamana, ja hyväksyi esitetyn mielipiteen.

"Teidän nuorisonne tanssii ilolla ja riemulla", sanoi hän.

"Me tanssimme kaikin mielellämme", vastasi mr Britling.

"Entä miss Corner", sanoi mr Direck, "hän kai on, vai kuinka, tuon miellyttävän nuoren rouvan sisar, ja rouva kai on naimisissa — vai onko hän naimisissa? — tuon nuoren miehen kanssa, jota te nimitätte Teddyksi?"

"Minun olisi pitänyt tehdä selkoa noista nuorista. Ne ovat sitä lajia väkeä, jota täällä nykyään tuotetaan aivan suunnattomia määriä. He vastaavat tavallaan Venäjän intelligentsijaa, vastuutonta keskiluokkaa, jolla on aatteita. Teddy, nähkääs, on minun sihteerini. Hän on muistaakseni jonkin kilburnilaisen asianajajan poika. Times'in Datcher häntä minulle suositteli. Hän tuli ja vuokrasi aluksi pari kalustettua huonetta naapuritalosta. Sitten ilmestyi yht'äkkiä tuo nuori nainen."

"Miss Cornerin sisar?"

"Hänpä juuri. Kyläkunta hiukan pahastui. Huoneiden vuokraaja tuli puhumaan kanssani yksityisesti. Teddy on hyvin arkatuntoinen, kun on kysymyksessä hänen persoonallinen riippumattomuutensa, hän pitää jokaista selityksenpyyntöä loukkauksena ja oli luultavasti sanonut vanhalle emännälle vain tällä lailla: 'Tämä on Letty — alkaa asua luonani.' Minä tiedustelin asiaa häneltä hyvin varoen. 'Ahaa', virkkoi hän ikäänkuin olisi jonkin vähäpätöisen seikan unohtanut. 'Niin, minä menin naimisiin joululoman aikana. Saanko esitellä hänet mrs Britlingille?' Me saimme heidät muuttamaan erääseen vuokraamaamme huvilaan. Rouva on erään colchesterilaisen sanomalehtimiehen ja kirjanpainajan tytär. Tuskin jouduitte puheisiin hänen kanssaan."

"Enemmän minä puhelin hänen sisarensa kanssa."

"No niin, he ovat aatteellista väkeä kumpainenkin. He ovat sangen sivistyneitä sikäli että he todellakin ajattelevat itsenäisesti. Melkein intohimoisen itsenäisesti. Kuten Teddykin. Ellei hän usko ajatusta oikein omakseen, niin hän aikaa alusta ja ajattelee toisin tavoin. Sisar on opettajatar ja aikoo hankkia maisterinarvon Lontoon yliopistossa. Samalla hän osoittaa sukupuolensa heikkouksia."

"Nimittäin — —?" kysyi mr Direck säikähtyneenä.

"Hän käyttää liian paljon aikaansa talousaskareihin ja sisarensa lapsen hoitamiseen."

"Hän on tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä ja ihastuttava nuori nainen", sanoi mr Direck. "Hänessä on vapautuneisuutta, joka muistuttaa Lännen opiskelevia naisia — ja jotakin muuta, mikä ei ole ensinkään amerikkalaista."

Mr Britling seuraili omain ajatustensa juoksua.

"Minun talossani on muutamia huvittavia vastakohtia", sanoi hän.
"Lienettekö puhutellut meidän saksalaistamme?

"Hän kyselee alinomaa. Ja vastasipa hänelle mitä vanhaa rihkamaa tahansa, hän menee yläkertaan huoneeseensa kirjoittamaan sen muistiin. Jälkeenpäin hän kysyy suunnilleen samaa asiaa saadakseen ihmetellä vastauksien erilaisuutta. Hän katselee koko maailmaa sääntöperäisen epäilevästi. Hän tahtoo luokitella ja määritellä maailmansa. Hän vainuaa aivan oikein siinä piilevän taipumusta epäsäännöllisyyteen ja epäjohdonmukaisuuteen. Hän ja Teddy ovat mitä ihmeellisimpiä vastakohtia, sillä viimemainitun luottamus olevaiseen on likellä hävyttömyyden rajoja. Teddyssä meidän kansallinen huolettomuutemme saavuttaa tuhmanrohkean laajuuden. Hän saattaisi varsin hyvin jättää kellonsa keskelle Claveringsin puistoa ja kuukauden päästä, kun sattuu tarvitsemaan ajanmittaajaa, luulla voivansa käväistä sen sieltä hakemassa — ajatellen ehkä oravan sitä uskollisesti vartioineen. Hän on itse melkein kuin orava — kokoamisvaisto vain puuttuu. Hän ei kykene kysymään mitään; hän on aivan varma, että kaikki kuitenkin on hyvin. Hän pitäisi kysymistä jonkinlaisena epäluottamuksen ilmauksena — jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. Saksalaiseni sitävastoin, jos olette huomannut, on tavallisesti vakavan ja huolestuneen näköinen. Hän kerää vaikutelmiaan kuten omantunnontarkka junailija matkalippuja. Oletteko nähnyt, kuinka erinomaisesti pianolarullani ovat numeroidut ja luetteloidut. Hän sen on tehnyt. Hän ryhtyi siihen heti tänne saavuttuaan, aivan kuin hyvä kissa kohta taloon tultuaan alkaa tappaa hiiriä. Sitä ennen oli pianolamusiikkimme yhtenä kaaoksena. Otettiin mitä käteen sattui.

"Ja hän on saksalaisen näköinenkin", sanoi mr Britling.

"Epäilemättä", myönsi mr Direck.

"Hänellä on hyvä iho, jokseenkin täyteläinen ruumiinmuoto, miellyttävä luonnonlaatu, mutta sitäpaitsi lyhyeksi leikattu tukka, joka on melkein kuin ajeltu, kömpelyys, silmälasit — nämä ovat seikkoja, jotka on häneen ulkoapäin istutettu. Samoin hänen käytöksensä. Ja ajatustapansa. Ja huolestuneisuutensa. Tänne saapuessaan hän oli tosiaankin nähtävä. Hänellä oli ylioppilaslakki päässä, reppu selässä ja viulu mukanansa; olisi luullut, että mies oli leikattu jostakin kuvakirjasta. Ei kukaan uskaltaisi painaa niin saksalaista saksalaista mihinkään kirjaan. Jos nuori ranskalainen, nuori italialainen tai nuori venäläinen tänne tullessaan ehkä näyttävätkin vierailta, ei heissä kuitenkaan ole sellaista erikoista kansallista leimaa kuin saksalaisessa. Hän ei ole ilmetty ranskalainen, italialainen tai venäläinen. Muut kansat eivät ole tehtyjä; heitä ei ole valmistettu eikä luotu, vaan he kehittyvät — tuhansien selittämättömien syiden varassa. Saksalaisissa johtava tahto viettää voittojansa. Minun täytyi tässä eräänä päivänä huomauttaa, että poikani saksaa puhuessaan huusivat. 'Niin, mutta saksaa puhuessa täytyy huutaa', sanoi hra Heinrich. 'Niin sitä kouluissa opetetaan.' ja totta se onkin. Heitä opetetaan huutamaan ja työntämään rinta ulos Samoinkuin heitä opetetaan lukemaan ilmoitustauluja ja ajattelemaan politiikkaa. Heidän kylkiluunsakaan eivät ole heidän omiaan. Meidän hra Heinrich ajattelee verraten vapaasti. Hän kysyi minulta eräänä päivänä: 'Miksi minä oikeastaan rupesin kielitiedettä opiskelemaan? Mutta', lisäsi hän miettien, 'sitä tietä minun on meneminen.'"

Mr Britling näytti lopettaneen, mutta juuri kun mr Direck suunnitteli keskustelun johtamista takaisin miss Corneriin Teddyn välityksellä hän vaipui syvemmälle tuoliinsa, mietti ja alkoi jälleen.

"Heinrichin huolekkuuden ja Teddyn huolettomuuden välinen vastakohta on luullakseni lähemmin tarkastettuna kaikkein oleellisimpia. Se koskee kaikkea. Se ilmenee kasvatuksessa, valtiotaidossa ja moraalissa. Joko tuottavuus tai vastaanottavaisuus. Ne ovat näissä kysymyksissä alinomaisina äärimäisyyksinä. Kultainen tie lienee tässä, kuten aina, keskitie. Luullakseni täytyy omaksua ja tehdä siitä sitten minkä voi… Oletteko olionkaan puhutellut vanhinta poikaani?"

"Hän on todella mieltäkiinnittävä nuorukainen", vastasi mr Direck. "Uskallan väittää, että hänessä piilee paljon. Lyhyt keskustelumme teki minuun erinomaisen vaikutuksen."

"Niin, siinä on yksi vaikeuksistani", sanoi mr Britling.

Mr Direck odotti jotakin lähempää selitystä tähän äkilliseen siirryntään.

"Teidän elämässänne ei ole vaikeuksia vielä ollut. Odottakaahan, kunnes joudutte isäksi. Se leikkaa luita myöten. Saatte käsiteltäväksenne maailman herkimmän olion, nuoren sukulaismielen. Tunnette vastuunalaisuutta, tiedätte olevanne siitä vastuussa. Ja kadotatte kosketuskohdat, ette pääsekään siihen käsiksi. Nykyään me olemme luopuneet vanhasta käsityksestä, jonka mukaan isyys lepää jumalallisen oikeuden varassa — ja mitään uutta käsitystä ei ole muodostunut. Minä olen koettanut välttää sortohallitusta, käskijän, kotityrannin ominaisuuksia, kun olen tuota poikaa kasvattanut — ja tuloksena on, että hän kulkee omia teitään… Minä en pyydä häntä hallita. Minä olin toivonut saavani neuvoa. Mutta, nähkääs, hän haluaa vain yhtä: että minä antaisin hänelle arvoa ja uskoisin hänen kykyihinsä. Liian yksipuolisesti. Kun asiat onnistuvat, saan minä niistä tiedon. Kun hänen maailmansa pimenee, silloin hän salaa minulta huolensa. Juuri silloin, kun minä hartaimmin tahtoisin olla hänen apunaan… Jotakin on tekeillä nyt, jotakin — kenties hyvinkin vakavaa. Minä tunnen, että hän haluaisi puhua minulle. Ja siinä sitä ollaan: minä näytän olevan viimeinen henkilö, jonka kuullen hän voi tunnustaa nöyryyttäviä harha-askelia, heikkouksia… Jotakin, jolle minä vain nauraisin, sanoen: 'Se on veressä meillä kaikilla, poika kulta. Katsokaamme, mitä voimme tehdä asian auttamiseksi'…"

Hän vaikeni, mutta alkoi kohta uudelleen; se seikka että puhetoveri oli vieras ja pian pois lähtevä teki hänet vapaammaksi kuin mitä hän ehkä olisi ollut tutummassa seurassa.

"Toisinaan minä melkein pelkään kaikkea tuota tuntematonta, mikä piilee poikani mielessä. Minä en tiedä mitään hänen uskonnollisuudestaan. Hän on minun poikani ja hänellä täytyy siis olla uskonnollista taipumusta. Minä en tiedä mitään hänen mielipiteistään tai kokemuksistaan mitä tulee toiseen sukupuoleen ja koko siihen osaan elämää. En tiedä mitä hän pitää kauniina, mitä ei. Toisinaan voin arvata, kun hän vahingossa ilmaisee itseänsä, mutta siinä onkin kaikki… Nähkääs, te ette todella tiedä mitä rakkaus merkitsee, ennenkuin teillä on lapsia. Me emme rakasta naista. Se on ihan varmaa! Me annamme ja otamme; se on kaupantekoa. Meillä saattaa olla pelottavia intohimoja ja odotuksia ja valtavia pyyteitä. Sehän on tavallansa kuten olla pitääkin. Mutta lasten rakastaminen on erinomaista hellyyttä: se särkee sydämen. Se on Jumalalta. Öisin minä makaan valveilla ojentaen pimeässä käsivarsiani tuota poikaa kohti — joka ei aavistakaan — kunnes hänellä itsellään on poikia…"

Hän teki jälleen äkkinäisen käänteen.

"Tässä suhteessa me englantilaiset olemme väärällä ladulla. Preussilainen kunnioittaa ja pelkää isäänsä, ja kunnioittaa esivaltaa, on kuuliainen, tottelee, ja — hänen isänsä voi vaikuttaa häneen. Minä päätin puolestani alunpitäen: ei, mitä tapahtuneekin, minä en anasta Jumalan sijaa. Minä en halua olla lasteni ylimäinen pappi. He saavat kasvaa ja minä kasvan heidän ohellaan heitä auttaen sensijaan että heitä sortaisin ja heidän elämäänsä sumentaisin. He kasvavat enemmän. Mutta he myöskin rikkovat enemmän. Kasvatus ei näin muodoin ole kurinpitoa, siitä tulee koe…"

"Se on aivan totta", virkkoi mr Direck, jonka mielestä nyt oli aika jotakin sanoa. "Ja tämä pulma koski Amerikkaa kenties enemmänkin kuin Englantia. Vaikka minulla ei olekaan teidän isänä hankkimianne kokemuksia… ymmärrän sentään varsin hyvin, että poikanne on omiansa vakavasti huolestuttamaan."

"Vanha elämänmuoto oli järjestelmöity. Siinä suhteessa Saksa on Euroopan vanhanaikaisimpia valtioita. Se on palaamista heimokuntaoloihin. Se on atavismia… Luonteiden kurinpidollinen muodostelu ja järjestely pakottavan arvovallan nojalla edellyttää lopullisiin tuloksiin pääsyä yleisessä elämänkatsomuksessa. Se edellyttää ennakolta vahvistettua päämäärää. Heinrichilla on varma päämääränsä, kieliprofessorin virka tai jokin sellainen Saksan koneiston hammasrattaana. Tällä taas on varma päämääränsä Saksan kansallisessa tehostamisessa. Meillä täällä ei ole mitään sellaisia vakaumuksia. Me tiedämme, että lopulliset päämäärät ovat yhä saavuttamatta, ja olemme senvuoksi vaikutuksille alttiita, suvaitsevia ja vastaanottavia enemmän kuin itsekylläisiä… Ymmärrättehän, että järjestelmöiminen, johon sisältyy lopullisuuden vaatimus, on kuolemaa. Se on meidän mielipiteemme. Mutta ei saksalaisten. Minkä organisoit, sen tapat. Organisoitu moraali tai organisoitu uskonto tai organisoitu ajattelu ovat kuollutta moraalia, kuollutta uskontoa ja kuollutta ajattelua. Joku määrä järjestelmöintiä täytyy sittenkin olla. Järjestelmöiminen on kuin eläinten teurastamista. Ellei osaa tapeta, niin karja menee pilalle. Mutta kaikkia ei saa tappaa, jos mieli karjan säilyä. Tappamattomat muodostavat karjan ja takaavat jatkumisen; organisoimaton elämä on elämän todellinen puoli. Elämän todellisuus on seikkailua, vaan ei totunnaisuutta. Mikä ei ole seikkailua, ei ole elämää. Se mikä voidaan järjestellä, voidaan koneellistaa. Mutta papit ja koulumestarit ja byrokraatit ottavat elämän haltuunsa yrittäen muuttaa sen pelkiksi säännöiksi, pelkiksi luetteloiksi, järjestelmiksi ja määräyksiksi… Vanhemmat ja vanhempain rakkaus vaikuttaa samaan suuntaan. On kyllä hyvä kokeilla omaan laskuunsa, mutta kun näkee omien rakkaittensa nuorina ja kokemattomina ja kaikenlaiseen jalomieliseen ymmärtämättömyyteen valmiina vaeltavan kapeata porraspuuta tai syöksyvän pimeihin tiheikköihin, niin jo haluaisi ympäröidä heidät lailla ja ohjeilla ja asettaa kaikkialle heidän näkyviinsä tauluja, joihin on kirjoitettu Verboten…"

"Amerikassa me tietysti panemme aika paljon painoa nuorison itseluottamukseen", sanoi mr Direck.

"Samoin me. Se on veressä meillä kuten teilläkin. Englantilaista ja irlantilaista yllyttää synnynnäinen vaisto suhtautumaan epäillen hallitseviin ja toimimaan omalla vastuullansa… Ja venäläisissä, päättäen heidän romaaneistaan, on samaa taipumusta… Mutta kun tänne tulee nuori preussilainen, niin hän on ihme meidän silmissämme. Hän todellakin uskoo lakiin. Hän tottelee mielellään. Meistä tuo tuntuu pilanteolta. Ihmeellistä, miten vieraita nuo saksalaiset ovat — koko muulle maailmalle. Tottelevaisuutensa vuoksi. Raapaiskaa ryssää, niin tulee tataari näkyviin. Kasvattakaa venäläistä, amerikkalaista, englantilaista, irlantilaista, ranskalaista tai mitä pohjoiseurooppalaista tahansa paitsi saksalaista, niin saatte anarkistin, toisin sanoen henkilön, joka uneksii järjestelmätöntä järjestystä — jotakin organisoimisen yläpuolella olevaa…

"Kello on yksi", sanoi mr Britling äkkiä, havaitessaan väsymyksen vivahteen kuuntelijansa kasvoissa ja älytessään ajatusten vieneen häntä liian etäälle. "Ja sunnuntai. Mennään nukkumaan."

11.

Mr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut liikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden esiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä ryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman loogillista juonta — kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran on ollut nuori — Cecily Cornerin vaiheelle.

Hän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo, ikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa verta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa ainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen…

Hetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan ja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin kohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä…

Sitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr Britlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa hyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan; hän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei olisi voinut niin mahdottomia otaksua.

"Siinä on omituinen ero", kuuli hän sanovansa. "Sitä on vaikea määritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen seura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi selvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan esimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä jatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi päivästä toiseen, viikosta viikkoon… Tehtäisiin leikkiä teidän kirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta lukeneisuudesta… Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän silmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä ollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja monet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai niistä mitään välittävän…

"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita sopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan että katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä… Ja nuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella… Amerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö huomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan, huomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava syrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se on täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija olisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea unhottaa… Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen. Amerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet olisi tehty siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu. Sitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan. Hän antaisi sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa. Mamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän leuannykäyksen… Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan…

"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te englantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle. Luullakseni me sen teimmekin…"

Mr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin kertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä ajatteli — ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella rauhallisesti?

Mamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin etelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat kuin miss Cornerilla…

Mutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen ylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla olevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli eittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä narrinaan ja toisia ehkä samaten — jotta hänellä olisi oma seurue ja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja lopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja kirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.

Hänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa häntä.

Mamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle määränneet.

No niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa…

Atlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa hänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen aikana — muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia hän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen erikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä vastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti lopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja turhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta salaa naureskella Booth Wilmingtonia.

Kenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä…

Oliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista syistä hänet vallannut?…

Eikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth
Wilmington?…

Hetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli kiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua, johon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista… Asia oli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti, jakautui puolueihin… Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie säihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa…

Mr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun esineeksi!

Sellaista lemmentaistoa ei voinut ajatella Matching's Easyssä mahdolliseksi, vaikka Matching's Easyssäkin tietysti on rakastuneita.

Onko Amerikan ilmassa tai ilmastossa jotakin, joka tekee kaikki selväpiirteisemmäksi ja ankarammaksi?…

Cissie — miksipä ei häntä saisi nimittää sillä nimellä hiljaisissa ajatuksissaan? — Cissie ei voisi koskaan olla niin kova ja jyrkkäpiirteinen kuin Mamie. Hänellä oli englantilaiset silmät — laupiaat silmät…

Se oli sattuva sana — laupiaat!

Englantilainen auringonvalo ja englantilainen ilma ovat laupiaat…

Laupiaat…

Ne sietävät kaikkea vanhaa ja hidasta ja puutteellisia pyrkimyksiä.
Ne eivät uhkaa alinomaa…

Ne eivät naura kenellekään… Tai ainakin — ne nauravat toisin…

Oliko Englanti suvaitseva maa? Ystävällisine silmineen ja hellävaraisine syrjäkatseineen. Suvaitsevaisuutta. Missä kaikki kypsyy eikä mitään hävitetä. Pehmeä maa. Maa, joka hellii epätäydellistä. Pehmytpintainen maa…

Englanti — kokonaan pehmeihin untuviin peittyvä… Miten ystävällisesti se kosketti korvaa. Miten soma; ystävällinen saattoi olla korva… Cissie. Cissie Corner. Corner. Voiko ajatella parempaa perhekuntaa?

Massachusetts — mutta taivaassa…

Harput soivat tanssisäveltä, ja ystävälliset enkelit kuunvaloon verhoutuneina…

Hiljaa vaivut, hiljaa vaivut, hiljalleen unen vievän venheeseen…