ENSIMÄINEN LUKU.

Mrs. Teddy lähtee kävelylle.

Englannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky, käveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia puettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä, joita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet poikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki ryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin värjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja työhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa ja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa liittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja Egyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman täytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.

Ja ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea tätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman osansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta surua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja kiusattuja miehiä.

Muutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein kiduttavammiksi kuin synkkä varmuus…

Mrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten luottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa "kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna", ja Letty oli saanut kaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli jäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että kaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset valloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä. Myöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr Direck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn haavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia. Hän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista saadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen Cissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi Teddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja asioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet, kertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin ollut Teddy. "Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen päänsä oli melkein irrallaan ruumiista."

Direck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. "Kerronko sen hänelle?" tiedusteli hän.

Cissie harkitsi asiaa. "Ei vielä", sanoi hän.

Lettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana hän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan kalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä loiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla suruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella äänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. "Tämä", voi hän sanoa, "tulee hämmästyttämään Teddyä", tai "Teddy joutuu suunniltaan, kun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut".

"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa", sanoi hän. "Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa."

Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta, mutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi jo suunnitella pakettien lähettämistä. "He ovat melkein kaiken puutteessa", sanoi hän. "Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä oikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään."

Cissie ei uskaltanut sanoa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.

"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on…" aloitti postineiti.

"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."

Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui pakettiinsa.

"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä säänkin selvän."

Hän vei paketin takaisin kotiin.

"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia yskäkaramelleja — sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".

Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen varalta.

Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.

Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut — hän kutoi hyvin huonosti — ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei voinut olla tekemättä vastaväitteitä.

"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän sittenkin on kuollut."

Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.

"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle sellaiset kepposet — meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä kuusi kuukautta sodan jälkeenkin…

"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on…"

Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy. "Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut…

"Näetkös, jos hän on kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa… Jonkun täytyy maksaa minulle… Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun, joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä… Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet…

"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut… Murha on kovin lievä rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen… Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti kirjoittaa sodan puolesta… Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy todellakin on kuollut… Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna… Etkö käsitä mitä tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy, ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen… Minä en kiduttaisi noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista, huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa. Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen. Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä pieni korina… Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin menevät samaa tietä…

"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli sotaa…

"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta tekemistä minulla nyt on?"

Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin, niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea — silloin ei tuosta kaikesta tule mitään — pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta loppuun —"

Hän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.

"Mutta Letty!" huudahti Cissie, "sinullahan on poika!"

"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika merkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä teeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia."

Hän tarkasteli kudintaan. "Silmä parkoja", virkkoi hän…

"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin isään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys. Jos hän katoaa, katoaa tuokin… Minä en aio ryömiä maailmassa niinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet mieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä pyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän sotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän omaisensa…

"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä varten", sinkosi hän. "Jos sattuisin kiduttamaan — mitä se haittaa?"

Hän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.

"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä", huomautti hän… "Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista… Olen ajatellut, kuinka pääsen Saksaan… Tai kenties niitä voisi saada käsiinsä Sveitsissä… Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän ne aina voi kulkea vartiain saattamina…

"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita ja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on… Sen jälkeen, mitä on saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla, niin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan… Kaiser, hänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä alinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta silloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä, pelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa, pelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska kuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa, pelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä, mitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden kulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun, niin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan…"

Hän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten seisaalleen…

"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan", huudahti hän haukotellen. "Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai muuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan pelkään häntä ajatellessani."

"Mitä?" kysyi Cissie.

"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön granaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän… Minä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin kummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin voi tosiaankin olla laita… Tietysti se olisi hirvittävää…"

Cissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja.

Vähän aikaa oltiin vaiti.

"Oh, nyt mennään levolle", virkkoi Letty. "Vaikka minä tietysti valvon ja suunnittelen."

Cissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan ennen.

Hän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja hänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa erinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin hän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut täysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu Letty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät, Letty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin ja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli niin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä ja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli ollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty syrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn kädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi, hänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen toimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli nyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin. Heidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden piirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt kertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka Teddyn nimi oli ollut häviöluettelossa… Mikä antoi hänelle voimaa tähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään häntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday? Kykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen kuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?

Oliko sellainen kosto mahdollinen?

Ryhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä ihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden hulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!

Hiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota Cissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt pois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli parhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta, etteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen lupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he rakastavat — aivan rehellisesti — mutta heidän rakkaudellaankin on rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä, olematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi lain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen elämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on unhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina muuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian katsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää kaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin nyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen yli kerrostumiansa…

Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen: Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi, mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita. Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui, niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa yksityiskohtaista kehittelemistä varten.

Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja. Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin…

Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä, suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja epätäsmälliseen tapaan.

Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss Flite…

Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.

Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä, ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa. Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt — eikä sitä käsittänyt Cissie'kään — että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.

Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava, tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään. Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.

Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon tulevan piti olla aina täydellinen, heidän molempain piti aina olla oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen, jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele…

Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.

Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen hyväksensä.

Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.

Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.

Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan. Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan, kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta, jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi ja komeammaksi kuin milloinkaan — lukuunottamatta hänen ensimäistä, mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä hänen ihmeellisessä puvussaan.

Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta tiedonannosta koottu kertomus…

"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni vialla… Mutta minä en sitä usko."

Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä. Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt, hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin poikki.

"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.

Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:

"Minä menen ulos — minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä on kaunis ilma… Enkö saisi mennä?… Te kai arvelette, että minun pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja sanoa: Todellakin!… Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta… Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken. Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"

Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.

"Hänen vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on tehnyt päätöksensä… Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin…"

Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain, pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos — ikäänkuin olento, joka on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee — ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.

Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten univormu…

Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen huomaamatta jääminen.

Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut, ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan…

Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.

Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä…

Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä ryöstetty — ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei enää ollut Teddyä ryöstettävissä…

Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle, joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen, lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen vaikutelmain tuloa…

Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein…

Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple, toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja säikähdyksen ilme.

Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin. Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä, tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan. Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän, tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset, hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä. Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään, joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen asettamiansa vaatimuksia.

Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen". Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin, ilmeettömin katsein.

Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.

"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".

Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän olisikaan sen antanut!

Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut polkuja myöten — melkein juosten.

"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne tuijottelemaan.

Letty tuijotteli — ja sitten hän puhkesi nauramaan.

Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.

"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"

Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.

Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon punervassa valossa.

Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.

Hän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä. Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi. Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä päällä.

Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun ystävällistä viserrystä.

Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.

Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta, väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?" virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.

Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.

"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr
Britling. "En ennenkuin nyt."

Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat vaiti.

"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se koskee yhä. Koskee koskemistaan… Eikä voi sanoa juuri mitään kenellekään…"

Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet eivätkä peljänneet.

Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.

"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain varmuuden".

"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.

"Painajaisunet loppuvat… Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin pelännyt… Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai kitunut. Sillä — minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä — kauheaksi. Nyt —"

"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.

"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi ajatella hänen nukkuvan — ijäti."

Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai elää…"

Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.

"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.

"Mieleni on nyt tyyni — tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä — ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta pensasaidan takaa minua kohti — olisi se aivan luonnollista… Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa… Kaikki nuo mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta valittaen — tai muut sellaiset — ne ovat menneet. Hän on päässyt hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni… Jossakin näkymättömissä… Vahingoittumattomana… Nukkumassa."

Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä pitkin poskia.

Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä — en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta esirippu — äkkiarvaamatta…"

Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä…

"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä. Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta todellakin voi lähteä sotaan — todenteolla — koko sydämestään… Ja ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n…"

"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia — joilla oli isä ja äiti ja vaimo tai morsian…"

"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi… Se ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin… Aivan pian naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan: puhumasta oikein ja luonnollisesti — niinkuin puhun teille. Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi… Erityisesti on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta… Pikku asioita, pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian mahdottomaksi… Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä hänelle on tapahtunut… melkein kuin tukehtumaisillani."

Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.

"Minä en halua puhua Teddystä — en sanaakaan."

"Se on omituista… Mutta ehkä — asia on toinen, kun on poika kysymyksessä. Kun nyt muistelen — en koskaan puhunut Marystä… En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun, jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista… Kerran pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti. Minulta kului siihen pitkä aika… Eräs iso poika repi sen rikki. Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta… Tuo — oli aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen…"

Letty mietti.

"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".

"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."

"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan, tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi jättää minut — niin pian?"

Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.

"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani seurata - aina — koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin… Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin… Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin tuulikannel alusta pitäen… Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri oli syntynyt — hänellä oli hyvät hiukset syntyessään — olivat kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua — kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli mieltynyt pitkiin sanoihin… Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin, "nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä, joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt se on murskattu…

"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia. Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä sitäkin enemmän… Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!… Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä…

"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä… Ajatelkaahan!

"Yllätys… isku… veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja aivoja… Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista vuotta — rakkautta ja huolta…"

Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan — hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela. Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan. Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto…

"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa etsivä punarintasatakieli…

"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois… Niinkuin patruunakotelo…"

Hänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään polviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten hän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut viiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin puolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi. Iso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti unohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan liikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He saivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet sellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.

Mr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan ja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta, mitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.

"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa", sanoi hän katsoen värähtämättä suoraan eteensä, "tulee olemaan tasavaltalainen konttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään muuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse rahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle. Meidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän on nyt viimeinkin perustettava tämä maailma — oikeuden ja kohtuuden pohjalle."

Vaiettuaan hän jatkoi: "Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se täytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on se purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi. Heidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin, heidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he saavuttanevatkin."

Letty ei voinut uskoa korviaan.

"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin pahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan —"

Siten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen politiikka on — jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy ymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.

"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole mitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet kaikki mikä aiheuttaa sotaa…

"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja turhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan itseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään kansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä hallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät osaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja — juuri tuo on se perusmielettömyys, joka on surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän velvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen yhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen…"

"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?"

Mr Britling ojensi sormensa. "Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä, jos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko."

Hän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.

"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa", sanoi hän. "Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla oma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan tulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa. Se on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi rasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle hallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä vaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet niin kauan — kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän on kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen hallitus ja suvaitsevaisuuden muodot."

"Luuletteko tuon toteutuvan?"

"Se toteutuu."

"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia suunnitteluja?" kysyi Letty.

Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt — eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta…"

Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.

"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme vielä on jäljellä…

"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä meillä enää olisikaan?… Minä en kirjoita enää mistään muusta, en ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin että kaikki nämä rakkaat vainajat — joka ainoa heistä, vie meitä lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään tarttuakseen elämään — nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet katoavat iäksi maan päältä."

10.

Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa…

"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa paremmaksi kuin mitä se nyt on?"

"Kyllä — tietysti!" vastasi mr Britling.

"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea julma. Ja julmaksi se jää."

"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.

"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä sairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin — joko Jumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen kuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä siivet."

"Ei!" sanoi mr Britling.

"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte te uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut. Uskotteko te Jumalaan?"

"Uskon", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. "Minä uskon
Jumalaan."

"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?" Letty kohottautui käsivartensa varaan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille. "Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne — ja miljonia muita!"

"Ei", sanoi mr Britling.

"Mutta asian täytyy olla niin, että hän sallii tämän kaiken tapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?"

"Ei", sanoi mr Britling. "Siihen saavat teologit vastata. He ovat menneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut typeriä absoluuttisia aatteita — että hän on kaikkivaltias. He ovat hänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat kaikki—. Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin. Jokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet. Loppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä Kaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on naulittu aineen ristiin… Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa… Mutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt tapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu harhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen, vaan rajallinen… Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja syvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä tavallamme — ja joka on meidän kanssamme — siinä on kaiken todellisen uskonnon ydin… Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja kuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja — ja voisi ne estää — mutta panee niitä toimeen huvikseen — niin minä sylkisin hänen tyhjiin kasvoihinsa…"

"Kuka hyvänsä tekisi samoin…"

"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee koko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla toitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari, jolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja välttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen — hyvän ja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan selviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin, Jumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä kuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi luontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita, mutta hän ei kykene niitä vallitsemaan… Ei vielä…"

"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."

"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."

Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.

"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se asettaa kaikki uuteen valoon."

"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt… Olen äkkiä sen keksinyt ja kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen, miksi en ole sitä aina tajunnut… Onhan näet niin helppoa ymmärtää, että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain, sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä… Niin, saksalaiset pojat ovat tehneet samoin… Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista, vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä — heillä oli tuosta toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä — he uhrasivat elämänsä… Nuo kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.

"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"

"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."

"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan — vaikka mitään muuta ei olisi olemassa — vaikka kaikki muu olisi julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus, jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa kuin rakkautemme…

"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on
tuleva maailman valtiaaksi…"

"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan ajatellut häntä sellaiseksi."

"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja — inhimillinen kuten mekin… Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä vastassa."

11.

Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.

Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia, koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa. Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään kosketukseen.

Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.

Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin diplomaattien kaupanteot…

Viimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr Britlingin ja Teddyn voi ajatella — se oli vaikuttanut voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa. Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa, mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia, jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala — jos tämä oli Jumala, niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus, että hän on ystävä ja seuralainen… Hänen seurassaan saattoi olla mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea. Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet, että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia, palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja hellyyteen… Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy…

Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea. Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin…

Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut, jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.

Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies — sehän oli mr Direck. Ja hänen takanaan tuli Cissie.

Mutta tuo vieras!

Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää…

Kuka — kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty takaraivolle ja hänellä oli täysiparta…

Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!

Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän, uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen…

Ei!

Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan — tehden liikkeen, joka lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei antanut merkkiäkään vastaukseksi.

Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.

Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä…

Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä, hullunkurista äännähdystä — se oli aivan samanlainen kuin se ääni, jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi: "Muu-uu."

Sitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan omilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin, että tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä nopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että maailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen luokseen.

Kunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!…

"Letty! Letty! Vain toinen käsi…"

Hän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen…

Kaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti pysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli ollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa. Ja tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.) Mutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma — kaiken tuskan jälkeen — sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän miehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä hänen kanssaan. "Teddy, rakkaani!"

12.

Letty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka olivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen. Mr Direck siinä koetti selittää jotakin — se koski myöhästynyttä sähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck koetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät minkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään ollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän, mieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa nekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.

Teddyä oli ammuttu käsivarteen…

"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.
Minä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo…"

Puhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. "Se toinen upseeri" — nimittäin mr Direckin upseeri — "oli maannut siellä monta vuorokautta". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli iskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli aseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään…

Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille. Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."

Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.

Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.

Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja käsivartta koskevista seikoista.

Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä. Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä ajattelematta.

"Mutta miksi sinulta käsi meni?"

Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut kipeäksi…

"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita — muistin tuhannet kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty. Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen, olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä… Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani…

"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!…

"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni
Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi…"

"Elämä on palannut sinun mukanasi!" sanoi Letty. "Aina tähän päivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään — tänään minä epäilin… Luulin kaiken olevan ohi — koko todellisen elämän, rakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää, ei muuta kuin koettaa kestää — ja säilyttää sinun muistoasi… Käsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja kuvitella sinun elävän jossakin… En minä käsivarresta välitä. Piankin… Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä iloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan lähteä… Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja vasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun rakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden sijaan…"

13.

Letty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi, maailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut ollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui heille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.

Nyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.

He olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet essexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli joutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta rykmentistään. "Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut kanadalaiseksi — siksi aikaa kuin sotaa kestää."

Vihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.

"Minä olen valehdellut", sanoi hän riemastuneena. "Olen siirtänyt syntymäpaikkaani kuusisataa mailia.

"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa koskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut — en ainoatakaan. Te ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on uusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se on valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin uskonut — ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin nytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele amerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni… En lähde taistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö luulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan englantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi käsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne valekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen, lordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä Irlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää vastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän varsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta. Aion taistella Cissie'n puolesta — ja oikeuden ja Belgian ja muun sellaisen puolesta — mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa miten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä silmään… Haluan nähdä juoksuhaudat — läheltä. Otaksun, että ne ovat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä joskus… Sen vuoksi minä lähden", sanoi mr Direck. "Mutta varsinkin — Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?"

Cissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.

Hänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin ja jälleen takaisin.

"Aina tähän saakka", sanoi hän, "olen halunnut, että te lähtisitte…"

Kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

"Minun kai täytyy antaa teidän mennä", sanoi hän. "Minun olisi paha, ellette menisi…"

14.

"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!" huudahti Teddy äkkiä.

Hän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä luo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower House'iin päin.

"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut", sanoi mr Direck.

"Hänhän on harmaantunut!" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. "Hän ei ollut harmaa minun lähtiessäni."

He silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä kartasto ja paperit käsissään selän takana.

"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan", sanoi Teddy irroittaen Lettyn kädet itsestään.

"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.

"Mutta hän tulee iloiseksi —"

Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan Maailman Yhdysvaltoja — heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen palaamisen synnyttämään iloon…

"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen Hugh'ta, — ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän sinusta?… Anna hänen olla rauhassa sellaiselta… Anna hänen uneksia kartastonsa ääressä… Hän ei ole niinkään lohduton — jos tietäisit… Minä kerron sinulle, Teddy — kun voin…

"Mutta juuri nyt — Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta… Anna hänen mennä… Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan… Ne merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."