AARRE METSÄSSÄ.
Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti. Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään, nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.
Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja antoi käsivartensa valahtaa polville.
Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata.
Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.
"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.
Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat sierottuneet ja kuivat.
Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes saattoi katsella toverinsa olan yli.
Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena lahden ääriviivat.
"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki — kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! — ja tämä tähti on itse paikka."
"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka meloessamme lantaisiin."
"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"
"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.
"Tietysti niin! Hän oli kiinalainen", myönsi Evans.
"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.
Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.
"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.
Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa, siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.
Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän alkoi torkkua.
Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot — joita toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi — ja kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla. Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle — se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen. Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat, kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt, mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon — miten iso tuo keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?
Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.
"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me tulemme paikalle."
He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian, mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!" Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa kiertelevään hopeaiseen juovaan.
Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna minulle mela", hän sanoi.
Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti juoda.
"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.
Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.
"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.
"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.
He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle, Sitte on haeskeltava."
He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun. Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä ja punaisen ruskeata hilsettä.
Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä päästyä."
"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.
Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden lorinaa.
"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.
Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.
"No!" tiedusti Evans.
"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi arvatakin."
Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin tavannemme jotakin."
"Sanoit —" alotti Evans.
"Hän sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.
Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.
"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.
He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.
Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi. Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte hän alkoi erottaa, mikä se oli.
Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon toivottomuus oli silmäänpistävä.
Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.
"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.
Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.
Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti. Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet. "Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa perässä.
"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.
Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia. Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti nurmelle kangen.
"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.
Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.
"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut… Ihmettelen miten hän löysi paikan."
Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"
Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen ihonsa.
"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"
Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää… häntä." Hän nyökäytti ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa —"
"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."
Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata tuon, ennen kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."
"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon odotella."
Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän tunnusti.
"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla. Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki kanootilla?"
Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.
"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"
"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.
Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"
"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."
"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."
He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin tavoin ummehtunutta."
Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."
Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti huohottaa.
"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.
Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.
"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."
Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker lähestyi häntä.
"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä.
"Nosta kulta takaisin takille."
"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.
"Nosta kulta takaisin takille."
Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan.
Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.
Evans korahti ja vieri ympäri.
Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku viivoja, ja paikalla hän tajusi.
"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne, joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän ymmärsi nyt tuon irvistyksen.
"Evans!" hän karjaisi.
Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.
Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua peukalossaan — imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.
Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä mutta vielä vavahtelevaa ruumista.
Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.
Voimakoneitten Herra.
Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja sälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään James Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas whiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät hampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n kehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi kemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja nimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään Hyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti potkuja — Holroydin tapoja — eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen oppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman kehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia Holroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä hieman vihiä.
Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli kenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin kihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän ruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja kapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa leveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin kuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi kielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään tuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa sanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista hänen uskonnollisia käsityksiään ja — varsinkin whiskyä naukkailtuaan — luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta Azuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä, Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen Lord Clive laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta riittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon suuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja kauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko äsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään hartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas oli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille, mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja ajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan sivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita koskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja hänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja pöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.
Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta asti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät kohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin tällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä hyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan ja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki nämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai muitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti käyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat pallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä ison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi mainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta Azuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle ihmeoliolle.
Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos se olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella säestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti ensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten aikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää ja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa vasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa siukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella, toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien takaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain alla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja nauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen tahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen, koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja Azuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona tuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä puukojussa vajan ja veräjän välissä.
Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison koneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä kuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinen epäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi Holroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä, Siinä sitä on herraa!"
Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen kokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja herkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa kallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla kymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän antoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti Azuma-zi työnsä hengähdyslomina — se oli raskasta työtä, käsittäen ei ainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista — istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät ja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta muutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi kieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän ystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa ilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja orjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan valtaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta Azuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti Voimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta iso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja keveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa näkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat telat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen alla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin omituisesti.
Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa Voimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan veräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei ollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka Holroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi hänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan jättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä. Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä hälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi sen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät kiviä ja puita hengellä — ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin kivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori ei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa ja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut meteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin leveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten vankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi vuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]
Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja käsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän kiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät päiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä tehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen kieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki kaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.
Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat ajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä aamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava tervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist] Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni kuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä armahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin tehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä siihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra tohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi tiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut kovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin sattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.
Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi tilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!" ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen tuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin tullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-zi itsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hän odotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä sähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta toimittaessaan — se tapahtui ehtoopäivällä — jokseenkin ankaran täräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja kiroovan telan ilkiöitä.
"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on
Herrani kärsivällinen."
Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen toiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa ollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä tavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi epäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin mielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa öljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi koneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelle tuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin, jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja säädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.
Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni kumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi käsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin sitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää tuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat neljältä hänen äidinkielensä sanalta.
On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi oli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli saattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset kuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen mieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen jumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan. Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa yksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva kaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse, käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja niiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta päästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se tuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki ulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen harmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas kelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki remmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli lipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.
"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enkö ole sulle sanonut —"
Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen astuessa varjosta häntä kohti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison voimakoneen edessä.
"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa kurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hän suistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti vaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.
* * * * *
Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä voimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan kojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut mitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan. Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan epäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua. Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison voimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin vääntyneet jäännökset.
Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä vavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää nähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.
Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli Azuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli hän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan puolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa asemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi heti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä asiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia kysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista tekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona kunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut rasittava, ollen epäluuloista vapaa.
Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta, verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun kekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi etupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien tunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa. Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi tunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti teknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän ulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko — kenellekään tuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai pari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä — pari kolme sanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja yksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle, ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.
Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen mukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä, lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi liikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei siellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan konehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan pienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry sihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin oli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti vähäpätöinen tapaus — pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen. Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo Holroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin pitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja voimakoneiden välissä.
"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti varjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja puhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen lumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.
Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja säälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan horjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.
Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin, kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen jalustaan.
"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli valmis."
Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen johtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen astuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.
Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo varjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet palaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen jalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä sihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi hänen niskaansa.
Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti, sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas nykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta. Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen rintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko ikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa ja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.
He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden pinteestä tahi menettänyt palan korvastaan — johtaja arvaili sitä siinä — yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia saadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta kuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi oli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa kuului sähähdys.
Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi sieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui sitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.
"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoi teknillinen johtaja yhä lattialla istuen.
Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kaunis kuolema — mutta se on nopea."
Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.
Syntyi vaitiolo.
Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa sisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.
"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astui varjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon. Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi kasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja puhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.
* * * * *
Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties lyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla upeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.
Æpyornis-saari.
Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.
"Kämmeköitä?" hän kysyi.
"Muutamia", sanoin.
"Tikankontteja", hän virkkoi.
"Etupäässä", vastasin.
"Mitään uutta? Sen arvasin. Minä nuuskin nuo saaret viisikolmatta — seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä — niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."
"En ole keräilijä", selitin.
"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hän näytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksi vuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."
"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen.
"Kenelle keräsitte?"
"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"
"Butcher — Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte muistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin, "tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta — jouduitte autiolle saarelle…"
"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäs oikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani säästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin kumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle lähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua sitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja — isoja — korukuvioina pitkin koko siunattua koralliriuttaa."
"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."
"No… Olettehan kuullut æpyorniksista?"
"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli laittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle. Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on sen täytynyt olla!"
"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vain haikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"
"Kolme tai neljä vuotta takaperin — '91, muistelen. Miksi?"
"Miksi? Syystä että minä löysin niitä — helkkarissa — siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä tuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin yksinomaan haltuunsa…. Minä en voinut estää tuota veneen pahusta joutumasta vesiajolle."
Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan puolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä olemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette kenties satu muistamaan?"
"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."
"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä säilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua Trinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni munista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri, nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on. No… Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan sattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki tiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä käytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi päiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella kohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin tuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa liejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan siitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat sanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli elossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään europalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä poikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän muist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin olisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas veneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui. Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei tuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa vuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa tarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja munien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren peitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo ainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen otetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä museossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin päästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä tomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen tunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."
Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni hänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.
"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista —"
"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan tuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin kiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle — toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan. Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää hyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli tuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan — äkäpäinen hän oli aina ollut — ja hän viekotteli toisen.
"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun avulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla. Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina ja veripunaisina juovina — kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa harmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui punaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo villityt pakanat — vähääkään piittaamatta ympäristön rauhallisesta sävystä — vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen minut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin, ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen haukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa — veneeksi sitä ei oikeastaan voinut sanoa — parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin oitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi ollut luoteja — ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta minulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni hietikolle juostessani.
"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.
"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin toiseen — sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin ohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä kylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin viuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella kerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli revolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli luullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä tappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata toista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin sopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä osannut lähellekään.
"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla liejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun jälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa ajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja Jamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin tuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.
"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin siis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja kahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta koetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies liian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa entiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella taivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja yön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä taivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani alkoi pian kivistää.
"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä aloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä — fosforiolioita tietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli tähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni. Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa valuvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni siihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti makaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä. Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri — jonkinlaista valssin tapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen heräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön valmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen kanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa, tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin jotakin tapahtuvaksi.
"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei äännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla hänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa. Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja nassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin Argukseen käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen nautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa eikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia, joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin ruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin hänet yli laidan.
"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja tarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi nähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa ihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen — näytti kuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko korkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi turkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni mereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin Argukseen, ja pitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni. Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut ainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä joutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni kahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen. Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina rakkoina saumoista.
"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna se on pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen. Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt — helle oli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen päivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin kuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki lyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä. Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja kiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden raappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani huomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava — en tarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen toisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa läpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean täplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin oivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna riitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen päivää. Pureskelin kahvipapujakin — elähyttävää ainetta, Toisen munan avasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."
Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.
"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. Minullekin oli, vaikka sain käyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan kenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa. Siinä oli — miksi sitä nimitetäänkään? — alkio: pää oli iso, selkä köyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja pitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin kaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi hautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa Dawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä te arvelette?
"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka pala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet olivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä valoa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan siitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren tykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.
"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni, äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin kilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja minun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin käsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin pääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä ympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja lantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin sen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle, antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli; laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua. Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti lähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän. Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson Crusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja. Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä jo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani osottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta ukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana niskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa tarvittu.
"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa ylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven takominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni. Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin Intoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla tulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi fosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä pikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata hiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä ammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli minua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin kanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin; mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni sinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin aalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi tavatonta millainen yö se oli!
"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven rippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan — siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan. Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin kasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen myrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.
"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin hutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen pää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili minuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi ulos.
"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan kokoinen — jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan isompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin pian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan höyheniseksi sanoa — pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin sanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei lähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli hauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin edestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei olisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa nähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan kehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen Perjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen ravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se nielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti, sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin olisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.
"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi kintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa kalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin. Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä olioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai vatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.
"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole ollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat sattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme niin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään liikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön Dawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei tullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja monenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla. Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI nimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla värillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä tehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo ihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja laskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos konsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se komistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän töyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta vaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme lämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä juttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään ajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla vaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta tuntunut.
"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli silloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää oli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät samassa asennossa kuin ihmisen — ei näkymättömissä toinen toisestaan kuin kanan. Höyhenpuku oli hieno — ei kameelikurjen puolittaista suruvaatetusta — väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja silloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja ilmaista äkäistä luonnetta…
"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi kummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen merikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain tyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan saadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella sinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja minä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se hyökkäsi päin. Voi turkanen!…
"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisi minua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni jatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen. Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja moksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi takaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten veteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti metelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes takaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani tuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat verissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.
"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes juttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä asiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut olevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin ollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö, muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento — kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.
"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa ja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos pyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen pistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä. Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!
"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun jälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä, kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja tuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla turvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä veitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä. Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä rupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää kituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja lopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja häätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian. Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut palmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin painajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut elukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani jalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku nääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia minkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin sitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta se vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus — pelkkää säärtä ja kaulaa!
"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut sen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin keinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja muilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti kahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin kiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain tuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin päähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin sitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla kerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi niihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa seisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen kaulaa veitselläni.
"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja, vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui valkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat viimeisessä tuskassa… huh!
"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen lailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti kaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin silmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs pikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita ennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä, niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin saanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin haudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen en voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku kalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte eräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän silmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.
"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin nääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen lopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi ottaisin…
"Möin luut Winslow nimiselle miehelle — lähellä British museumia asuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille. Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta hänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi Æpyornis — mikä se olikaan?"
"Æpyornis vastus", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystäväni mainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen æpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin sille nimeksi Æpyornis maximus. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa kuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin Æpyornis Titan. Sitte tuo teidän vastus havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja jälkeenpäin on vielä vastissimus ilmaantunut."
"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee että jos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii päänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: maximus merkitsee 'suurin', Titan 'jättiläinen', vastus 'suunnaton' ja vastissimus 'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä — pohjaltaan?"
Timantintekijä.
Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään illalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton sekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa ahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti seestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle levähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin virtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka öiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja tämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän tummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat häämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja tummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina valopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat Westminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen. Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä sen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia valoheijastuksia.
"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.
Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen kasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka kyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla kiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi kuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen hinnalla, jos hänelle vastaisin.
Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle almunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön — kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja silmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä ratkaisi kantani.
"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."
"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkin miellyttävää… juuri nyt."
"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näin rauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän, eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen välttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä soppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillä täytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta, muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin henkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä… Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen halua heittää sikseen kaikki — nimen, varallisuuden, aseman — ja ryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos pyrkimykseni hylkäisin — niin kovilla kuin se minua piteleekin — niin ei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."
Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt miehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli risainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut luulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli minulle suuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä. Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.
"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "on vastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne korvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia ja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin näytämme…"
Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin hänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin pahoillani jo kesken haasteluni.
Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi:
"Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."
Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovin järjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin turvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle. Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma, mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on… se että minä teen timantteja."
"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"
"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hän kärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän sieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän otti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä tunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.
No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni tieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla luonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista hiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään kokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön muotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on ominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä — turhaan. Nojautuen eteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan huokeasti valkean viivan sen poikki.
Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaan jokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se jättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"
"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."
Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn sen teille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki epäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin palanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli sattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli timantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi hän sitä sadasta punnasta?
Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta rehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa esine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi tuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi timanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä itsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti loihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista jalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa jalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin kertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja pitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä vastaan.
"Miten saitte sen?" tiedustin.
"Tein sen."
Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset timanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.
"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan itsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsi selkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi. "Tiedän ettette minua usko."
"Timantit", hän alotti — ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon vivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen keveätä sävyä — "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä hajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille kiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi timanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta yksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan oikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat kemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia. No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle — antanut elämäni sille.
"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa seitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden. Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja tarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta niinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa oikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi ilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"
Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä hehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuon kaiken partaalla, ja tässä!
"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta ijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän tutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä Berlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu. Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni aatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia; enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa on muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä että jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi päästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka kykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä ypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni alkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä kalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä vihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa. Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi tieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani käynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole yliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin kemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja vaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä päämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen yhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän sulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun, täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."
Hän pysähtyi.
"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.
"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani säpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä kokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta jalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen Parisissa Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa tekemistä tutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa teräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin hänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista kuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään. Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa mukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen kaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni, pistin koko hökötykseni siihen ja — läksin kävelylle."
En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Ettekö ajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita ihmisiä?"
"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asui hedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten sepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo hiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä ulkosalla.
"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten keskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten oli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö kiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä — ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa. Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän hitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli, vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.
"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien valmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut hevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita. Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja keräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan toista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja minä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli sammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja muuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle kuusi pennyä — komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta! Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan kivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan, ja sitte — niin, nälkä tekee miehestä narrin.
"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja ruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi rakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja taoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja viisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle astui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään — kuten tavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä. 'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä, tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien silmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi nikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna mennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä hän oli ilmiantanut — 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin äkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille pikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään anarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja tuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet nimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada kalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.
"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään odottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja silloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan, ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien minua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan tuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja yösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta kasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."
Hän katsoi minua silmiin.
"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa. En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon kertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän: tulette toimistooni huomenna…"
"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisette poliisille. En tule ansaan."
"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä nimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään sovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."
Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.
"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.
Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakuna päivänä koron kanssa takaisin — sellaisen koron kanssa että hämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?… Älkää seuratko minua."
Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan holvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen mennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.
Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään pankinseteleitä — ei maksuosotuksia — lähemmin mainituilla osotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi katsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa. Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi mieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa, Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen mihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai petollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut timantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa saamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni loistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen timanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle — yksi, toistan vielä, oli melkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä yrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä ilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille ja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti moittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että olisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.
Perhonen — "Genus Novo."
Kaiketi olette Hapleystä kuulleet — en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa, vaan kuuluisaa Hapleytä, Periplaneta Hapliian Hapleytä, hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja professori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät sen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari selitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla sivuuttaa, jos niin velttous vetää.
On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin tästä Hapley—Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti tietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät jupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein tuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin hyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän noissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi kirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja skotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen vuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen ruumiiseen". Ja tämä Hapley—Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan yksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä valtaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä kiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn vimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on odium theologicum [hengenmiesten suvaitsemattomuus. — Suom. muist.] uudessa muodossa. On esim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen professorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä laatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus pteropodit käsittäviksi… mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.
Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain (mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn luoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi purevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan ["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta." Quart. Journ. Entomological Soc. 1863.] Pawkins vastineessaan ["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että Hapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja nimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" — Hapley ei siihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään ["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä" ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun "järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin kuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren miehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he microlepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen avonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan Kuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat eduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta kuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli tiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno loukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli hidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan tunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta täyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille ja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti häijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri onnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys — milloin Hapley Pawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn tieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen historiaan kuin tähän kertomukseen.
Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen, julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitä kuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole hituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon alapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia himoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen saavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.
Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi — saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja omituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa kimppuun — ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton, kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen tahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain harvat kuulijat — minä en siinä kokouksessa ollut — tajusivat kuinka sairas hän oli.
Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän jatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan, kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi suunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun riitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin todistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se arvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei jättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja sävy tuiki halveksivaa — kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.
Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin vastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt urheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai lentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.
Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa saattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä vastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet hyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta totisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei tappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin väittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava hyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä päivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat miten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja unohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta hautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai minun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen jupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät elävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet ihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi, eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.
Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen kuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä nitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen se jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli tehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle yöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja miltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen maine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen yltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut Pawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja lääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen. Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt päivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.
Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli haavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti yrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen mielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan pitämässä — jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi satuihin — ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki "Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi loukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".
Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä. Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja alkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät piirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti soperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää shakkipelin.
Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin parempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti käydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden pienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että jos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi silotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli hän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita suurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.
Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän paikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla mikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella vihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet mikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa keino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken kohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen näkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella silmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin perehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä sanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen silmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen tähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä, kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.
Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen. Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio oli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen tulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta ja värit tuntuivat siinä väreilevän.
Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin.
Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.
Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!
Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat kiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan herättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen pöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli hänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon. Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa kohti.
"Genus Novo, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.
Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän äköittänyt Pawkinsia… Ja Pawkins oli kuollut!
Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa
Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.
"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä." Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi verkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi lampunkaihtimen reunaan — Hapley kuuli sälähdyksen — ja katosi varjoon.
Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone kävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut silmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen kaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi lähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta. Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja kääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin ilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.
Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti nurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi pöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän tunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.
Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi, niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan selvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen nauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.
Ovelta kuului arka koputus.
Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet kasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita hiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale. "Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään —." Outo perhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähti Hapley ja syöksähti häntä kohti.
Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä tormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta lattian poikki ovea vasten.
Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja levottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli sääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut, pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu. Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei näkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan hänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua hyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin yötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja emännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä vedellä.
Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut mahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun hänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin hyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui. Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän kuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla sen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen Hapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa sinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä, toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa, mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen kävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä, papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua tavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi sisälle, sitte pian lähtien kävelylle.
Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden, tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä mielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston länsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään lähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista lehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistä matkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi perhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä ympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.
Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä orjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat väitellessään.
"Katsokaa tuota perhosta!" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen pöydän laitaan.
"Missä?" kysyi pastori.
"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?" toisti Hapley.
"En todellakaan", vakuutti pastori.
Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli häneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteen silmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.
"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan väittelyyn.
Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän nousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä ja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi olevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella sitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin itsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi tämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin perehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia johtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän ainoastaan nähnyt perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli lampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli pimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.
Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan selvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja lyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan mistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen moisen pikku itikan pelkäämisestä.
Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun pelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt lipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat kuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista seuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin torkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen vuoteellaan kuunnellen pimeässä.
Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli kolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen uuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he kuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni ja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin laskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas ylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen keikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja ketjut kalisivat. Hän availi ovea.
He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen vesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut talon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He näkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan juoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin hän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti, väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi näkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka menisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli suoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi hiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.
"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna.
"Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."
"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.
"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen yöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon. Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen poikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi nukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."
Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona perhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää mieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka räpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä hatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. — raivo jota hän oli useasti tuntenut Pawkinsia vastaan — valtasi hänet taas. Hän hypähteli eteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja putosi suin päin.
Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa kalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa taaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä ympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki kahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen juolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman elävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä näkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti siitä.
Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli kuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan ja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi ympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää itseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä lepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet lepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti nyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.
"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Ei mitään!"
Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman ympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei hoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen täytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi itseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin valtoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta ilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa, aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan sitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa. Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.
Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi rohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte häneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt hyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi, kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.
Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön sielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin hän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen luulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän rukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja säärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa, haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä hänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä ollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.
Nyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa, perhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittää sitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan ja puhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoana laatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.