NELJÄSTOISTA LUKU.
Sydämen Kaupunki.
Kun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.
"Nouskaa ylös", hän sanoi; "on aika lähteä matkaan."
"Ovatko kantotuolit täällä?" kysyin.
"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."
Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.
"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja lähtekäämme sitten matkaan."
Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay tietä näyttäen.
Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi, sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita. Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta — mantereita, meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.
"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"
Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla, että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.
Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja, ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot. Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.
"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"
"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."
"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja naiset, joiden joukossa elämme."
"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen tällaisessa maassa."
"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä minusta — luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte, koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa — minua, kuljeksivaa intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä. Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni; ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia —"
"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua minulle noin."
"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet vaikeudet. Ensinnä Tikal —"
"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.
"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa — jumaliaan ja maataan — ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena — niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä, ja niiden perästä — yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani, ja isänikin pitää vaaria minusta."
"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän vielä voivan paeta?"
"En luule, se on liian myöhäistä — he veisivät meidät takaisin; meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista, riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen kasvoihinsa.
Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.
"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin — olen vanha, mutta näköni ja kuuloni ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö tarkoitustani?"
"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen seurustelemaan tyttärenne kanssa?"
"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti. "Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."
"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.
"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi. "Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan, mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne — pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu takanani."
Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.
"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä jälkeen.
Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:
"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin minua kohtaan."
"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla — että veljeni poika Tikal, jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään, vieläpä menetätte henkennekin."
En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.
Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.
Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.
"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista, joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja epätasainen.
Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä, joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja. Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä, harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.
Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina, mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.
Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään, puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori, jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo kantajilla olimme havainneet.
Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja, mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa samanikäisiä naisia toisistaan.
Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.
"Onko kaikki kansa noin alakuloista?" kysyin Maya-neidiltä.
"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa, ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken, mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä polvesta polveen."
"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?", kysyi englantilainen.
"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."
Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta, kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista, jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa, missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.
Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle, missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä. Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme kaupunkia kohti.
Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava, mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania. Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.
Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.
Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme. Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen sivistyksen.
"Mikä on tuleva kohtalomme?" kuiskasi herra Strickland Mayaan katsahtaen.
Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:
"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."
Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.
Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä. Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi, kuka siellä oli.
"Minä — ruhtinas", sanoi Zibalbay. "Avaa."
"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."
Kuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin hytkähti ilosta.
"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi, enkä kukaan muu", hän huusi, "ja nyt teet viisaasti, jos täytät käskyni."
Mies tuijotti ja epäröi, kunnes perämies sanoi hänelle:
"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka on palannut kuolleista."
Silloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan kykeni.
"Anteeksi, isä, anteeksi", hän huusi, langeten polvilleen, "mutta päällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut Teidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta koko kaupungissa."
Zibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut ohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen: "Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin oppisi pitämään virastaan vaarin!"
Toisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä seistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka katu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä katua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin minä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon olevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos valoa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.
"Tässä tuo kaupunki on", kuiskasi englantilainen minulle, "mutta missä ovat sen asujamet?"
"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa", minä vastasin.
"Hiljaa, minä kuulen ääniä."
Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka, pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.
Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat, toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä, syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla. Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.
Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori, kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.
"Juhla on ihana tänä yönä", sanoi mies.
"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi, sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain lapsen kanssa."
"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla takaisin, ja silloin —"
"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.
"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara", vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko. Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen, joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se pysähtymään."
"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."
"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia."
Äkkiä kävivät naisen kasvot totisiksi.
"Ah!" hän vastasi, "jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen, otan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan hänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin oli — vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili liian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan, ei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle mahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin mielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme nauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua lapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä on siunattu."
Zibalbay antoi merkin jatkaa matkaa, mutta Maya viivästeli hiukan ja kuiskasi:
"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena. Nuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä", ja hän katsahti englantilaiseen.
Zibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten itsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi sotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita kulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän kanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti, käskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat sotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.
"Kenen nimessä te käskette?" kysyi Zibalbay.
"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa", vastasi toinen heistä. "Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?"
Silloin paljasti Zibalbay kasvonsa ja sanoi:
"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni itseltäni?"
Hän katsoi ja sai vaivoin sanotuksi: "Ruhtinas onkin tullut takaisin!"
"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen
Kaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?" kysyi Zibalbay katkerin äänin.
Odottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa, kunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet marmorialtaissaan.
Kulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo, huomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka pituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa kannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä, kukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien miltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia ja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita kääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista lamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen tapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu vartijajoukko.
Mies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa ja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas, josta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä kultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen, sorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta tukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro, mutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo tuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme, joka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti hänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä ruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan, kätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka, säihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi raskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa miestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.
Meidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä juhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että silmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi- tai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen peräosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein koristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen ja sulhasen edessä.