SATU RUMASTA PIKKU PRINSESSASTA.
Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.
Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän, kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.
Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan, sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.
Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin, eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä, että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.
Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. — Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.
Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa. Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.
Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa, prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei siitä parantunut.
Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta länteen.
— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja tulet hyvin mahtavaksi!
— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!
— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.
Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.
Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin, sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.
Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.
Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla ylistämättä häntä.
Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut sydäntä, mihin kätkeä ne.
Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää, mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.
Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut kuulla sanaakaan kauneudestaan.
Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea.
— Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli ennen, kun omenapuut kukkivat.
— Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja ystävällisesti prinsessaan. —
— Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
— Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru, kultamuru, missä on sydänraukkasi?
Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen, synkkään metsään.
Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin.
Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille.
Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko
hyllyi saraheinämättäitten välissä.
Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin käsin, lyödyksi ovelle.
— Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki, minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni.
Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet, portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista, mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta prinsessaa ei löytynyt.
Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa, jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi jotakin prinsessasta!
Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he tuijottivat häneen, sitten toisiinsa.
Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma, pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa.
Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa, alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut sellaisena kuin hän nyt oli.
Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi. Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin.
Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä, jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita. Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan.
Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset.