II LUKU.
Metsärajalla.
Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua — nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen, joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.
Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen. Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti tulijaan päin.
Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja kysyvin katsein.
Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.
Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos. Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.
Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.
Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana; sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa ympäröivään maisemaan.
Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään. Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen selässä.
Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.
Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»
»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen ylemmyyden häive.
»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»
»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.
»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen. Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»
Muukalainen katsoi häneen kysyvästi. »Anteeksi?»
»Mitä?»
»En ymmärrä.»
»Hevosenne — missä hevosenne on?»
»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!» Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä hevosella, jos minulla olisi.»
»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista asti?»
Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä, joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä. Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»
Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —
»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»
Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin menettävän hillityn tyyneytensä.
»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»
Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän lisäsi.
»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä», jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa teidät tiellä.»
Muukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.
Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»
»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.
Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»
Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra
Acton, en tarkoittanut teitä.»
Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön. »Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.
Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin' voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän ratsastavan.»
Philip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.
Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»
Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään loisti jälleen rajaton hartaus.
»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa. Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»
»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan, potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien kiinniottaminen myöskin helppoa?»
Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista työtämme.»
»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä, kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee sitä päivätyöksenne, vai mitä?»
»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan hämillään, »se oli vain leikkiä.»
Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä», hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»
»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»
»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.
»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.
Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.
»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.
Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän vastasi välinpitämättömästi.
»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut jalkeilla aamusta alkaen.»
Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla mielenkiintoista kerran kokea sitä.»
Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan. Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»
Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.
»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»
»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin. Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»
Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin, ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella leviävillä autioilla mailla.
»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»
»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.
»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen», oli viileä vastaus.
»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään. »Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan, jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy karehti hänen huulillaan.
Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin, ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus. Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti: »Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»
Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan juoksuun.
»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa, kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon punaisia kattoja.
Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus. Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.
Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.