XIX.
Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin mielessäni: tämä on niin onnellista, että tätä ei voi kestää kauan. Minä en voinut aavistaa miten elämä voisi muuttua onnettomaksi, mutta minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.
Acquin viljeli kukkia. Sääntönä on, että puutarhurilla ei saa olla tilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat on myyty, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain läheisyydessä, on kuljetettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina, jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä ovat Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain jäljestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten, varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat, ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kasvit piti saada kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin. Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian varhain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!
Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät; meillä oli elokuun 5 päivä, ja kukat olivat umpulla ja reheviä. Acquin tuontuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.
"Tulee hyvä sato", sanoi hän. Ja hymysuin hän teki laskuja, paljonko kaikki nämä kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika. Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin. Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ kaikki tehty, päätettiin, että me tänä sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin muutaman Acquinin ystävän luo, joka niinikään oli puutarhuri. Työtä tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi suoritettu, suljettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen jälkeen palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja maanantaina varhain työhön raittiilla voimilla.
Niin oli päätetty, ja muutamia minuutteja ennen neljää isä Acquin lukitsi suuren portin.
"Eteenpäin koko joukko!" huusi hän iloisesti, "Capi edelle!"
Minä tartuin Liseä kädestä, ja me juoksimme yhdessä Capin iloisesti haukkuessa ympärillämme.
Molemmat olimme hyvin sunnuntaisen näköisiä kauniissa kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä katsoivatko minua, mutta sen tiedän, että Lise olkihattu päässä, sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jalassa, oli mitä ihanin pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä, väräjävät sieraimensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.
Aika kului ihan huomaamatta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.
"Lapset, nyt joutuin kotia."
Syntyi yleinen hämmästys, ja yhteen ääneen huudahdettiin: "Nytkö jo!"
"Jos tuuli nousee", sanoi isä, "niin se voi tehdä tuhon. Taipaleelle heti."
Siinä ei ollut enää vastustamista. Jokainen meistä tiesi, että lasikatot ovat puutarhurin omaisuus, ja jos myrsky ne särkee, niin se on puutarhurin häviö.
"Minä, Benjamin ja Alexis menemme edellä. Remi tulee Etiennetten ja Lisen kanssa jäljestäpäin." Ja he lähtivät pitkin askelin, jotavastoin me kuljimme hitaammin, sen mukaan kuin Lise ehti. Emme enää nauraneet emmekä hyppineet.
Taivas synkistyi synkistymistään, ja myrsky lähestyi joutuisasti ajaen edellään pölypilviä, joita tuuli kiersi ilmaan pyörteinä. Kun tällainen tuulispää sattui kohti, niin piti ehdottomasti pysähtyä, kääntyä selin tuuleen ja peittää silmänsä käsin, muuten olisi saanut ne soraa täyteen. Kaukana jyrisi ukkonen nousten rajusti.
Etiennette ja minä pidellen Liseä kädestä vedimme häntä jäljessämme, mutta hänen oli vaikea seurata meitä, joten emme päässeet niin kiireesti kuin olisimme halunneet.
Ukkonen jyrähteli tiheämpään, ja pilvet olivat käyneet niin paksuiksi, että oli pimeä melkein kuin yöllä. Ukkosen jylinän seasta alkoi kuulua omituista pauhua, josta emme ensin tienneet mitä se oli. Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa rakeita, ensin muutamia, jotka löivät kasvoihimme, ja sitten aivan kuin kaataen, niin että meidän piti hakea suojaa muutamasta porttikäytävästä.
Ja nyt tuli niitä hirvittävästi. Silmänräpäyksessä katu oli valkeanaan aivan kuin sydäntalvella. Rakeet olivat kyyhkysenmunan kokoisia ja tulivat sellaisella pauhulla, että korvat olivat mennä lumpeeseen. Pauhuun yhtyi särkyvien akkunain sälinä ja räminä.
Katoilta putoilevien rakeitten seassa tuli kaikenlaista muuta, tiilikivenpalasia, kipsilohkareita, vuolukivilaattoja, jotka näyttivät mustilta pilkuilta valkoisessa raejoukossa.
"Meidän lasikatokset!" huudahti Etiennette.
Sama ajatus tuli minunkin mieleeni. "Ehkä ovat ehtineet ajoissa kotia."
"Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet lasit peitetyiksi oljilla. Kaikki on mennyttä."
"Sanotaan, että raesade kulkee paikoittain."
"Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa, ja jos siellä sataa niinkuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukkaa! Hän laski niin suuren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne rahat!"
Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan, että lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-, kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enää toistemme ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitäpaitsi hän ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihminen, joka näkee talonsa palavan.
Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia, ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli Parisin, ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla, ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Kiireesti kuljimme kotia. Suuri portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.
Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasinsirpaleet, rakeet ja kukat yhtenä sotkuna. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin rikas, ei ollut jäljellä kuin nämä nimettömät korret. Missä oli isä?
Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia, ollut jäänyt eheäksi. Siellä hän istui lyykistyneenä jakkaralla keskellä korsia, jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin liikkumattomina.
"Voi lapsi raukat!" huudahti hän kohottaen päätään meidän lähestyessämme, jonka hän huomasi, kun lasinsirpaleet raskivat jaloissamme. "Voi lapsi raukat!"
Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.
Mitä hän olisi voinut sanoakaan?
Tämä oli vahinko, silminnähtävästi suuri vahinko, mutta sen seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään sain pian tietää, että isä oli syystä epätoivoissaan. Kymmenen vuotta sitten hän oli ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakennuttanut talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi, kun velkamies odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka jo oli saanut. Se oli velkamiehen tarkoitus, niin oli huomattu. Hän toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin, ettei Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.
Tämä päivä oli nyt tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli tapahtuva? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia sanoja. Hän oli oikeudenpalvelija.
Acquin ei enää pysynyt kotona, vaan kävi myötäänsä kaupungilla. Mitä hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias, ei enää virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitten isä kotia masentuneempana kuin koskaan ennen.
"Lapseni, nyt se on päättynyt!" sanoi hän.
Minä yritin lähteä ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys, ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui minusta, että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut menemästä.
"Olethan sinäkin meidän perhettämme", sanoi hän. "Ja vaikka olet vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä."
Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.
"Te ymmärrätte, ettei mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise." Ja hän sulki Lisen syliinsä. "Minut on tuomittu maksamaan, eikä minulla ole rahaa. Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun en voi rahalla maksaa, niin minun täytyy maksaa ruumiillani, vapaudellani."
Me rupesimme kaikki itkemään.
"Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Minut pannaan vankilaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vaotta. Mutta mihin te joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta."
Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta minusta tuntui kauhealta.
"Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen kuin minä joudun vankilaan." Minussa syntyi vähän toivoa.
"Remi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta."
Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivalloinen, ankara koe.
Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon sekin, että oli vähänkin syytä toivoa. Mitä toivoimme? Emme sitä osanneet ajatella, mutta toivoimme vain. Catherine tulee, ja hän on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille tietämättömille lapsille kuin me olimme. Niille, jotka ovat perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.
Hän ei kuitenkaan tullut niin pian kuin me olimme kuvailleet.
Vangitsijat saapuivat ennen häntä.
Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä piti sylissään Liseä, joka itki katkerasti. Muuan vartija supatti isän korvaan.
"Niin, te olette oikeassa", sanoi isä, "niin täytyy". Ja nousten äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjaminia ja Alexia. Minä pysyttelin muutamassa loukossa, silmät kyynelten sumentamina. Acquin käski minua luokseen: "Ja sinä, Remi, etkö tule syleiltäväkseni? Olethan sinäkin lapseni."
Kaikki olimme surusta mielettöminä. "Pysykää alallanne", sanoi isä käskevästi, ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen hän astui kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki, eikä kenelläkään ollut sanaa sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä, milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut, oli vuorostaan masentunut: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen, ja meillä lapsilla ei nyt ollut ketään peräsimeen, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko, satamaakaan meille; me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina, kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko mielessä, epätoivo sydämessä.
Mutta Catherine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kuin isä oli vangittu, ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta, viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niinkuin hän itsekin sanoi, tiesi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen käskevän meitä ja totella häntä; me olimme saaneet merkinantajan, meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen. Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämä lapset? Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?
Hänelle oli tuttu muuan notario, jonka lasta hän oli imettänyt, ja hän meni tämän luo neuvottelemaan. Siellä meidän kohtalomme päätettiinkin. Sitten hän meni isän puheille vankilaan, ja kun viikko oli kulunut siitä, kun hän tuli Parisiin, niin hän, sitä ennen puhumatta meille sanaakaan kuluistaan ja aikeistaan, ilmoitti päätöksensä: Kun me olimme liian nuoria jatkamaan työtä omin päimme, niin kukin lapsi sijoitetaan setänsä tai tätinsä luo, jotka mielellään ottavatkin: Lise Catherine tädin luo Morvaan, Alexis muutaman setänsä luo, joka oli kaivostyömies Varsesissa, Benjamin erään toisen sedän luo, joka oli puutarhurina Saint Quentinissa, ja Etiennette muutaman tädin luo, joka oli naimisissa Charentessa.
Minä kuuntelin ja odotin vuoroani. Mutta kun Catherine täti lopetti puheensa, astuin esiin:
"Entäs minä?" — "Ethän sinä ole meidän lapsia." — "Mutta minä olen tehnyt työtä teidän hyväksenne." — "Mutta sinä et ole meidän lapsia." — "Kysykää Alexilta, Benjaminilta, eikö minulla ole kykyä työhön." — "Ja syömään myöskin, eikö niin?" sanoi täti.
Kaikki puolustivat minua, mutta Lise astui tätinsä eteen ja teki liikkeen käsillään, joka merkitsi enemmän kuin kaikki puheet.
"Pieni raukkaseni", sanoi täti, "minä hyvin ymmärrän, että sinä pyydät saada tuoda hänet mukanasi. Mutta tässä elämässä ei voi tehdä kaikkea, mitä haluaa. Sinä olet veljeni tytär, ja kun me tulemme meille, niin jos mieheni sanoo yhdenkään poikkipuolisen sanan, minun tarvitsee vain vastata: Lise on sukulaisemme, kuka hänestä pitäisi huolen, jollemme me? Ja sama on toistenkin laita. Sukulaisia otetaan hoidettavaksi, mutta vieraita ei. Leipä on jo kyllin ohut omaisillekin, siitä ei riitä koko maailmalle."
Minä ymmärsin, että ei ollut enää mitään lisättävää. Tädin puhe oli aivan totta. Minä en ollut heidän sukulaisiaan, eikä minulla siis ollut mitään oikeutta vaatia heidän apuaan. Jos olisin pyytänyt, niin se olisi ollut kerjäämistä.
Täti Catherine ei koskaan viivytellyt päätöstensä toimeenpanemista: hän ilmoitti meille, että eromme tapahtuu seuraavana päivänä, ja sen sanottuaan hän lähetti meidät nukkumaan.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, niin kaikki lapset ympäröivät minut ja Lise heittäysi syliini itkien. Silloin ymmärsin, että he omasta surullisesta kohtalostaan huolimatta ajattelivat kuitenkin minua ja minun vuokseni olivat pahoillaan, ja minä tunsin, että olin heidän veljensä. Silloin hämmentyneessä mielessäni syntyi äkkiä ajatus:
"Kuulkaa, minä huomaan, että vaikka teidän sukulaisenne eivät tahdokaan minua, te kuitenkin pidätte minua veljenänne."
"Niin, niin, sinä olet aina oleva veljemme", sanoivat kaikki. Ja Lise, joka ei osannut puhua, vahvisti nämä sanat puristamalla kättäni ja katsomalla minua niin sydämellisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.
"No niin, minä olen veljenne ja minä olen sen teille osottava."
"Mihin aiot sijoittua?" kysyi Benjamin.
"Minä en tahdo sijoittua mihinkään, sillä silloin en näkisi enää teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kuljen vuoroon kunkin luona, ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni."
Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen, huomasin, että minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa, ja surussani tunsin itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme, erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta.
Seuraavana päivänä heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen, joka heidät veisi ensin vankilaan hyvästille isän luo, sitten kunkin tavaroineen rautatielle. Seitsemän aikaan Etiennette vei minut puutarhaan. "Nyt on meidän pian erottava", sanoi hän. "Minä haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa, neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa ja ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia."
Meidän puhellessamme Alexis kuljeksi ympärillämme. Ja kun Etiennette oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis luokseni: "Minulla on kaksi markan rahaa; jos sinä haluat ottaa niistä toisen, niin olen varsin mielissäni."
Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni penniltä ja oli ylen onnellinen, kun sai uusia viidenpennin lantteja, joita hän laski myötäänsä ja välkytti auringonpaisteessa ja helisytti käsissään. Hänen uhrauksensa liikutti minua. Tahdoin kieltäytyä ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minua kohtaan olivat vilpittömät, kun hän pienestä aarteestaan antoi minulle sellaisen lahjan.
Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi penniä, "kun lahjoitettu veitsi katkaisee ystävyyden".
Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia ja sitten oli meidän erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja viittasi minua seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä, mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan, jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle toisen.
Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen!
Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!
"Lise! Lise!" huusi täti. Matkatavarat olivat jo ajurin vaunuissa. Minä otin harppuni ja kutsuin Capia. Nähdessään harppuni ja minut vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen, että me lähdemme kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä oli mieluisampaa kuin suljetussa talossa oleskelu.
Eronhetki oli nyt tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi: hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta vaunuihin ja pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunujen oven ja käski ajurin ajaa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Kyynelteni seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta vaununakkunasta ja hänen sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen. Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää nähnyt muuta kuin tomupilven.
Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa katsella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talon ja ottaa avaimet omistajan puolesta huostaansa, havautti minut todellisuuteen.
"Aiotko jäädä tähän?" sanoi hän. — "En. Minä lähden." — "Minne sinä menet?" — "Eteenpäin."
Varmaankin hän sääli minua, kun hän ojentaen kättä sanoi:
"Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten myöhemmin voit saada palkkaakin."
Minä kiitin kieltäen.
"Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!"
Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa, herätti Capin huomiota. Se katsoi minuun loistavilla silmillään.
"Eteenpäin, Capi!"
Se hyppi haukkuen ympärilläni.
Minä vielä silmäsin taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin luullut saavani asua koko ikäni, ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko oli korkealla, taivas selkeä, ilma kuuma. Oli aivan toisenlaista kuin sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä nukahtanut tämän muurin vierelle.
Nämä kaksi vuotta olivat siis olleet vain lepohetki, minun oli taas lähdettävä taipaleelle. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se oli minulle tuottanut voimia. Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima, jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat sydämessäni. Minä en ollut enää yksin maailmassa. Elämälläni oli tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja jotka minua rakastivat.
Uusi elämä aukesi eteeni.
Eteenpäin!