XVII.
Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa, jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.
Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.
"Missä Vitalis?" sanoin.
"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin lapsista.
"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"
Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni, niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko asia.
Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella, että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.
Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!
Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi, miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä, vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.
"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa Alexin vuoteeseen.
"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. — "Capi!" — "Niin, koira?" — "En tiedä, se on kadonnut varmaan." — "Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. — "Näitkö sen, Benjamin?" — "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä, allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin ulvontaa."
Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat katketakseen.
Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani. Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä, mutta minne? … Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että lähdettävä oli… Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille. Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.
Ruuan haju kiihotti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.
"Voitko pahoin, poikaseni?" kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.
Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskutus vain lisäsi minun heikkouttani. Jos olisin rohjennut, niin olisin pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä. Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: "Minun on nälkä." Minkävuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.
Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja katseli minua kesken syöntiänsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen, ja asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan: "Ota, poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maittaa, niin saat toisenkin lautasellisen."
Jos minulle maittaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta hänen äännähdyksensä ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta ottaa lautasta. Niinkuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enää, vaan oikea nauru loisti hänen suupielistään ja huuliltaan.
"Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, "sinähän olet kelpo lusikkamies."
Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmatiksi, ja minä selitin, etten ollut eilen syönyt.
"Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?" — "Ei hänkään." — "No sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään."
Velli oli minua vahvistanut, ja minä nousin lähteäkseni.
"Mihin aiot mennä?" kysyi puutarhuri. — "En tiedä." — "Onko sinulla tuttavia Parisissa?" — "Ei ole." — "Mitä aiot tehdä?" — "Soittaa harppua." — "Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi, vanhempaisi luo." — "Minulla ei ole enää vanhempia." — "Eikö sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?"
"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä… Minä kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."
Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti harppuani hymyillen.
"Haluatteko, että soittaisin?"
Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.
"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.
Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.
Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän kauniisti, ilo silmistä loistaen.
Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi; tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä merkiksi, että tahtoi "vielä".
Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.
Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin hellää, joka liikuttaa mieltä.
Ensimäiset sävelet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin, liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen sanojani; sitten kun laulun sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isänsä syliin.
"Jo riittää!" sanoi hänen isänsä.
"Se on tyhmä!" sanoi Benjamin, hänen veljensä. "Ensin tanssii, sitten yhtäkkiä rupeaa itkemään."
"Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa", sanoi vanhin sisar, kumartuen suutelemaan sisartaan.
Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.
"Minne nyt?" kysyi puutarhuri. — "Lähden taipaleelle." — "Sinä olet mielistynyt soittaja-ammattiisi." — "Eipä minulla muutakaan ole." — "Eikö sinua pelota kulkea teitä?" — "Mikäs auttaa, kun ei ole kotia." — "Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?" — "Toki hyvinkin. Mieluisampaahan olisi hyvä vuode ja lämmin tuli." — "Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät, että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota. Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää nousta varhain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin ojaan. Illalla on vuoteesi valmis ja syötyäsi olet tyytyväinen ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen, löydät kodin luonamme."
Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.
Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena, osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.
Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes lampaannahkaisessa puvussa. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen kehottaen heitä katsomaan kuvaa ja osottaen samalla minua, silittäen minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän huvittavan ja liikuttavan mieltäni.
"Aivan totta", sanoi isä, "hän on Pyhän Johanneksen näköinen." Lise taputti käsiään nauraen.
"No niin", sanoi isänpä palaten esitykseensä, "mitä arvelet?"
Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin, Vitaliksen, kaikki nämä olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.
Minä en enää olisi yksin.
Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin isä; samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin ja joka myös piti minusta. Mutta samalla kuin puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen, tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta: elämä voi taas alkaa uudelleen.
Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämä pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni.
Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta, mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin taipuisa) ja laittaa niin, että he rakastavat minua, joka ei tuntunut vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyväluontoisia.
Minä kiireesti laskin harpun olaltani.
"Kas siinä vastaus", sanoi puutarhuri. "Pane harppusi tuohon naulaan, poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi matkailemaan."
Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä: isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin, kaksi tyttöä: Etiennette ja nuorin kaikista lapsista, Lise.
Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, hän oli menettänyt puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämä päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki, mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Kaikki häntä rakastivat, vanhempi sisarensa Etiennette häntä jumaloi.
Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä päivästä aikain Etiennette oli perheen äiti. Kouluiällään täytyi hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljiensä vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Kantaessaan Liseä käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennenkuin tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään tulta, kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä ollessaan ei Etiennettellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin. Neljäntoista vuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste. —
Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä, kun olin pannut harppuni naulaan, ja ollessani kertomassa miten kylmä ja väsymys meidät oli yllättänyt palatessamme Gentillyyn, jossa olimme toivoneet saavamme yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla iloista haukuntaa.
"Se on Capi!" sanoin nousten vikkelästi. Mutta Lise ehti ennen minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni, ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen iloisesti, ja koko sen ruumis vapisi.
"Entäs Capi?" kysyin. — "No Capi jää sinun luoksesi."
Aivan kuin olisi ymmärtänyt, hyppäsi se maahan, pani oikean käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin Liseä, ja huvittaakseni heitä käskin Capin näyttelemään jotakin ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan se veti minua takkini hihasta.
"Se tahtoo minua ulos." — "Viedäkseen sinut isäntäsi luo."
Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitaliksen, olivat sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitaliksesta. Ehkä hän ei olekaan kuollut, niinkuin oli luultu? Enpähän minäkään ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niinkuin minäkin. Isäntä nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin. Mutta minä en ruvennut vastaamaan, ennenkuin minulle vakuutettiin, että Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitaliksesta ja minusta.
Itsestäni kerroin, ettei minulla ollut vanhempia ja että Vitalis oli minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini miehelle.
"Entäs nyt?" kysyi komisarius.
Isäntä ehätti vastaamaan:
"Me pidämme huolta hänestä, jos sen suvaitsette."
Komisarius hyvin toki suvaitsi sen ja kiitteli puutarhuria hänen hyvyydestään. Nyt oli tehtävä selkoa Vitaliksesta ja se oli sangen vaikeaa, sillä minä en tiennyt hänestä isosti mitään. Oli kuitenkin muuan salaperäinen kohta, josta minä olisin voinut puhua, nimittäin se, mitä oli tapahtunut viimeisessä näytännössämme, kun Vitalis lauloi sillä tavoin, että herätti ihailua ja ihmetystä tuossa naisessa; sitten myöskin Garofolin uhkauksista, mutta minä tuumailin mielessäni, että tulisi pitää salassa nämä seikat. Pitikö tulla ilmi isäntäni kuoleman jälkeen se, mitä hän eläissään oli niin visusti salannut!
Lapsen on vaikea salata mitään poliisikomisariukselta, joka on tottunut ammattiinsa. Nämä miehet osaavat tiedustella teiltä sillä tavalla, että pian erehdytte salaamisessanne. Niin kävi minunkin. Viiden minuutin kuluttua tiesi poliisikomisarius sen, minkä minä olin päättänyt salata ja minkä hän halusi saada tietää.
"Hänet on vietävä Garofolin luo", sanoi hän muutamalle poliisipalvelijalle. "Louroine-kadulle päästyään hän kyllä tuntee talon. Te menette hänen kanssaan ja kyselette Garofolilta."
Me lähdimme kolmikannassa matkaan, poliisipalvelua, isä Pierre ja minä. Ja niinkuin poliisikomisarius oli sanonutkin, oli minun helppo tuntea talo, ja me nousimme neljänteen kerrokseen. Mattia ei ollut siellä, hän varmaankin oli päässyt sairashuoneeseen. Nähdessään poliisipalvelijan ja tuntiessaan minut Garofoli kalpeni. Häntä varmaankin pelotti. Mutta hän sai pian rohkaistuksi mielensä, kun hän poliisipalvelijan suusta sai kuulla, mitä varten olemme hänen luonaan.
"Vai niin, vai on se ukko Vitalis kuollut", sanoi hän. — "Te tunsitte hänet?" — "Täydellisesti." — "No niin, kertokaa minulle mitä hänestä tiedätte."
"No se on helppoa. Hänen nimensä ei ollut Vitalis, vaan Carlo Balzani, ja jos te olisitte elänyt kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten Italiassa, niin tämä nimi riittäisi teille ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Carlo Balzani oli tähän aikaan kuuluisin laulaja Italiassa, ja hänen esiintymisensä suurilla näyttämöillä olivat loistoisia; hän on laulanut kaikkialla, Napolissa, Roomassa, Milanossa, Venetsiassa, Florensissa, Lontoossa, Parisissa. Mutta sitten hän menetti äänensä, ja kun hän ei enää voinut olla taiteensa kuningas, niin hän ei tahtonut menettää kunniaansa esiintymällä pienemmillä näyttämöillä. Hän muutti nimensä Vitalikseksi salaten itsensä kaikilta, jotka olivat olleet hänen tuttujaan hänen kunniansa päivinä. Mutta hänen oli kuitenkin elettävä. Hän koetti useampia elinkeinoja onnistumatta, niin että hän viimein monien vararikkojen jälkeen rupesi koirain näyttelijäksi. Mutta kurjuudenkin päivinä säilyi hänen ylpeytensä, niin että hän olisi häpeästä kuollut, jos yleisö olisi saanut tietää kuuluisasta Carlo Balzanista tulleen koiranäyttelijän. Sattumalta minä sain tämän salaisuuden tietooni."
Tällainen selitys tuli sille salaperäisyydelle, joka minua oli niin mietityttänyt.
Carlo Balzani raukka, rakas Vitalis!