IX LUKU.
Tapanin jalat paranivat päivä päivältä. Mielikin tuli iloiseksi, etenkin kuultuaan että Gallin piti mennä Vinkuvan sairaalaan, viipyäkseen siellä koko kesän, ja Dampbellikin kirjotti tulevansa vasta syksyllä, sitten kun kaikki talon kesätyöt ovat tehdyt.
Dampbell ei kuitenkaan kerinnyt lähtemään, ennenkun Sarajärven kylän talojen rajat olivat kaikki avatut. Täten joutui Tapani menemään Dampbellin kotiin viemään karttoja ja kuulemaan mitä hänelle maksetaan palkkaa.
Tapanin tullessa perille tuli Dampbell oikein sydämellisen iloiseksi ja näyttääkseen ystävyyttään osotti keinutuoliinsa istumaan. Sitten piippuhyllystään otti komeimman piippunsa, täytti sen tupakilla, toiseen käteensä otti tulitikkulaatikon ja kumartaen tarjosi piippua Tapanille, saadakseen sitten tulenkin antaa piippuun.
Tapani kuin huomasi Dampbellin käytöksessä olevan tahallista teeskentelyä, niin tekeytyi juroksi ja vakavasti sanoi: "En minä huoli tupakista."
"Ette huoli!" huudahti Dampbell.
"En… Tiedättehän ennestään etten minä tupakoi."
"No, mutta nämä nyt ovat kaikkein hienointa tupakkaa auringon alla, eikä tällä piipullakaan ole sitten poltettu kun kuvernööri revisuunilla kulkiessaan, tässä minun luonani yötä ollessaan, poltti."
"Mutta minä kun en tupakoi, niin minä en tupakoi en kuvernöörinkään piipulla."
"Ei tupakoiminen kuitenkaan ihmistä pilaa. Esimerkiksi Lapissa polttavat tupakkaa kaikki naiset ja nuoret neitosetkin. Polttavat että pölisee", sanoi Dampbell ja pani piipun täysineen piippuhyllyyn.
Tapani ei vastannut mitään, mutta Dampbell ei ollut siitä tietävinään, otti vaan oman pitkävartisen piippunsa, ja saatuaan sen palamaan, istui vastapäätä Tapania ja vakavalla tavalla alkoi puhella: "Tällä viikolla oli täällä luonani eräs niitä Sarajärven kylän isäntiä, joka kertoi että työt siellä ovat vähinä, ja olin tästä juuri huomenna tai ylihuomenna viimeistään aikeessa lähteä pitämään loppukokousta, mutta nyt se jäi. Sen voin käydä pitämässä milloin satun joutamaan."
Tämän sanottuaan Dampbell jäi hieman miettimään ja tapansa mukaan teki savurenkaita. Tuokion perästä hän sanoi: "Ensi kesänä minulla on työt Lapissa. Me kai lähdemme sinne yhdessä, vai miten?"
"Sinne on vielä monen miehen ikä; siihen asti kerkiää monastikin aikoa."
Tässä Tapanin sanassa luuli Dampbell kuulevansa jotakin epäilystä palkan suhteen, kun ei oltu vielä puhuttu mitään tämänkään kesän palkasta. Hän teki taas muutamia savurenkaita ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan, mutta viimein sanoi: "Kun meillä työt menevät hyvästi, niin minä maksan palkan hyvästi. Minä en ole Nauku-Maijan poikia. Minulla ei ole käsi koukussa työmiehelle palkkaa maksaessa." Tätä sanoessaan hän katsoi kiinteästi Tapanin silmiin, nähdäkseen mitä tämä puheensa vaikuttaa.
Tapani pysyi vaan alakuloisena ja hieman arasti sanoi: "Tuleeko ensi kesänä Gall mukaan?"
"Gall parka", huoahti Dampbell, "Gall on yhä Vinkuvan sairaalassa. Liekö miehessä enää henkeä. Viikko sitten sain häneltä kurjasti vapisevalla kädellä kirjotetun kirjeen, jossa hän sanoo tautinsa olevan auttamattoman, monet tohtorit ovat sen vakuuttaneet… Ei tule enää Gall… Niin hauska toveri ja iloinen sielu … kyyneleet tulivat silmiini lukiessani hänen kirjettään, kun hän sanoi puhuvansa viimeiset sanansa tässä elossa… En unohda hänen muistoaan."
Tätä kuullessaan Tapani ei voinut salata ihastustaan, ettei hänen kasvoissaan olisi näkynyt siitä merkkiä. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut mitään, hiljalleen vaan keinutteli itseään siinä lyhyeen soutavassa keinutuolissa ja näkyi miettivän.
Dampbellikin oli miettivän näköinen ja teki taas savurenkaita, mutta kohta hän sanoi: "Niin, Gall ei tule enää, ja sentähden minun täytyy aikanaan pitää huolta apulaisista ja siinä tapauksessa kai päätämme taas lähteä."
"No, kunpahan selvitään tämän kesän töistä, niin päätetään sitten uusista."
"Tämän kesän töistä minulla on jo päätetty. Minä maksan sata markkaa kuulta, ja jos Sarajärven kylässä ei synny teidän tekemienne töitten suhteen mitään valituksia, että revisuuni menee hyvästi, kuten luulenkin, niin maksan vielä sata markkaa, joten tältä kesältä tulette saamaan viisisataa. Sen sanon, että ne eivät olisi tulleet sepän työllä tienatuiksi."
"Ei olisikaan", sanoi Tapani ja kasvot levisivät mieluiseen hymyyn.
Tapani tahtoi vielä näyttäytyä miettivän näköiseltä, vaan tuokion perästä sanoi: "No, lähdetään vaan Lappiin näkemään sitä yösydämen aurinkoa, jota niin monen olen kuullut ihmettelevän."
"No siellä se nähdään. Muonionniskan pitäjässä, johon mennään, paistaa kuusi viikkoa aurinko ilman laskeutumatta."
"Kummallista!"
"On se kummaa, mutta niin se on", sanoi Dampbell ja aukasi kaappinsa, mistä veti esiin neljä aivan uutta, suoraa satamarkkasta, jotka nurkista näpisti näppiensä väliin ja levitti ne eri haaralle kunkin. Sitten loistavasti hymyillen toi Tapanille ja sanoi: "Luulen, että on ensikertaa kädessänne tämmöiset rahat kerralla… Nämä eivät ole homehtuneita, ovat vasta toisissa käsissä… Ymmärtää varmaan kotiväkikin tulla hyvilleen nämät nähdessään."
"Kyllä kai", sanoi Tapani, kääriessään rahoja ruotsalaisen sanomalehden palaseen ja pannessaan nuttunsa povitaskuun.
* * * * *
Tuleva kevät oli tullut. Maa oli jo melkein sulana, ainoastaan pohjarinnoilla mailla näkyi lumenpeittoisia siekaleita. Dampbell oli kutsunut Tapanin luokseen Lappiin lähtöä varten, mutta Tapanin saavuttua rupesi hän vakavalla tavalla kertoilemaan, miten hänelle tässä on ilmestynyt voittamattomia esteitä, ettei hän pääse lähtemään kun vasta kahden viikon päästä; vaan eipä sillä väliä, kun hänellä on työtä antaa Tapanille.
Tapani ei virkkanut mitään, mutta kasvot punastuivat korvia myöten. Tämän huomattuaan Dampbell keskeytti hieman kertoilemistaan ja puhalteli muutamia voimakkaita henkisavuja, tehden muutamia savurenkaitakin. Sen jälkeen hän taas jatkoi: "Minulla on meidän uuteen navettaan tehtävä vesikouru, jossa on sepän työtäkin, jos rupeatte sitä tekemään tässä lähtöä odotellessa. Eikös niin?"
"Minulta jäi monta luvattua työtä siellä kotipuolessa tekemättä; lähden niitä tekemään", sanoa jurautti Tapani hiljaisella äänellä.
Dampbell kun kuuli Tapanin päättäväisyyden, niin kiirehti sanomaan: "No, päätetään sitten niin, että tulette kahden viikon perästä takaisin."
"En luule, että tulen", sanoi Tapani. "Mitäs lystiä minulle olisi tämän kuuden peninkulman edestakaisin kulkemisesta."
Tämän kuultuaan Dampbell tuli pitkäksi aikaa puhumattomaksi ja veteli piipustaan savuja entistä kiivaammin. Nousi kävelemäänkin kirjavamattoisella lattialla, kirjavista villalangoista kudotuilla yökengillään, ollen levottoman näköinen. Viimein punalti päätään, sanoen: "Se lienee sitte parasta että lähdette yksin sinne alottelemaan töitä; tulen sinne koska kerkiän. Se on pahinta, että minulta menee teidän matkarahanne aivan kuin kaivoon, kun yhdessä pääsisimme samalla kyydillä. Mutta senkin voitte korvata ahkeruudellanne."
Sen sanottuaan hän levitti pöydälleen kartan ja sirkkelillä mittasi matkan Muonionniskan kirkolle ja sanoi: "Se tavallisen kyytipalkan mukaan tekee sata kuusi markkaa, vaan minä annan sata kymmenen, niin jää neljä markkaa sattuman varalle."
Nyt Dampbell viskasi sirkkelin pöydälle, aukasi kaappinsa, otti sieltä sata- ja kymmenmarkkasen, joita ojentaessaan Tapanille sanoi: "No, nyt ei muuta kuin pillit pussiin ja soittelemaan soilla mennessään." Sen sanottuaan hän rupesi kaivelemaan piippuaan, ja kasvoissa näkyi salaperäinen hymy, josta Tapani ei tiennyt, mitä se merkitsi.
Tapanin sydän jylähti kylmästi, kun ei ollut itsellään rahaa eikä saanut muuta kuin matkarahat. Kasvot totisina ja hampaat yhteen puristettuina hän jäi miettimään, mutta viimein hän ajatuksissaan sanoi: "Sääressä on sudella murkina", punalti päätään ja rupesi jouduttautumaan tielle.
* * * * *
Tapani oli kestikievareitten hevosilla matkustanut Kainulan taloon asti, mihin loppui maantie. Mutta nyt oli vielä matkaa kolmekymmentä kaksi peninkulmaa, millä matkalla ainoana kulkutienä oli Lapista laskeva suuri valtajoki. Ikäänkuin jähmettyneenä istui Tapani Kainulan kartanolle pysähtyneen hiirakkokarvaisen hevosen kärryissä ja katseli noin sata askelta kaukana juoksevaa jokea, jonka koskien jyrinä täytti ilman ja maa alla tuntui täräjävän niiden hurjina syöksyvien aaltojen salaperäisestä voimasta.
Talon isännän tullessa näkyville Tapani ikäänkuin heräsi ja hypättyään kärryistä alas kiirehti tervehtimään ja sanoi: "Tähän asti sitä on päästy, vaan mitenkäs sitä tästä päästään eteenpäin aina Tirrajärvelle asti?"
"Tirrajarvelle? Aina viisi penikulmaa edemmäksi Muonionniskan kirkkoa!
Ei mitenkään", sanoi isäntä päätään pudistaen.
"Eikö mitenkään?"
"Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, sillä joki on niin pahimmoiltaan tulvassa, että venheellä ei voida kulkea, ja joen tulva on levinnyt penikulmia laajoille alangoille, ettei voi edes jalkasin päästä mihinkään."
"Eikö jalkasinkaan?"
"Ei kun ei. Kerrassa se nyt on tie poikki."
"Mutta nythän sitä todellakin ollaan kummissa käsinä… Jouduttiin joutavan jälille, aina käyvän askelille", sanoi Tapani alakuloisena.
Nyt hän ymmärsi, mitä merkitsi Dampbellin kasvoissa se salainen hymy hänen lähtiessään, sillä Dampbell tiesi tämän joen tavat. Tämän muistaessaan Tapani seisoi hetken kuin kivettynyt, puristi hampaansa yhteen ja silmät rävähtämättä katsoi jyrkästi viettävän törmän alla kohisevaan uomaan, jossa kuohupäiset aallot hurjassa vimmassa ajoivat toisiaan ja ikäänkuin tuskaisina tehtäväänsä roiskivat vaahtoisia hyrskyjään rannan kallioisille törmille. Silmissä rupesi näyttämään, että maa hänen jalkainsa alla ja koko se kosken ranta tasaisesti mutta kiireesti kulki vastavirtaan. Kun Tapani huomasi silmänsä valehtelevan, hän pyörähti isäntään päin, sanoen: "Kuinka kauan luulette kestävän, ennenkuin päästään tuota jokea kulkemaan?"
"Kyllä se kestää lähemmäs kuukauden, ennenkuin jokea kuljetaan, mutta siihen ei oiki-suunnassa ole monta päivää, ennenkun vesi siksi laskeutuu että pääsee jalkapatikassa joen rantoja kulkemaan", sanoi isäntä. Sitten siirtyi hän kymmenisen askelta rannalle päin ja sormellaan osottaen ylösviteeseen jokeen sanoi: "Tuolta tuon rannalla olevan huoneröksän nurkatse näkyy joen keskeltä luodon puurto, jossa näyttää aallot taittuvan. Siinä kun alkaa kivien nokat näkyä, niin silloin on vuomilta ja jänkiltä vesi laskeunut, että pääsee jalan."
"Lienee vielä joku kyynärä tuossa luodon päässä vettä", sanoi Tapani.
"On siinä enempi syltäkin, vaan ei sen laskeminen sentään ole monipäiväinen, jos ei suuria sateita tule… Hyvässä lykyssä kolmessa vuorokaudessa siinä ensimäinen kiven nokka paljastuu, ja silloin on jalkatie auki."
"Kolmessa vuorokaudessa!… Miten se on mahdollista", huudahti Tapani ja kasvoissa näkyi ihastus.
"On se mahdollista", sanoi isäntä. "Se tuo korkein tulva kulkee kuin matkamies. Se nousee muutamissa vuorokausissa ja laskee myöskin samassa ajassa. Mutta niin alas että venheellä kuljettaisiin ei laske niin kauvan kun lunta ylimaan mailla kestää… Jos kevätkesä tulisi olemaan lämmin, että tunturitulva joutuisi laskemaan yhtämittaa, niin ei ennen kesäkuun loppua olisi venheellä-kulusta toivoa."
"Ei ennen kesäkuun loppua!… Mikä se tunturitulva sitten on?"
"Katsokaas tuonne", sanoi isäntä kädellään osottaen pohjoista taivaan rantaa kohti, "tuolta näkyy esimerkiksi tunturi, joka on päivän puoleltakin vielä valkea kuin talvinen jänes, vaikka täällä alhaalla on lunta ainoastaan pohjarinnoilla ja rotkoissa. Tuntureissa on vielä aivan liikkumaton lumi, ja jos Juhannuksen edellä tulee kylmät, kuten usein tapaa olla, niin tuntureissa keskeytyy lumen sulaminen ja sulaa se vasta heinäkuussa, jolloin sitten vasta syntyy niinsanottu tunturitulva. Vaan nyt jos tätä lämmintä riittäisi Juhannukseen, niin tunturitulva laskisi yhtämittaa."
"Minä en muuta toivoisi kuin että pääsisin jalkasessa eteenpäin", sanoi
Tapani rauhallisesti.
"No, siihen ei ole pitkä aika", sanoi isäntä. "Tänä päivänä ei ole enää noussut — kyllä kai se nyt rupeaa laskemaan. Se on juuri tämä koski, joka imee sieltä ylhäältä. Tämä näin tulvan korkeimmillaan ollessa on niskalta tavattoman avara ottamaan vettä sisäänsä ja senpä tähden se tässä kaitaisimmassa kohdassa synnyttääkin sellaisen jymyn, että ihan maan panee vapisemaan… On sitä vedelläkin voimaa, kun sitä paljon on yhdessä matkassa."
"On sitä vedellä voimaa, kun sitä tuonlaiseen koskeen ahdistetaan paljon yhtä aikaa", sanoi Tapanikin ja lähti kävelemään taloon.
Tuntui somalta jäädä levähtämään päivä-kolmiseksi, kun viisi vuorokautta oli yhtämittaa matkustanut, että pää tuntui jo läikkyvän liian pitkästä valvomisesta ja kärrien tärinän vaikutuksesta. Tuntui kuin Luoja olisi matkalle laittanut sen seisauksen, sillä muuten hän olisi matkustanut matkansa perille ilman levähtämättä, kuten oli itselleen määrännytkin. Nyt oli mielessä niinkuin matkan pää, ja hän kiirehti nukkumaan. Mutta vasta yövuoteelleen laskeutuessaan hän oikein tunsi miten tarpeellista oli jo lepo, sillä koko olentonsa tuntui olevan hajallaan yksinä siekaleina, ajatus jähmettynyt ja sekava, että tuskin kykeni muistamaan missä hän on, ja kaikki ympärillä olevat esineet, huoneen seinätkin näyttivät liikkuvan ja heiluvan kuni vedessä ja vajoavan alaspäin, ja koko oleminen oli kuin hämärää uninäköä.
Huomenna olikin päivä jo puolen rinnassa kun hän heräsi. Säikähdyksestä punastunein kasvoin alkoi hän toinnutella tajuttomiksi kuoleentuneita käsiään ja jalkojaan. Samassa aukeni ovi hiljaa raolleen ja emännän ihastunut ääni kuului: "No, johan se viimein on valveella! Olen monet kerrat käynyt katsomassa onko siinä henkeäkään, kun yhdessä sijassa aina reuvotitte."
"Mutta emäntä rakas, minä en ymmärrä, olenko saanut halvauskohtauksen vai mitä tämä on, kun kaikki jäseneni ovat kuni pihkalla liisteroidut vuoteeseen kiinni", sanoi Tapani hätäisesti ja nujerteli hartijoitaan puoleen ja toiseen.
"Eikös mitä!" sanoi emäntä ja meni hieromaan Tapanin käsiä ja jalkoja. "Ei ole mitään muuta kuin ovat kuoleutuneet liiaksi kauvan yhdessä kohden olemisesta. Kunhan veri pääsee kiertämään tavallisia teitään, niin kyllä niistä hyvä tulee."
"Mutta minä en kuitenkaan ole tähän kummaan ennen yhtynyt, kun nuokin sormet ovat jäykät ja voimattomat kuni puusta tehdyt."
"Olen minä jo sen kumman tuntenut satojakin kertoja", toisti emäntä. "Minun käteni jos parisen tuntia retkottavat hermotonna yhdessä paikassa, niin silloin jo menevät ihan tajuttomiksi, ettei tiedä omaksi ihokseen."
"No, kun tuosta ei sen pahempaa olisi kuin että pääsisin säikähdyksellä. Mutta koko ruumiini jokahinen jäsen tuntuu menettäneen kaiken voimansa."
"Hyvä tästä tulee", sanoi emäntä. "Jopa alkavat kädet punastua, vaikka ensin olivat valkeat kuin haavan lastut." Sitten emäntä kämmenillään räpsytti Tapanin käsiä ja jalkoja ja pitkin selkääkin, hokien: "Tämä se hyvää tekee, tämä se hyvää tekee." Tätä tehdessään emäntä nauroi niin herttaisesti ja sydämensä pohjasta että Tapaninkin täytyi ruveta nauramaan, ja hän nauraa kutuutti että koko ruumis tutisi, vaikka se emännän räpsyttäminen tuntui pahalta. Mutta kun emäntä hänen nauramisestaan yltyi vaan yhä lujemmasti pieksämään, niin hän hyppäsi ylös että peitteet pölähtivät ympäri huoneen lattiaa. Emäntä ei ollut sitä näkevinäänkään, vesissä silmin vaan nauroi ja kähenteli yhä rapsimaan Tapanin selkään ja puheli: "Sepähän se hyvää teki, johan sanoin että se kuiva kylpy se hyvää tekee. Eikös tehnytkin?"
"Todellakin", sanoi Tapani ja tekeytyi totiseksi. "Ensin se tuntui ilkeältä, että yritin suuttumaan, mutta sitten alkoi todellakin tuntua hyvältä."
"Miksi ette suuttuneet?"
"Kun te nauroitte. Kukas toki nauravalle suuttuisi."
"Niin, ja sille joka hyvää tekee."
"Niinpä niinkin."
Siihen ei emäntä enää jatkanut. Lystikkäästi vaan nauraa hekotteli ja meni noutamaan kahvia. Vieläpä tullessaankin, tarjotinta silmäinsä tasalla kantaen, lepposesti nauroi mustain, tuuheitten kulmainsa alta suurilla läpikuultavilla silmillään valellen Tapanin hymyileviä kasvoja. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, vaan Tapanin otettua tarjottimelta kahvikuppinsa, pyörähti ja lähti astua hytkyttelemään keittiöönsä.
Kahvia juodessaan Tapanille tuli mieleen kysymys: miksikähän emäntä on noin iloinen ja hauskamielinen, vaikka isäntä on niin vakava jumikka kuin kaksikesäinen härkämulli, ettei näytä osaavankaan nauraa?
Emännän tuodessa toisen kerran kahvia, kysyi Tapani: "Onko isäntä kotona?"
"Tuolla hän on pirtissä. Hänkin parhaillaan särpää kahvia."
"Oikeinko se särpää?" sanoi Tapani ja nauroi.
"Mitäpäs se tekisi kuin särpäisi, kun on edessä. Kun käteen, niin kärsään", sanoi emäntä taas tutkivasti silmäillen Tapania ja nauraen että pulleat rinnat hytisivät mukaan.
Emännän mentyä Tapani pesi kasvonsa ja jouduttautui pirttiin näkemään talon elämää ja jotakin ehkä huomaamaan siitä mikä se emännän pitää niin iloisen ja hehkuvamielisen näköisenä.
Pirtissä kaikki rahvas istui pöydän ympärillä, jossa kirkas kahvipannu sokeri- ja kerma-astioineen oli keskellä. Siitä pannusta jokainen oman mielensä mukaan kaasi kahvia kuppiinsa ja iloisesti leikkiä laskien he niitä sitten tyhjentelivät. Emäntä nähdessään Tapanin tulevan, huusi: "No, vieraskin! Tulkaapas tekin tänne joukon jatkoksi ottamaan kuppi kuumaa. Juotteko minun kupistani?"
"Kyllä, kyllä, mutta minähän jo join."
"Niin, kaksi kuppia… Tässä on kolmas. Istukaapas tähän minun viereeni."
"Tulenpa kyllä hauskuuden vuoksi niin iloiseen joukkoon, vaikka ei kyllä kahvia haluttaisi."
"Kahvia haluttaisi!" sanoi emäntä lystikkäästi.
"Tämä meidän isä ei sano kahdesta kupista kerkiävänsä tuntea makuakaan; vasta kun viisi tai kuusi kuppia yhdellä istuimella tyhjentää, niin sanoo saaneensa kahvia."
Nyt nousi isäntä pöydästä ja noustessaan vakavasti sanoi: "Ei se hiukka piisaa raatavalle miehelle." Sen sanottuaan kaivoi taskustaan pienen piippunysänsä ja saatuaan sen palamaan istui kynkkämäksilleen penkille ja toista silmäänsä tapansa mukaan kiinni pitäen rupesi vetelemään savuja.
Kaikki muutkin hajosivat pöydän ympäriltä. Emäntä meni nyt isännän viereen istumaan ja alkoi ystävällisesti puhella: "Kuuleppas sinä Antti, kun Hannes sanoo jo Suolammissa jäitten rupeavan liikkumaan, niin laita sinä nyt tänä iltana rouvukset valmiiksi, että aamulla noustuasi saat värjätä rysät ja verkot, jotta huomeniltana saatte panna veteen, mihin jäiltä saattaa. Jäitten liikkuessahan aina Suolammesta suurimmat hauet saadaan."
"No, lähteköön Hannes toiseksi ja ottakoon kontin, johon kerää kuusen käpyjä; minä otan säkin, jolla tuon lepän kuoria ja sianmarjan varsia", sanoi isäntä tyynesti ja nousi lähtemään.
"Menköön vaan Hannes hakemaan käpyjä. Me laitamme muurin tyhjäksi, että saatte jo tänä iltana laittaa ajoissa rokan kiehumaan."
Tapanin silmät kiintyivät isäntään, kun se niin nöyrästi kuni asialle laitettu poikanen lähti säkki kainalossa ja kolorauta oikeassa kädessä astua kyömistämään metsään.
Isännän mentyä Tapani tekeytyi leikilliselle tuulelle ja kääntyen emäntään, sanoi: "Te käskitte isäntää työhön kuin renkiä."
"Niin. Kunpa minä hänen syötän ja juotan, niin tottahan minä käsken työhönkin."
"Entäs sitten, jos se ei tottelisi?"
"Sepä tottelee."
"Vaan jos ei tottelisi?"
"Sepä tottelee… Minä en olisi ottanut sellaista miestä, joka ei tottelisi", sanoi emäntä ja nauroi että koko lihava ruumis hytisi.
"Hm… Sitä ottaessaan näkee vaan hampaisiin asti."
"Ei, ei… Kyllä sitä näkee syvemmällekin kun vaan malttaa katsoa."
"Vähänpä näkee."
"Kyllä sen näkee… Varmaan jos tekin olisitte minun mieheni, niin te tottelisitte. Minä osaisin olla teille niin hyvä ettette voisi olla tottelematta minua."
"Tottelisittekos te minua?"
"Tietysti, kuinkas muuten?"
"Silloin me toinen niinkuin toinenkin olisimme toistemme käskijät."
"Niinpä niin, kuten asiat kulloinkin vaativat."
Tämän sanottuaan emäntä iloisesti hymyillen lähti ulkoaskareihinsa. Mutta Tapani jäi pirttiin ja rupesi aikansa kuluksi silittelemään penkillä unisen näköisenä maata motkottavaa harmaata, suurta talon kissaa, ja tuntui somalta jäädä viipymään sen iloisen emännän kotiin.