V.

Karkasin metsään.

Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin kanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain nöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.

Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin, salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:

»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä siellä sulaa sydämmesi.»

Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.

Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus. Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan, sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs, jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini, karahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.

Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä kun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan tullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella ennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet, lähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti. Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten kartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi sitten:

»Menepäs, poika, nyt pakoon.»

Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:

»Tule niitylle, siellä on marjoja.»

Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.

Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut. Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.

Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos joku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää ja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja kun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.

Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi. Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka maistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli samanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät keskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin ilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun niitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen lystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu, tuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui olevan paremmasti kuin kotona.

Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan, tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat aivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi tulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset liepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut. Lehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että luuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan eivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan istumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä tunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä huoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin. Toisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se emä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa katselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja siihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.

Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi eineeksi.

Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka, uhkaavan sointunen naisen ääni, että

»täälläkös sen riivattu olet?»

Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu lotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä mikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni. Silmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni, nakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen kantoi kotiini.

»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset ovat olleet vähät.»

Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut paeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana olemaan.

Siinäpähän kesä meni.