VII.
Isoisä puhutteli kaimakseen.
Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita. Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin. Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä vieraista sanoi, että
»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset ovat ujompia.»
»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka olisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos kieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun ei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä pakkau vierasten jalkoihin.»
Vaan siihen sanoi ukko, että
»rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä sen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti viisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen pitoon.»
Vaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi, alkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:
»Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja äikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla, että sitä ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin pahankurinen ollut aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin kanssa, että on kynsiä niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu kurittamallakin, vaan sille ei ole tehoa. Sanotaan, että nuijien pojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei nuijienkaan. Mutta täytyyhän sitä kuitenkin koettaa minkä voipi. Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Siitähän ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun koettaa ohjata ihmisten polulle hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja sanotaanpa niinkin, että silloin vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja yrittänyttä ei laiteta», puhua laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.
Eräs vieraista sanoi, että
»elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä aata. Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä on vara mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo tyhmä lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän tuonikaan tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi järkikään kehittyä.»
Niin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että
»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»
»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet, kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän poikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten kuullen sen miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.
Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin kasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa ja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa, potkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi kahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän kanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä myöten. Joku vieraista sanoi, että
»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa, mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi, että
»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai tahdotko häntäluusi päälle.»
Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.
»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä jatkamaan riitelyään.
Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa ja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi Sampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä voitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että
»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»
»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin. Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä joutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat kerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa. Sen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei anna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta kertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin vanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin Katri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä muilta.» Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.
Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.