Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

III.

Päivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt olivat vasta nousseet nukkumasta — paitsi Reeta se oli jo askareissa — ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät ulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki karsinanloukossa vuoteellaan.

Rupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen harmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka. Mutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan luokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella käsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan uunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi: "no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä hänen nyt saattoi tälle matkalle?"

Muori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä ja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:

"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin. Minunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen emannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta liioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa vetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi tehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan syten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!"

Äiti istui muorin viereen ja alkoi:

"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä elää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen päästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun tuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa hierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään."

Muori: "Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä ja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan viilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin tunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla loukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat lihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon pakkaseen… No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli kurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä tekee talon kylmään metsään. — Kyllä te nyt tässä elätte ihan luotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on pojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna, kun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö."

Reeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli muoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli muualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja kurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat vahvoissa leukapielissä.

Muori: "Mikä sinun nimesi?"

Reeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: "Reeta."

Muori: "Sinähän olet jo äitille kättä pitempi."

Reeta siirtyi ujona karsinapenkille.

Äiti: "Ei ole hänestäkään suurta turvaa paremmin, kuin toisistakaan. Mutta sehän on vanha sananlasku, ettei päiväkään paista ennenkuin nousee."

Muori kääntyi Martan puoleen ja sanoi: "Onhan tuo kipeä? Kun äsken tulin tähän, niin se yhkerehti niin kipeästi ja kasvot olivat niin vaaleat… Mutta nyt se katselee virkeämmästä. Eläväistä se on lapsen tauti, sanotaan, ja on se tosikin. Ei olisi äsken luullut noin virkeäksi, kun kasvot olivat niin vaaleat ja silmät vierähtelivät niin sairaannäköisesti. Onko jo kauankin ollut kipeänä?"

Äiti: "Eilisestä asti."

Muori: "Miten se eilen tuli kipeäksi?"

Äiti: "Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä kotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle soutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän vene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle laidalle suuta niin jo kallistuu… Niin olivat kaatuneet ja siellä oli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon taudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se näkyy olevan viileämpi."

Muori löi kädellään polveensa ja sanoi: "no tuossa on tuonnoinen uneni! Vai kaasivat veneen … ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa se nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja pitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin oikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman kanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet veneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan kaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja se ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei toisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen, kuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään siinä, josta on tarttunut… No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo nuo asiat… Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma, ja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole luovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan jääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä tiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä rikka lumen alta löytyy."

Äiti: "Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä ajattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä, kun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko Heppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat maat… Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?"

Muori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä ja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:

"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä. Ja niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia. Enkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota nyt tiedä, miten tuo olisi… Kyllä niitä on joukko sentään, jotka minä olen jo pälkäästä päästänyt… Jo sekin Tarvaslehdon Risto; — siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun se sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä lähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan köysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin turkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle sen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut. Oli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli vaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä… Ei siitä Heppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on aivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa ja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin ihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän kiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne

"laajoille Lapin perille tuiman tunturin laelle vaaran vaskisen sisähän. Siellä ovat muutkin nurkkamiehet ikuiset pahantekijät."

Äiti: "Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän puoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan".

Muori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin silmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:

"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö."

Sitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni kudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:

"Saadaanhan tuota koetella."

Huokasi syvään ja lausui:

"Lähde Jumala avuksi yksinäisen ympärille, voimaksi vähäväkisen. En minä mitänä voine ilman avutta Jumalan, turvatta totisen luojan."

Sitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet tuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä vuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli kuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.

* * * * *

Muori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita ja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden kielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan. Sen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti hän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin nurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte hän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja teki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri puun oksia.

Näissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin, jotka riippuivat sen portin ylänurkissa.

Muori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea kuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:

"ve'en ukko, ve'en ukko, ve'en kultainen kuningas, tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan ihosta imento raukan, emon tuoman ruumihista."

Muori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:

"Vesi viitta Väinön poika, Sinervittären sikiö, viikon vuoressa makasi, kauan kasvoi kalliossa. Vesi kirposi kivestä, kaatui kaste kalliosta surmaksi oman sukunsa."

Äiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta ja pyyteli: "Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna minua vieraalle?"

Toiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä kummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti palaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili ylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi toisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.

Muori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa muorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti, järvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen päin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen ja ärjäsi:

"Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu kastellista…"

… "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no mikä tuolle tuli?… No jopa tuo selvisi… Hyvä tuli!"

Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:

"Martta, kuule… älä nyt itke… Asetu nyt… No-no lapseni; nyt sinä paranet lapseni… Älä nyt niin paru. Kuule nyt… asetuhan nyt, muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala, tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!… kouristi tämän. Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa! Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten pieksäytyy! Tuohon se kuolee… ei hengitä enää. Voi muori kulta! mitä tälle tehdään?"

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja tenhoissaan luki:

"Lähe liika liikkumahan, paha vaiva vaappumahan käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani. Tuonne ma sinun manoan Turjan koskenen kovahan, jonne puut tyvin menevät, hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

"Neitsyt Maaria emonen, puhas muori, muoto kaunis, kultakäärehet käsissä, päässä kultaviilekkehet, kultakenkäset jalassa, tule tänne, tarvitahan tekemähän terveyttä. Vesi juokohon vihansa, vetäköhön viertehensä alle soien sammalien, alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

"Minä ne saastat sammuttelen, pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin… Nyt se vasta heitti… Katsoppas nyt, kun se nukkuu levollisesti… Mutta näille toisille on tehtävä sama, muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta. Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi, ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

"Tuonne mä kivut lähetän, tuonne tuskat tuiskaelen keskelle meren seloista, syytelen mereen syvähän; sieltä ei niitä nouettane sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen. Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! — Ä-äälkää menkö! älkää menkö!… Huuda niitä… Nyt riittyy tuo tuli. — — Huuda noita ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi minä………"

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti kolme ristiä veteen ja luki:

"Vesi puhas Luojan luoma sillä on Ristus ristittynä, kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti
Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä… Ole ääneti! tässä ei ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa… Huh! tässä sulle… Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä… täältä ensin… Ka niin, vielä täältä… No nyt järveen ihan umpipäähän… Sillä lailla… Nytkös se on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin, potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi… Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde… No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin tekemällä… Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni!
Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua lähtenyt." — Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele… Ne eivät ole konstit kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle, etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, — yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä oli nähnyt… Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta, miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan kesannolle. — — —

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat väsyneinä yönsä lepoon.