Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXVIII.

Vaatteet olivat jo kääritty valkoisiin lakananyyttyihin. Pyhävaatteet olivat jo lähtijäin päällä ja huivit silmille nykästyinä seisoivat lattialla. Hartiat olivat painuksissa ja raskaasti nytkähtelivät rinnat. Mutta kohta oikasivat itsensä ja likenivät penkinpäässä kasvoillaan tuhkivaa Reetaa ja hyvästiksi pistivät kätensä Reetan käteen. Kerttu se puristi viimeiseksi Reetan kättä ja virkkoi:

"Pidä sinä Martasta huoli."

Sitte kääntyivät, ottivat vaatenyyttynsä selkiinsä ja pyöreät tuohivakat käsiinsä ja lähtivät Ahtolaan päin astumaan. — — —

Pistäysivät Ahtolassa emännän pakinoilla, mutta eivät siellä kauan viipyneet, vaan lähtivät ulomma tuntemattomaan maailmaan.

Tie kulki Hyllyäiskeron sivutse. Tytöt nousivat keron harjalle, katselivat kaukaisiin tuttaviin seutuihin ja harmaan hunnun peittämiin vuoriin. Mutta yksi ja toinen rinta pullistui, kasvot vetäysivät kurttuun ja lukemattomia kirkkaita kyyneliä karisi sammaleen.

Hetken perästä Kerttu virkkoi:

"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta kyllä minä palaan takaisin kotiin."

Sanna kohotti päätään.

— Kotiin! Se vasta oli sana! Kerttu katsoi kotiin päin.

— Vielä palaan kotiin.

Sanna: "No mieltä melkeä pitää, jota aina tarvitaan!… Mitä sinä nyt ajattelet? Nythän sinä vasta siellä vihatuksi joudut."

Kerttu virkkoi päättävästi:

"Martan ja Reetan tähden ja… Saarakin on minun siskoni. Hän ei ole minulle paha, kun pyydän kaikki anteeksi."

Vappu: "Pyydät anteeksi ja rukoilet armoa!"

Kerttu: "Jos niin tarvitaan."

Riikka: "Surma ei ole tervaa karvaampi. Kun on tänne asti päästy, niin kyllä sitä nyt mennään! Se on tehty joka on aiottu; en palaa minä."

Katri: "Sen minäkin sanon."

Sanna: "Sen minäkin sanon. Vaikka kumolleen meni maailma, niin sen saumoissa matelen kuin torakka; kuolen kuin tarvitaan."

Auno: "Kyllä se oli Martalle hyvä, jos menet kotiin, mutta en minä viitsi palata. Ja voithan vastakin lähteä, eihän mesimätästä ole meilläkään, mihin menisimme."

Vappu kohotti päähuiviaan, pyyhki kasvojaan ja puri huivinsa nurkkia…

— Kyllä, kyllä se on hyvä siltä puolen, mutta lähdöllään hän rikkoja ruopi silmilleen. En minä palaisi, enkä palaa kun kerran lähdin. Parashan on meidän jättää, joka kuitenkin on jätettävä. Riennetään nyt!

Kerttu pisteli kättä toisille siskoille, otti vaatenyyttynsä selkäänsä, vakan käteensä ja huivi silmillä lähti kävelemään Pietolaan päin. Toisetkin tytöt ottivat neuvonsa, silmäsivät vielä ulapalle ja lähtivät umpinaisin mielin äänettöminä kävelemään, jaloissa karskoi kuurainen tanner; korkeudessa kaarteli kalpea taivas. — — —

Saara tuli pirttiin; huivi tupotti silmillä ja itsekseen puheli:

"Jumala nähköön tätä tyhjyyttä!… Martta parka!… Ka Kerttuko?…
Kerttu kulta! Kerttu, Kerttu, olethan kotona! Voi, voi, kun on hyvä!
Nouse nyt pois, tyhjää on itkeminen. Hyvä Kerttu, nouse nyt pois! ja
kerro missä toiset… Mihin ne toiset joutuivat?"

Kerttu nousi istulleen, vetäsi päähuivinsa silmilleen.

— Ne menivät.

Saara: "Mihin?"

Kerttu: "Sinne, johon lähtivätkin."

Saara: "Aivanko iäkseen?"

Kerttu: "Ei suinkaan ajakseen"…

Saara: "Jos olisi se Auno tullut takaisin, niin en olisi toisista perustanut. Ettehän sinä ja Auno ole varastaneetkaan enkä toki mitenkään uskonut, että Auno menisi. Ei ole ollut väärää sanaa."

Kerttu: "Mitä sinä nyt puhut varastuksesta. En minä kehtaa kuulla."

Saara: "No enhän minä sinulle puhu. Et usko, kuinka ihastuin, kun näin sinut, sinä olet ollut minulle rakkain koko joukosta. Ainakin minä luulen, että Sannan ja Vapun syy on tuohon varastukseen, josta on koko tämä seikka… Antaapas heidän käydä koettelemassa, eiköhän siellä kylmä haise nenään… Kun olisi vielä Auno tulemoina. Mutta hyvä, voi, voi, kuinka hyvä, kun sinä tulit! Kyllä me nyt elämme kuin punapälvessä!… Älä ole milläsikään; unhotetaan kaikki… Siitä se muka tuli tytöillä kopina, kun tämä eläminen on minun ja Pentin nimissä. Selkäämmekö me tämän otamme? Eikähän siihen asiaan ole minun syytäni."

Kerttu katseli tuimasti Saaraan.

— Sinun syytäsi! Pane suusi kiinni niin on paras.

Saara: "Ajattele, hyvä ihminen, vähä sanoissasi. Jospa itsekkin olisit ollut minun sijassani. Minä olen vuosikausia kärsinyt ja painanut pahkani enkä ole virkannut mitään. Mutta kun nyt ei säily seinäinkään sisään, niin sitä et olisi ollut sanomatta sinäkään"…

Kerttu: "Se asia ei parane suusi pieksännällä eikä lipostelulla."

Ja paiskautui jälleen penkin loukkoon huivi silmillä ja virkkoi ankarasti:

"Pane suusi kiinni! sanon minä."

Saara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella; kasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:

"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi aivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit muorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä vasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa."

Kerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään piteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään pureskellen katseli Kerttua.

Reeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun kaulaan.

— No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun kuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että palasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi. Voi, voi, kun tulit!

Reeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle, virkkoi:

"Mihinkäs ne muut?"

Siihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin, seisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte nauraa rähähti ja virkkoi:

"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli!
Hahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia!
Hahhah!"

Saara mulautti silmiään.

— No välttäähän tuo jo… Nukkuuko se Matti?

Muori: "Nukkuupa tuo."

Saara lähti pihalle ja mennessään visahti: "Muori, minulla on asiaa."

Muori poistui Saaran jälkeen.

Reeta kokoili kaikkien toisten tyttöin jokapäiväiset vaatteet, pani ne kunkin erilleen, sitoi sukkanauhalla nippuun ja virkkoi:

"Vien talteen, eipä tiedä milloin ne ovat niitä tarvitsemassa. Ja jospa eivät tulisikaan, niin kyllä aika tavaraa kaupitsee."

Kerttu otti rukin eteensä ja karttajasvasun viereensä ja huivi silmillä alkoi kehrätä villalankaa. Siihen tuli Reetakin tekemään karttajaksia.

* * * * *

Ilta oli jo pimennyt pimeimmälleen, kun Pentti tuli kamariinsa ja nolona istui kätkyen vaiheelle, jota muori heilutti jalallaan ja kutoi sakkaa. Muori se parhaillaan kaventi sukan kantapäätä. Viides puikko oli hampaissa; ei joutanut puhumaan Pentin kanssa. Vaan kun sai kavennetuksi ja pääsi kutomaan näpintarkalta ja viideskin puikko joutui asiaan, niin katsahti hän iloisesti Penttiin.

— Kävitkö nimismiehen luona?

Pentti: "Mitäpä minä hänessä kävin."

Muori: "Näitkö niitä majanmuuttajia?"

Pentin kasvoissa välähti, katsahti muoriin ja vitkaan kysyi:

"Ketä?"

Muori: "Etkö sinä tiedä? No tyttöjähän niitä meni, ettei ole kotona kuin Kerttu, Reeta ja Martta, Kerttukin lähti, mutta kylmältä taisi ruveta nenään haisemaan; paikalla palasi pois. Toivoneeko sille Korteniemen Juusolle, koska se näkyy täällä kulkevan, mutta kyllä minä saatan siihen väliin pistää likaisen sormeni. Niin, pois tuli Kerttu ja mahtaa tulla sama toisillekkin. Kyllä minä uskon, että heti sieltä routa porsaat kotiin ajaa. Vaan kyllä siellä kuitenkin virsusulat palaa. Eivät ne ole niin ylpeitä palattuaan. Ja onhan niille hyvä sanoa. Kyllä niille nyt on helppo nenän päälle astua, Vetäkööthän luunsa vielä tänne, mokomat varsat!… No kyllä se oli mainio asia, kun sinä sittekin lähdit sinne nimismiestä hakemaan. Sitä pakoon ne menivät. Antaapa ruojain koetella, tokko siellä oppivat tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan. Ovat ne olleetkin tässä koirina silmillä, vaan koettakootpa nyt! Kutti, kutti moniaankaan kerran!… Mutta luulen toki, että sivulleen tuo Kerttu nyt siipensä panee, koska hän takaisin palasi… Mutta missä asti sinä kuitenkin kävit?"

Pentti: "Kävin vaan tuolla puolen Koljolan."

Muori: "Miten sinä siitä palasit?"

Pentti: "Tuli vastaani Heinälahden ukko… Käski sanoa terveisiä."

Muori: "Heinälahden ukko! Vai tapasit ukkoa! Se on ollut minulle tuttava aivan pienestä pahasta. Niin, niin ystävällinen ukko. Jos ei siinä ole kunnon ukko, niin ei tässä maailmassa! No mitä se ukko sinulle sanoi?"

Pentti: "Sanoi se, ettei saa tyttöjä ajaa omasta talostaan."

Muorin kasvot punastuivat, ketkautti niskojaan ja virkkoi:

"Hyh, omasta talostaan!"

Sitte tulistuivat kasvot ja silmät paloivat, punalti päätään.

— Tämä on sen talo, joka saada voipi. Ei tarvita tähän asiaan
Heinälahden ukon eikä kenenkään mahtia. Kyllä tietään mitä tehdään…
No mitä se sitte sanoi?

Pentti: "Oli oikein vihassa ja sanoi, että kun hän olisi tyttöin sijassa, niin halkohännässä laittaisi meidät pois."

Muori: "Ka tuo sen tulen ruoka mitä sanoo!… Hyh! Vai halkohännässä laittaisi meidät pois!… Juurillaan tässä ollaan!… Vai halkohännässä!… Jos minä olisin ollut, niin minä olisin haukkunut silmät täyteen mokomata neuvonniekkaa. Ei minua olisi umpisuuhun puhutellut… No mitä se muuta sanoi?"

Pentti rykäsi ja katseli kenkiään.

— Sanoihan, että muistakaa yhdeksättä käskyä. Muori: "Vai siihen tuo kanalia vielä vetosi!… Hyh! ompa muutakin… Kyllä me muistamme käskyt ja kiellot ja tunnustukset niin tarkkaan kuin hänkin. Jos me tämän talon valtaamme tytöiltä, niin me valtaamme laillisesti. Jos ei ukkovainaa olisi tätä luvannut, niin emmehän tätä tahtoisikaan. Luvatusta lahjastahan me pidämme kiinni. Ja omastaan joka kiinni pitää, niin se ei ole synti ei kuuna päivänä, saarnatkoot vaikka kymmenettä käskyä!… Etkö sinä sille sanonut?"

Pentti: "En."

Muori: "Sinä olet semmoinen lehmänhäntä! Sinussa ei ole sanoja. Olisihan minulle tullut sellaisia puhumaan, olisippa nähty, tokko tyystyy. Minä olisin kohti partaa antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta… No sitäkö sinä tottelit, ettet mennytkään nimismiehen pakinaan?"

Pentti katkoi näpissään pientä puikkoa.

"Sitä minä tottelin, kun se sanoi, että tähän asiaan ei ole oikeutta nimismieheltä, kun ei ole tehty mitään rikosta."

Muori löi käsiään yhteen, silmät remahtivat, suu aukesi ja niekutti päätään.

— Herra Jumala, tehty mitään rikosta! Ei ole tehty rikosta, kun on varastettu talo kuoriksi No etkö sinä sille hullulle sanonut?

Pentti kynsäsi korvallistaan ja kohotti hartioitaan.

— Kyllä minä sanoin, mutta se sanoi, että omaansa ne ovat ottaneet.

Muori: "Vai omaansa ottaneet! Hyh! Kyllä minä nyt kuulen, mistä tuulee… Vai niin tuo kanalia!… Kyllä ei sula minun sydämmeni ilman, etten sitä ripitä. Missä ikänä vaan tapaan, niin haukun ihan suun synnyttömään. Ei jää sanomattoman saaren päähän… Ja sinä uskoit sitä niinkuin vanhaa ruunaa ja lähdit takaisin. Eikö se ollut ilkeä taipaleelta palata?

"Akka tieltä pyörteleiksen, ei uros pahanenkana.

"Se on vanha sananlasku. No eikö sinusta ollut ilkeä palata taipaleelta, kun kerran olit asialle lähtenyt? Periltä on hyvä palata, sanotaan."

Pentti: "Eipähän, kun se Heinälahden ukko niin sanoi."

Muori: "No sinun kanssasi ei kehtaa puhua. Sinä et älyä toisen puheesta enempi kun sika tuulimyllystä! Minä nyt olen koettanut tohottaa päähän tokottamallakin. Niin käypi vihakseni, että kohta potkasen. Mene pois siitä silmistäni, mokoma ruoja! En ilkeä nähdä!"

Pentti nousi seisalleen ja käveli pirttiin, jossa Kerttu, Reeta ja Martta pystyvalkean luona mytyssä suin polkivat rukkejaan. Rahille istui Pentti. Äänettömänä ja syvämielisenä tylsästi katseli pystyvalkeaan ja vuoleskeli ja vuoleskeli puikkoa viroiseen. Viimein äiti kantoi pikku Matin pirttiin ja laski sen isän syliin ja virkkoi:

"Tässä on sinulle käsityö; minä otan tuolta karttuukset ja teen kehrurille karttajaksia."

Matti isänsä sylissä nojasi selkänsä isän rintaan ja suu pyöreänä sinisillä silmillään raukeasti katseli jynkkää lakea kohti, joka nokisena tyhmästi hymyili honkaisen pystyvalkean liemakassa ruusuvalossa. Mutta tuokion kuluttua alkoi soluttautua lattiaan ja käsiensä varassa hiihattautuen ryömi Saaran jalkain eteen. Kekolla niskoin katsella remautteli äitiin. Sylki valui pyöreästä suusta ja kahden kouran kiskoi hameen helmoja päästäkseen ylöspäin ja kasvot aina väliin kurtistelivat.

Saara: "No kauaksikin siitä sitte oli rauha."

Otti pojan syliinsä ja jatkoi:

"Voi sinua vähkyrä, kun sinä et muualla olisikaan kun äitin sylissä!"

Seisauttivat tytötkin rukkinsa, laskivat kätensä helmoihinsa ja päät vähän niskoille heitettyinä välinpitämättömästi katselivat, kun vastapannut tervashalot iloisesti tuohtuivat palamaan.

Mutta Korteniemen Juuso astui pirttiin ja lausui Pentille hyvän illan. Kertun kasvot leimahtivat punaisiksi, ei katsonut Juusoon, vaan nykäsi huivin otsalleen ja rupesi allapäin kehrätä huristamaan. Juuso istahti penkille, kopisteli lunta kengistään. Katsahti Kerttuun ja rykäsi kuivan rykäyksen. Taasen katsahti Kerttuun, mutta Kerttu ei ollut tietävinään; kehräsi vaan punastuksissaan.