11 LUKU.
Nyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut määrätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli oli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin. Päästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset kulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin saarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja kirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata minkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: "Se on hyvä pappi, kerrassaan hyvä pappi." Hänen tummapartaiset, iloisesti hymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä miellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja lukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka mitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta aina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse tietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän mieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon kun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa näkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut sanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat reippaasti: "Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti." Ja niinpä tekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan tarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo, kolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan paikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi pitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi ihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois muuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on ollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden Jahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä pappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin lapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi talon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen emännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa, joka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle tielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain emäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto kokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas piispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa. Tiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto herätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset asiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa kanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin rajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa. Mutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin tulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat ensikerralla nähneet. "Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi", sanoivat aina hänestä puhuessaan.
Piispan tutkintopäivä oli nyt tullut ja oli lenseä kesäkuun sunnuntai-aamu kun piispa istui nyt taaskin Jänislahden pappilan keltaiseksi maalatun, uhkean rakennuksen korkeilla portailla nauttien Pohjolan kesä-aamun herttaisuudesta. Levollisena hän nyt katseli vaaleansinertävällä taivaan kannella rauhallisina lepäileviä valkolaitaisia pilven lempareita, jotka kuitenkin hiljalleen lipuivat pohjoista kohti näkymättä mihin pysähtyisivät. Näitä katsellessa muistui piispan mieleen kuinka hän viisi vuotta takaperin näki tältä paikalta katsellessaan synkät pilviourut, jotka mahtavalla voimalla pakenivat pohjoista kohti jättämättä sentään jälelleen mitään puhdasta tietä, kuten nyt nuo pilvileiposet jättivät.
Niitä hän siinä katseli ja ajatteli kuinka monta kertaa kuluessa viiden vuoden, ovat pilvet, milloin myrskyn riuhtomina, milloin ajellessa liepeän tuulen, milloin sinne, milloin tänne samoilleet tuota samaa kantta ja kuitenkin ei näy siinä pienintäkään viirua, eikä tahrapilkkua… Eivät ulotu sinne myrskyjen tiet, eivät riennot turhan maailman. Autuas puhtaus ympäröipi kaikkialla Hänen majaansa. Hänen, joka on yksinään mahdollinen saamaan ylistyksen, kunnian, kiitoksen ja voiman. "Niin … kuinka monta kertaa", huokasi hän, "kuluessa viiden vuoden minunkin sieluni taivaan kansi on ollut sinne tänne raivoavien myrskypilvien peittämänä. Ja kuinka monta kertaa on taas ollut tyyni ja valoisa, ainoastaan joku pilven haitale on siellä täällä näkynyt. Ja ellei suuri Jumala olisi pyhän henkensä suloisella etelätuulella lakaissut pois niitä pimentäviä huuruja, niin sieluni silmät eivät koskaan olisi saaneet nähdä puhdasta taivaan kantta, jossa armon aurinko täydessä kirkkaudessa on, kiitos Jumalan, lukemattomia kertoja paistanut lämmittäen sielua ja tehden kaikki hyväksi, kylmimmistäkin talvista luoden mitä ihanimman kesän… Niin… Oi kuinka ihanaa on tuntea ja tietää, että niin on. Että on olemassa voima, näkymätön voima, joka hallitsee kaikkia… Niin… Herran laki on täydellinen ja virvottaa sielut. Herran todistus on vahva ja tekee yksinkertaiset taitaviksi."
Nyt hän huomasi vanhan suntion kartanolla keppi kolmantena jalkana astua työntelevän ylöspäin. Piispa hyppäsi nyt seisalleen kiirehtiäkseen tervehtimään tulijaa ja jo portaita laskeutuessaan huusi hyvää huomenta ja korkeaa kiiltävää hattuaan heilutti kädessään merkiksi, että suntio paremmin huomaisi.
"Huomenta, huomenta, rakas piispa", huusi suntiokin vastaan ja lähti kiireimmin askelin pyrkimään piispan ojennettua kättä kohti.
Suntion sana, "rakas piispa" pyyhkäsi piispan mieltä somasti ja samalla hieman oudosti, kun muisti, että viimekerralla käydessään hän ei tiennyt sellaista ansainneensa. Senpätähden ottikin nyt piispa suntion käden kahteen käteensä ja puristi sitä kauvan, samalla kun lausui: "Oi, että olette vielä elossa. Oi mikä sattumus, että saan teitä nähdä, olen niin usein teitä muistanut. Ja ihan terve ja reipas kun nuori mies. Oi kuinka hauska nähdä teitä."
"Yhähän tuota on kynttä ketoon pistetty", mukautti suntiokin.
Nyt piispa talutti suntion rinnallaan portaita ylös ja istutti pienen pöytänsä taakse vastapäätä itseään ja näyttääkseen oikein perinpohjaista yhdenvertaisuuttaan, hän kysyi: "Mikä toimi on ollut lempitoimenne elämässänne? Kysyn siksi, kun olette niin vanhaksi pysyneet hyvässä voimissa."
"Maamiehen toimi, sen ohessa kalastus ja metsästys."
"Kalastus ja metsästys. Ne juuri ovat niitä toimia, jotka jo nuorena perustavat sen ruumiin lujuuden, mitä vanhana tarvitaan ja yleensä maamiehen säännöllinen elämä on paras tuki terveydelle. Oletteko lukeneet mitään enemmän kun tavallisissa talonpoikaisoloissa luetaan?"
"Luen kaiken ajan, mikä on muista toimista vapaata."
"Vai niin. No mitä kaikkea te niin paljon luette?"
"On viisi, tai välistä kuusikin eri sanomalehteä tilattu, niin ne antavat paljon lukemista ja siihen kirjoja lisäksi."
"Vai kuusikin sanomalehteä. Vai seuraatte niin uskollisesti yhteisen elämän kulkua."
"Täytyyhän sitä aikansa mukana kulkea."
"Tilataanko muihinkin taloihin niin paljon sanomalehtiä."
"Kyllä ne niitä tilaavat ja sitäpaitsi ovat eri kyläryhmiin perustaneet lukutupia, joihin on tilattu kymmeniä eri lehtiä."
Tämän kuultuaan piispa tunsi tyrmistyvänsä, eikä osannut muuta sanoa kuin: "Vai niin. Vai niin. Vai niin." Nyt muisti viime kerralla suntiolta kuulemansa sanat: "Kansan viisauteen."
Piispa jäi nyt äänettömäksi, mutta hetken kuluttua alotti: "Tunnen niin kummasti paljon erilaisemmaksi tämän Jänislahden seurakunnan tilan nyt kun viime kerralla käydessäni. Rovastilta eilen kysyin siihen syytä, mutta en saanut vastausta. Saisinkohan teiltä, joka olette ikänne olleet tämän kansan keskessä."
"Se on helposti vastattu. Sanoohan vanha sananlasku, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Ja minkälainen kellokas, sellainen karja."
"En ymmärrä sanojanne."
Suntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei tuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: "Eipä ole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja menneet."
"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä."
"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista."
"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne haudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta vääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin nouseva näkymölle ennen tai myöhemmin."
Suntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on, mutta hetken perästä sanoi: "On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni nähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy totuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se liian myöhään."
"Niin… Valitettavasti… Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt voimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja tehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen alussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa totuudelta viimeisen iskun… Mutta puheemme valtautui yleisiin asioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä tilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta, ihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä mitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään sellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen tiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä vuodessa tulla sellainen muutos?"
"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen rovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä, niinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin ymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja seurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä."
Piispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan korvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: "Nyt todellakin sain vastauksen… Nyt ymmärrän… Juuri sellainen syy täytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden vuoden ajassa ei riitä muut keinot."
Nyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta päätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen lehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja lauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen raamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt kätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: "Vai tunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan."
"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on saanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä hänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan hän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän valjetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten hän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta, vaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään liikuttaa."
"Se on kaunista, se on suurta, se on jaloa… Kamala on synnissä eläminen, mutta tuhansin kerroin kamalampaa on synnissä kuoleminen."
"Kyllä hänellä oli ihana kuolema. Näkyi tuntevan, että taivaan enkelit häntä kantelevat jo käsissään kun hän sammaltuvalta kieleltään sanoi viimeiset sanansa: 'Tulkaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa'."
Tämän sanottua suntion syviin silmäkuoppiin ilmestyivät kiiltävät kyyneleet.
Piispa oli sanomassa, että taivaan enkelit juuri iloitsevatkin enemmän yhden syntisen pelastumisesta, kuin yhdeksästä hurskaasta. Mutta rovastinna ilmestyi ovelle ja pyysi piispaa ja suntiotakin tulemaan sisälle aamiaiselle. Siihen keskeytyi piispan keskustelu kun sitäpaitsi suntio ei voinut seurata sisälle, hänen täytyi lähteä aukasemaan kirkkoa, jonka ovien edessä jo suuret laumat ihmisiä seisoi odottamassa. Erotessa piispa vaan puristi suntion kättä ja ystävällisesti sanoi: "No tapaamme vieläkin." Hän jäi katsomaan, kun suntio laskeutua kömpi portaita alas ja kartanolle tultuaan sekoi kirkkoon rientävään väkijoukkoon. Mutta tässä hän tunsi kummallisen vaikutuksen käyvän läpi olentonsa, kun kirkkoon rientävässä väkijoukossa ei näkynyt yhtään, joka hänelle olisi päätään nyökäyttänyt tai lakkiaan kohauttanut. Jokahinen näkyi ikäänkuin varovan silmiään ettei häntä näkisi. Tiesi hän nyt siihen syynkin, mutta pahalta se vaan tuntui. Ja alakuloisena lähti piispa kävelemään sisälle.
Jänislahden kirkko tuli tänäpäivänä vieläkin täydemmäksi ihmisiä kun viimeisenä piispan lukupyhänä. Mutta nyt ei ihmiset tulleet kirkkoon nähdäkseen piispaa ja hänen komeaa pappilaumaansa, vaan tulivat kuulemaan rovastin saarnaa, etenkin kun oli nyt pyhä kolminaisuuden sunnuntai, jolloin saarnattiin pysymisestä vapahtajassa. Ja kun saarnan nousuvirsi "Ah sielun vallita suo Herran" oli loppunut ja rovasti ystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen pää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen sanan.
Rovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun koskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi kaiku sammua kirkossa. Kaikki ensimäiset lauseensa hän sitoi vapahtajan sanoihin "Pysykäät te minussa". Ne sanat hän aina lausui sellaisella painolla, ettei ne voineet mennä sivu yhdenkään sielun ja kohtapa kiilsikin kirkas kyynel niin nuoren kun vanhankin silmännurkassa.
Kun näillä harvaan lausutuilla painavilla lauseillaan oli saanut kuulijainsa sielut janoavalle kannalle, tihensi hän saarnansa tavallisen tiheäsanaiseksi, kuten hänen tapansa oli aina saarnata. Nyt alkoivat sanat lennellä terävinä, sydämiä viiltävinä, mutta samalla lämmittävinä, että uudet ja uudet kyyneleet pyrkivät jokahisen kasvoille. Ne eivät olleet nyt katkeran mielen tuottamia kyyneliä, vaan ne olivat suloisen ijankaikkisuustunteen sulattamia, sydämiä puhdistavia, ihania kyyneleitä, joita jokahinen, niin vanha kun nuorikin, mielellään ja häpeämättä kantoi kasvoillaan.
Piispa ikäänkuin jähmettyneenä istui kirkon penkissä koko saarnan ajan. Ainoastaan silloin tällöin räpsäytteli pitkäripsisiä silmiään ja istua möllötti kirkon penkissä suuret kasvot saarnatuolia kohti.
Mutta saarnan loputtua kun rovasti katosi saarnatuolista, jokahinen pyyhki viimeiset kyyneleet silmiensä nurkista ja rauhallisina riensivät ulos, että kirkkoon jäi vaan seipäiksi sinne tänne muutamia ihmisiä ja nekin ikäänkuin varpaisilleen potaltaakseen ulos milloin tarvitaan.
Piispa toimitti nyt kirkossa tehtävänsä kiireimmän kautta, eikä ollut tietävinäänkään tästä kansan ylönkatseellisesta käytöksestä. Mutta tehtävänsä suoritettuaan ikäänkuin ketään näkemättä kiirehti pappilaan, mihin suntiokin kirkon lukittuaan tuli jättämään hyvästit hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta suntion ilmestyttyä pappilaan ilostuivat hänen kasvonsa ja ystävyytensä osotteeksi lähti suntiota saattamaan Jänislahden rantaan, missä hänen venheensä väki oli odottamassa.
Pappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: "Täydellisesti ymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja tunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä osottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se on syystä, vaikkakin eksytetystä syystä."
Sitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän painavalla tavalla sanoi: "On kirjoitettukin ja totta se onkin, että vähä hapattaa suuren taikinan… Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan kansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava teoilla."
Viimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein painaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä jänislahtelaisille.
"Se on totta. Se on enemmän kun totta", vakuutti suntiokin ja päätään nyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.
Nyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen käteensä ja sanoi: "Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä sain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin silmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan siunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän ijankaikkisuutenne."
Suntion silmäkuoppiin ilmestyi kyyneleet sanoessaan: "Se olkoon Hänen armollinen tahtonsa."
Sen sanottuaan suntio meni venheeseensä, mikä samassa käännettiin matkalle ja kolmen airoparin pakottamana lähti halkasemaan Jänislahden peilikirkasta pintaa.
Piispa tunsi povessaan soman tyytymyksen kun edes muutaman kyyneleen oli saanut Jänislahdella käydessään heltymään. Hän otti nyt taskustaan keltaisen nenäliinansa ja heilutti sitä ystävyytensä merkiksi. Suntiokin otti päästään mustan huopahattunsa ja venheensä pintalla istuen heilutti sitä vastaukseksi. Ja kun piispa ei lakannut liinansa huiskuttamisesta, niin suntiokin heilutti hattuaan aina ja aina vaan korkeammalla. Ja vielä sittenkin kun venhe urkeni kaukaisuuteen, että näkyi se vaan pienenä sorrijaisena järven pinnalla, näkyi rihmasäikeen paksuisena ukon pitkä käsi taivasta kohti, jonka nenässä mustan marjan kokoisena heilui hattu.
Mutta lehtisen saaren suojaan kiertyi venhe, sinne katosi ukon hattukin, katosivat venheen synnyttämät väreaallotkin lahden pinnalta, katosi kaikki jälkeä näkymättömäksi. Ainoastaan suntiovanhuksen kunnioitettava kuva ja hänen ennen ja nyt kertomat sanansa jäivät ainiaaksi piispan mieleen.
Nyt muisti hän oman arvonsa ja virallisen pönäkkänä lähti lyhytnurmista kartanokenttää kävelemään ylöspäin. Musta, silkkinen, kesäkuun auringonpaisteessa välkkyvä, korkea hattu vaan vakavassa tahdissa heilahteli puoleen ja toiseen sen mukaan kun askeleet vaihtuivat.
End of Project Gutenberg's Sattumuksia Jänislahdella, by Heikki Meriläinen