5 LUKU.
Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä ymmärtänyt.
Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.
Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä se meni? En huomannut tullessani."
"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan liikkeisiin.
"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti juoksemaan kotiinsa päin.
Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui… Huhuuui!"
Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.
Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi kylästä.
Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään, repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi, minua onnettomista onnettominta!"
Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi, sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"
Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään. Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin. Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi rovastia tulevaksi.
Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa, tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun: "Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi! Rakas Jumala… Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut paha… Haagar… Olenko minä Haagar… Rakas Jumala, annathan anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."
Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut… Uimaanko? En minä nyt lähde… Rovastiko Hiekkarantaan?…"
Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini? Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi sentään… Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin…"
Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi, voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten näe edes rovastia… Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!"
Pitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä selviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: "Oi, että oli toki unta! Pahaa unta… Mitä se kuitenkin merkitsi?… Oi, että kuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään seinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa seinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän sanoi: Elämän taulutko?… Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi, Saimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne ovat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi… minun tauluni on likainen. Ihan se on veressä… Koitan sitä pestä."
Huoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä ja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä märkää seinää ja ihastuneena huudahti: "Puhdistuu toki, oi, puhdistuu toki!" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen rupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.
Nyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat kiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: "Elä elä. Mitä se siinä? Elähän, Naimi, sinä. Elähän…"
Siitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla vettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki: "Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta puhdistuu!"
Saimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: "Äiti, mitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole tajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!"
Siitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa. Viimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen: "Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun, Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat kuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri, on vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee, kyllä se puhdistuu viimeinenkin."
Sen sanottuaan viskasi kauhansa vesiastiaan ja mennä huurahti ulos.
Mutta ulos tultuaan luuli metsän rinteellä näkevänsä ihmisiä menemässä
Hiekkakaarteeseen päin.
Sinne nyt lähti Kaisa juoksemaan ja huusi: "Uimaanko menette? Onko siellä rovasti? Ai, tuollapa sen koirat vielä haukkuvat kaukana. Minäkin tulen uimaan, me kerkiämme rovastin tuloon uida, kun noin kaukaa vielä kuuluu koirien haukunta. Ai, ai, että tulee rovasti. Tulee toki rovasti…"
Hiekkakaarteen poskessa oli kivinen niemi mikä kaitasena ja terävänä pisti järveen, jonka nenässä oli syvä likellä. Siitä se Kaisa ennenkin aina paiskautui uimaan ja usein meni samalla umpisokkeloon ja ui veden alaitse Hiekkakaartoon ja siellä kohosi lastensa iloksi aina veden pinnalle. Niinpä nytkin Kaisa juosta tohkasi siihen niemen kärelle. Siinä hän opitulla tavallaan rupesi riisumaan vaatteitaan päältään ja heittämään rannan kivelle. Mutta samassa alkoi hän melkein huutaen puhella: "No, vaate päälläkö te uitte? Minä olen aina uinut alasti… Niin todellakin, näin yöllä on vesi kylmempi. Katsokaas, kun minä tulen sinne, minä tulen ihan sukkelossa sinne asti."
Lasten silmät olivat kirkastuneet kuullessaan äitinsä ulkona huutelevan ja he kiirehtivät akkunaan katsomaan. Kun he näkivät äitinsä hurjana juoksevan rantaan, niin lähtivät jälkeen ja hätäillen huusivat yhdestä suusta: "Äiti, äiti, elkää menkö uimaan! Kuulkaa, äiti, elkää menkö uimaan. Voi, voi, äiti rakas, ette saa mennä uimaan!"
Kun Saimi oli jo saamaisillaan äitiään kädestä kiinni, niin Kaisa näytti ikäänkuin lapsiaan pakoon kiirehtivän ja ottamalla oikein pitkän laukan syöksyi päistikkaa järveen ja samassa katosi veden pinnan alle, että lapset kuulivat vaan ankaran parskahduksen, jonka perässä vaahtoinen vesi hyrskähti korkealle ilmaan, mutta putosi samassa, josta sitten lähti renkaina laajenevat väreaallot pakenemaan kaikille suunnille ja ne hiljalleen vierien katosivat tyhjyyteen. Parskahduksen kohdalla näkyi vielä muutamia vaahtosoreita, jotka nekin laukeilivat tyhjiksi, että jälelle jäi vaan tyyni, pilviyön synkistämä vedenpinta.
Lapset nyt hätäisin silmin katselivat ihan hengähtämättä ulapalle, mistä ja milloin näkyisi äiti kohoavaksi veden pinnalle, mutta kun ei alkanut näkyä, niin tuskainen ahdistus rupesi karvastelemaan lasten kurkuissa. Ja kun he eivät muutakaan osanneet tehdä, niin huusivat: "Äiti, hoi, tulkaa pois! Äiti rakas, tulkaa jo pois! Me kuolemme suruun, jos ette tule pois. Voi, voi, kun ette tule pois!"
Pilvinen, synkkä taivas puhkesi nyt satamaan vettä ihan taivaan täydeltä, että yksi kohina täytti ilman. Mutta tästäkin huolimatta lapset vaan katselivat ulapalle ja katkerasti itkien huutelivat: "Äiti, hoi! tulkaa jo pois, tulkaa pois!" Muutakaan he eivät osanneet tehdä.
Kun sateen synnyttämä hämärä peitti kokonaan näkemästä ulapalle niin lapset ottivat venheen rannasta, jolla soutelivat järven pintaa sinne ja tänne, yhä vaan huudellen: "Äiti, hoi, äiti hoi!" Kun ei sekään auttanut, tulivat maalle ja kyyristyivät niemen kärelle ison kiven viereen, missä vielä monta tuntia märkinä väristen huusivat äitiään tulevaksi. Mutta viimein, kun alkoi päivä valjeta, lähtivät jälekkäin juosta retostamaan pappilaan, millä matkallaan myötään valittivat: "Voi meidän äitiä, voi meidän äitiä. Voi, voi, meidän äitiä!"
Pappilan keittiössä oli piika päässyt vasta ylös ja rapisteli unen töhmeröisiä silmiään panna tuhertaessaan kenkiä jalkaansa, kun Kaisan lapset, Saimi eellimäisenä, hiipivät sisään ja vettä juoksevat hameen helmat löpsähtelivät paljaisiin nilkkoihin.
Vieraitten tulemisesta piiankin silmät hieman kirkastuivat kun näki vielä lasten silmät olevan niin itkeneen ja itkevän näköisiä. Luuli sitä surua kuitenkin sateen synnyttämäksi, jonka tiesi häviävän kun pääsivät lämpimään kyökkiin. Senpätähden hän puoleksi kylmästi ja haukotellen kysyi: "Mikäs teitä nyt ajaa jälestä, kun näin aikaseen tuommoisella ilmalla olette liikkeellä? Sataa, että yksi jyrinä on kuulunut koko aamupuolen yötä."
Saimi puristi nyt käsillään rintaansa, että myötäänsä tunkeutuvalta itkulta voisi parahtamatta sanoa sanansa ja ponnistaen kaikki voimansa kokoon sanoi: "Äiti meni järveen."
Silloin Naimi ja Martta parahtivat kohti kurkkuaan itkemään ja siksipä ei Saimikaan voinut enempi pidättää itseään, vaan parahti vieläkin kovemmin, kun toiset ja itkun seasta sanoi: "Eikä tule pois, vaikka olemme koko yön huutaneet."
"Järveen! Herra Jumala. Järveenkö Kaisa meni? Miten ja mistä se meni, venheestäkö?" hätiköi piika silmät pyöreinä ja hyppäsi seisaalleen, vaikka toisessa jalassa oli vasta kenkä ja toisessa sukka ja toppuroi sitä ja tätä.
"Se juoksi rantaan ja siitä meidän kiviniemeltä paiskautui järveen, jonka perästä emme ole nähneet", sai Saimi sanotuksi ja itku muuttui yhäkin voittamattomammaksi.
"Järveen! Herra Jumala hyvästi siunatkoon", jatkoi piika. "Järveen! Mielenhäiriössä kai? ei suinkaan muuten. Herrainen kuitenkin. Sitä se rovastinna on pelännytkin, että kunnian kukko ei laula siitä ihmisestä. Niinpään kävikin. No herra ihme kuitenkin… Rovasti ja kaikki herrasväki vielä nukkuu, kenelle siitä nyt sanoisi. Voi, voi sentään… No elkäähän lapsirukat nyt niin kovin itkekö, ihanhan sydämmenne halkeavat. Eihän se sillä tule takaisin… Minä kuitenkin menen sanomaan rovastille."
Sen sanottuaan lähti piika enemmän juosten kun käyden mennä kopeltamaan porstuan ja salin poikki rovastin kamaria kohti, toisessa jalassa koppasi kovakantainen kenkä, toisessa sipsutti vaan sukka.
Rovasti oli vasta päässyt rykimästä ja kuunteli sateen synnyttämää jyrinätä, joka tuntui kuuluvan aivan joka puolelta. Mutta kun se oli vaan sateen synnyttämä jyrinä, niin eihän se mitään outoa ollut. Senpä tähden aikoikin painautua nukkumaan, ehkäpä yskäkin antaa taas hetken rauhan. Piian hätäisesti nilkuttavat, lähenevät askeleet kun kuuluivat korviin, vaikuttivat kuitenkin virkistyttävästi ja hän käänsi jo päänsä valmiiksi näkemään tulijaa. Ja kovin pöllähtivät pyöreiksi silmät, kun oven tavallista kiireimmin auettua ilmestyi ovelle piian hätäinen muoto, jossa vesiharmaat silmät seisoivat renkaisillaan, että valkuaiset näkyivät aivan eheinä kiehkuroina ympäri terästen ja samalla alkoi hätiköidä: "On tapahtunut kumma. Ette usko rovasti minkälainen tapaus on tapahtunut tänä yönä!"
"Mikä? Sano heti!", sanoi rovasti hieman kiukkuisena ja nosti päänsä ylemmäksi kuulemaan paremmin.
"Kun Jahtirannan Kaisa on mennyt järveen tänä yönä. Mielenhäiriössä kai raukka."
"No tuo hupsu höperö, meni tuo nyt mihin meni", sanoi rovasti ärtyisesti ja painoi päänsä vuoteeseen sekä murisi: "Sellaisen sanoman kanssa tullaan ihmisiä säikyttelemään yösydämmellä. Luulin, että rengit ovat oriin hukuttaneet, kuten ne viikolla yrittivät tehdäkin sitä uittaessaan."
"Nuo lapset kun itkevät ja parkuvat äitinsä surkeutta, niin tulin sanomaan, kun muillekaan en osannut sanoa. Eikähän nyt ole enää yö, kellohan on kohta kuusi", sanoi piika tyrmistyneenä peräytyessään ja ovea kiinni vetäessään. Mutta ovenraosta sen juuri kiinni tullessa kuului piian korviin rovastin rauhallisempi sana: "Vie mammalle kahvia ja herätä niitä lapsia hyvittelemään."
Nyt piika sai uutta kiirettä, hän kenkäpuolessa juosta kimputti samoja jälkiään kyökkiin, mistä lasten katkeramielinen itkun tuhkuminen kuului vastaan. Hän toimitti tulen hellaan, ennenkuin malttoi toiseen jalkaansa panna kenkää ja tulta laittaessaan hyvitteli lapsia: "Heittäkäähän nyt itkunne. Ei se tule sillä takasin, kyllä se Jumala sentään pitää teistä huolen. Isätöin, äiditöin orpo kuin taivaan lintu olen minäkin, vaan aikaanpa häntä on tultu, kunhan tässä rovastinnalle saamme kahvia, että saamme sen jalkeille niin kyllä se keksii teille ensimäisen avun. On onni, että olette ennestään jo rovastinnan ystävyydessä. Siinä äidissä onkin monelle turvattomalle äiti. Olkaa nyt vaan huoletta ja peskää silmänne, että rovastinna ei teitä säikähdä. Tässä vettä ja tässä naulassa pyyhkeitä."
Lapset, Saimi ensiksi, pesivät kasvonsa piian laittamasta vesivadista ja pyyhittyään ne, istuivat kyökin loukkoon lattialle ja kytistyivät likomärkine vaatteineen kylki kylkeen kiinni siihen loukkoon istumaan. Siinä istuessa aina väliin rinnoissa puhkesi voimakkaita nikon tapaisia nykäyksiä, jotka panivat aina pienet ruumiit kokonaan vapisemaan, kurkkuihinkin palasi aina karvas pala ja silmäin nurkkiin kihosivat kyyneleet. Mutta kun kuulivat piian puhuvan rovastinnan säikähtämisestä, niin koittivat kaikin voiminsa estää itkuksi puhkeamista. Kurkuissaan tuntuvia karvaita paloja koittivat painaa nieleksimällä alas.
Nyt tuli kyökkiin Oravakankaan Heta ja rapisteli päähuivistaan vettä ja ihmetteli sitä veden tuloa eikä huomannutkaan lapsia loukossa ennenkun rupesi panemaan huiviaan valumaan lasten pään päällä olevaan naulaan. Silloin hän oudostuen virkkoi: "No mitä! Jahtirannan Saimi, Naimi ja Marttako täällä?"
"Mutta tiedättekö, mitä siellä on tapahtunut?" kerittäytyi piika sanomaan.
"No, herra Jumala, mitä?"
"Sitä että Kaisa on tänä yönä mennyt järveen, luultavasti mielenhäiriössä."
Heta löi käsiään yhteen ja sanoi: "Kun tuo ajatus jysähti rinnassani kun näin nuo lapset tuossa. Vai järveen… Niinpään kävi kun viikolla aavistinkin."
"Sitähän rovastinnakin on aavistanut jo toista viikkoa."
"Minä näin", jatkoi Heta, "jo toissa päivänä, että tuosta ei kunnian kukko laula kun se Kaisa vaan itki ja itki eikä antautunut mitään puhumaan, vaikka kuinka koitin kierrätellä, ei kun itki ja itki. Minä kysyin häneltä sitäkin, että onko sinulla ollut sulhanen, joka on heittänyt ja silloin kyllä purskahti voimakkaampi itku, vaan ei ruvennut sanomaan onko sitä ollut ja kuka se on ollut. Sen hän monen tingan perästä sanoi, että rovastia hänellä on ikävä. Kävi oikein säälikseni, kun se vaan itki ja itki niin katkerasti, että jokahinen jäsen meni mukaan."
"Mutta mikä hänelle kuitenkin lienee tullut että se on ruvennut suremaan", sanoi piika kummastellen ja kädet menivät itsestään ristiin.
Heta otti taskustaan nuuskarasiansa, pisti siitä kumpaseenkin sierameensa ja sitä tehdessään sanoi: "Kyllähän sitä mieli tekee uskoa, että Kaisalla on ollut sulhanen, lienee sitten likellä tai kaukana, joka on sen pettänyt. Olen melkein varma, että Kaisa ei ole viime aikoina ollut terveessä tilassa ja siinä on se surun syy."
"Sitähän minäkin. Kun Kaisa on ollut meidän täällä ollessa ihan ilonen kuin käki metsässä ja vihanta kuin kesän heinä, niin nyt viime aikoina se kasvojen väri niin yhtäkkiä muuttui ja silmien ympärille ilmestyi semmoiset tummat kiehkurat ikäänkuin kuollut veri olisi silmien ympärillä."
"Sepä se. Siitäpä sitä minäkin päättelin, että vika on myllyssä. Nepä merkit juuri eivät ole ennenkään pettäneet", vakuutti yhä Heta ja pyyhki nuuskan törkyä nenänsä alta.
"Voi, Kaisa parka. Kukahan onnetoin se mies on ollut mikä Kaisan saattoi sille riekenelle. Kaisa on ollut niin herttainen. Rovastinnakin on siitä niin paljon pitänyt. Mutta millähän äänellä se nyt panee kun kuulee tuon tapauksen."
"Luulen, että saadaan siitä miehestä tieto, kyllä se tehty tiedoksi tulee." Sitten hän otti uudelleen nuuskarasiansa ja ikäänkun siitä voimaa saadakseen pisti sitä hyppysillään pitkään, alaspäin riippuvaan nenäänsä ja kurautti oikein hartia voimasta. Sitten otti taas taskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle riippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään:
"Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?"
"Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään."
"Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?"
"Eivät ole käyneet."
"Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?"
"En minä muista nähneeni."
"Ketäs muita mies vieraita on käynyt?"
"En minä muista muita kun rovastin."
"Mitä se rovasti teillä teki?"
"Mitäpä hän teki, istui."
"Istuiko äitisi rovastin sylissä?"
Nyt Saimi punastui, eikä puhunut mitään, painoi vaan päänsä alas. Mutta
Heta yhä pyyteli:
"Sanohan pois, eihän siinä mitään pahaa ole, sanohan pois. Todellakin, istuiko äitisi rovastin sylissä?" Saimi painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja tuskin kuuluvasti kuiskasi: "Istui."
Nyt Heta iski silmää piialle ja sanoi semmoisella tavalla, ettei Saimi siitä ymmärtäisi mitään: "Mutta mitähän, jos se olisi totta" —
"Sekö tuommonen puhe. Ei, ei, ei, tuhannen kertaa, ei!" sanoi piika kauhistuen ja punoi pyöreätä, mustatukkaista päätään, että ei tahtonut kahvin laskemisesta rovastinnalle vietävään kuppiin tulla tolkkua.
Nyt kahvia viedessään rovastinnalle piika ilmoitti tapahtuman ja rovastinna ei joutanutkaan kahviaan juomaan, vaan lähti tulla petkeltämään kyökkiin ja nähdessään Kaisan lapset loukossa huudahti: "Hukkunutko äitinne! Ja mitä kummaa. Oletteko tekin olleet hukkumassa, kun olette ihan märkinä kuin järvestä nostetut, vai mitä?"
"Raukat! Tuommoisessa valosäteessä koko pitkän pituisen yön rannalla värisseet ja huutaneet äitiään tulevaksi pois ja sitten vielä tulleet tänne halki semmoisen sateen, kun nyt on ollut, niin eipä kumma, jos ovat märät. Ihan juoksi vesi jokahisesta vaatteen niemekkeestä, kun tulivat tänne keittiöön."
"No Herra Jumala sentään…" sanoi rovastinna. "Ja etteivät kuitenkaan kaikki menneet, kun Makkosen lampaan karitsat emänsä jälessä Hiltulan kaivoon. Hyttynen, hyvänen aika kuitenkin… No tulkaahan minun jälessäni niin katselen kuivaa päällenne, se on ensimmäinen asia." Sen sanottuaan lähti rovastinna kamariinsa ja lapset märkine vaatteineen sliippasivat perässä. Pikku hetken perästä lapset palasivatkin kuivissa vaatteissa kyökkiin, missä saivat paksut voileivät käsiinsä. Mutta nyt rupesi kuulumaan liikettä ja hälinää kaikkialla ja kohta nähtiin miesjoukko, rakennusmiehiä ja kaksi renkiä keksien, sauvomien ja mikä minkin saikaran kanssa menevän rantaan, mistä kohta lähti kolmihankainen miesvenhe mennä tohkasemaan Jahtirannalle päin. Rovastinna keittiön akkunasta pitäin luki montako siinä venheessä oli ja sanoi: "Seitsemän miestä. Ne lähtivät haraamaan sitä hukkunutta… Mutta voi tokiisa sitä Kaisa parkaa… On selittämätöintä miten Kaisa joutui niin onnettomaan mielentilaan."
"Heta luulee olleen Kaisalla sulhasen, joka on pettänyt", sanoi piika ja vilkasi Hetaa silmiin.
"Niinkö todellakin luulette?"
"Niin luulen ja uskon", sanoi Heta umpimielisesti ja rupesi taas taskustaan nuuskarasiaansa kaivamaan esiin.
"Mutta todellakin. Kuka ja missä sellainen katala on, joka Kaisan saattoi tuolle jälelle… Voi maailmaa pahennusten tähden."
"Se itse tietää paremmin, kun me, kuka ja missä on syyllinen Kaisan onnettomaan kohtaloon, se itse tietää mitä hän on tehnyt." Tämän sanoi Heta sellaisella tavalla, josta kuului, että hän tietää kuka se on, vaan ei tahdo sanoa.
"Voi kuitenkin sellaista ihmistä," huokasi rovastinna. "Parempi olisi, että myllynkivi sidottaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."
Näitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. "No jopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen." Sen sanottuaan meni hän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja rovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.
Rovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan kyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen näköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi uudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan kohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella, niin itsekseen vaan sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!" Sen sanottuaan kääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja kysyi: "Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä varmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?"
Lapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin nurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun lapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna sanoi piialle: "Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille. Aamiaisen aikana saavat sitten keittoa."
Sen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin menevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!"