IV.
Neljä vuotta jälkeen tuli matknstavainen pappi Marseilleen. Oli noin keski-ikäinen mies; halpa veljeyskunnan puku peitti hänen laihan ruumiinsa, ja kalveat, kuopallansa olevat poskensa ilmaisi joko kuoleman alottaneen hävitystyönsä, tahi väsymättömän elämän sortaneen hänen voimiansa, kun ei suonut itselleen tarpeellista lepoa ja virkistystä. Katsellessa papin silmiä, joissa loisti lempeys, rakkaus, sääliväisyys ja hyvän-tahtoisuus, havaitsikin jälkeisemmän olevan oikean syyn hänen riutuneesen muotoonsa. Oli niinkuin lähetetty ottamaan onnettomain ja murheellisten ristin omille hartioillensa, ja saattamaan lohdutusta, iloa ja rauhaa kurjuuden majoihin.
Niin pian kuin pappi tuli kaupunkiin, lähti hän heti satamaan ja kyseli niitä laivoja, joissa kaleri-orjat olivat.
"Onko lupaa," kysyi hän yhdeltä päällysmieheltä, "käydä vanki-poloisten luona?"
"Ompa kyllä," vastasi tämä äänellä, jossa oli mitä hyvänsä, paitsi sääliväisyyttä ja hyvyyttä. "Olkaa varoissanne, kunnioitettava hallitus-isä," lisäsi hän. "Jos teillä on rahoja, niin on parasta ett'ette sitä ilmaise, sillä he kerjäävät niitä teiltä, ja jos yhdelle annatte, niin puuttuvat teihin toiset niinkuin pedot."
"Ole siitä huoletoinna, ystäväiseni," vastasi pappi surullisesti hymyillen. "Jos rahat yksin voisivat auttaa ja huojentaa, niin olisi käyntini aivan hyödytöintä; sillä niistä vähistä rahoista, jotka minulla on, ei olisi paljon apua. Mutta sanokaa, pitääkö teidän seuraaman minua?"
"Se on tarpeetonta," vastasi päällysmies lyhyesti ja kylmästi. "Herrat kalereissa eivät voi pyrkiä matkoihinsa, ja ettehän te kahleita murra!"
Ja sillä jätti hän papin, joka nyt alkoi surullisen kulkunsa kalerista kalerihin. Mikä surkea näky! Minne hyvänsä silmä näki, kohtasi häntä ihmis-kurjuus hirmuisimmassa muodossaan, ihmisen vapaus syvimmässä alennuksessaan. Orjat, rauta-kahleilla taotut kiini laivaan, olivat kalveilla ja laihtuneilla kasvoillaan eläväin ruumisten näköisiä, jotka pilkkasivat elämää; olivat ihan kuin haudasta ylös-nousseita siirtolaisia, jotka muodollaan ja vaikealla työllään näyttivät olevan määrätyt pilkkakuvaksi muuttamaan Jumalan isänrakkauden, ja kristinopin hyvät työt, niinkuin myös Raamatun sanat: "Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä autetuksi ja autuuden tietoon tulemaan."
Useimmat toimittivat työnsä tuimalla ja synkeällä uhalla, kolkon epätoivon tuntomerkki; ja hirmuisilla koston mietteillä, jotka ainoastaan toivoivat vapauden hetkeä saattaakseen kuolemaa ja turmiota ihmiskunnan ylitse; ainoastaan muutamain kasvoista ja käytöksistä näkyi hiljainen nöyryys surkuteltavassa tilassaan, ja ne loivat silmänsä alas, kun pappi lähestyi.
Näiden seassa oli eräs 30-vuotinen mies, johon matkustavainen etenkin mielistyi. Vaikka kurjuus ja rasittava työ oli painanut kuvasimensa hänen laihtuneihin ja surkahtuneihin kasvoihinsa, oli kuitenkin kaikessa hänen muodossaan liikuttava nöyryys ja kärsivällisyys, hänen synkistä silmistään loisti lempeä ja sävyisä olemus, joka osoitti sekä raskaan kivun ja sydämmellisen katumisen niitä rikoksia, jotka olivat hänen sinne saattaneet, kuin myös kristillisen tyytyväisyyden kovaan kohtaloonsa. Varmaan pappi näki vielä selvästi, kuinka kyynel toisen perästä vieri kaleri-orjan poskia myöten ja putosi laivan-kannelle.
Liikutettu syvimmästä sääliväisyydestä lähestyi pappi tätä nuorta miestä ja sanoi: "Ystäväni, sinä itket? mikä sinua vaivaa, mikä sinua niin syvälti surettaa?"
Vanki katsahti ylös, silmäili kysyjää raskaalla surumielisyydellä ja pudisti päätänsä, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa ett'ei kukaan voisi auttaa häntä kurjuudessaan.
"Puhu!" jatkoi pappi rukoillen, "kentiesi voin jotakin tehdä tuskasi huojentamiseksi. Jos se on rahalla autettava, niin puuttuu minulta tosin sitä, mutta Jumalan avulla tapaan kyllä ylevämielisiä ystäviä, jotka ottavat asiasi. Ne vähät, kuin minulla nyt on, annan mielelläni sinulle."
Vanki pudisti vaan vielä surkeammalla hymyilemisellä päätään, viimein sanoi hän: "Ah, kunnioitettava herra, kurjuuttani ei käy rahalla huojentaminen eli pois-ottaminen. Mitä mä tähän viheliäiseen elämään tarvitsen, sen saan täällä, ja se on niin vähä, että tuo ei minua huoleta. Mikä mieltäni pahoittaa, on eräs synti, jonka kauhea raskaus kohta sortaa minun; en voi kauvemmin sitä kantaa."
Kyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen, vakainen mies itki kuin lapsi.
"Luota minuun," jatkoi pappi, "kentiesi on se kuitenkin mahdollista sinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja niin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole siihen huojennusta antanut."
"Oikein," huudahti vanki surumielisen ilolla, "nämät sanat vahvistavat puheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa; päivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein häpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa onnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja kirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä ihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme huojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet; herjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä saamat. Herra," jatkoi vanki hartaasti, "näihin neljään vuoteen olette ensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut sääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle semmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu, niinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon teitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta löytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta."
"En päästä sinua," sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. "Sinun täytyy olla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle kärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa."
"Olkoon niin!" vastasi vanki. "Tahdon tunnustaa syntini edessänne. Ainoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen, tuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan poika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni parempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää opetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen elämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien löyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan, työttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin kylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni leväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta, pahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä ajalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin, ennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä nuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä syntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen jalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä vaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni ja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. — Vältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa koston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin metsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen. Luulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta pääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi asian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua julistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen kalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun nöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista suurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa rasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta elämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani joutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen, tulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä häpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat lopettaneet hänen elon päivänsä."
Leonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon kalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.
Pappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan äänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän aikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi tämä taas puhua ja sanoi: "Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni kamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa ja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen saanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja kolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta puutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä kärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi, ett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain ansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan nojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen, syntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja koto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi ei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät nälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle? Ei, — ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan tuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään kuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta viimeisen lohdutukseni!"
"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!" lohdutti häntä pappi. "Jumalalla on armoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt suuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei ole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua synnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi."
"Ah," sanoi Leonardo, "kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin rangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä kuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni ja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!"
"Ei kuolla!" vastasi pappi. "Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää elon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä olet tehnyt. — Etkö sanonut Leonardo," jatkoi pappi, "sinulla vielä olevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?"
"Niin," huudahti vanki, "vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta, joidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua perikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa ja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni kuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle armollinen — mitä sitten teen, en tiedä!"
"Ei niin rajuisesti;" varoitti pappi. "Kristityn ei tule milloinkaan olla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa että kuningas sinun armottaisi?"
"Ei!" vastasi Leonardo toivotonna. "Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu siitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä armo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja lapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut heidän!"
Pappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui viimein vangin eteen sanoen: "Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi tulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun kahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?"
"Heti paikalla, herra!" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen loiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas entinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän toivottomuuden äänellä lisäsi hän: "Minä houru, minä kurja ihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä ajatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta, pakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin vaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon kultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!"
Pappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt pois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä tähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden silmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka neljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen sanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä, siunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä kuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt häntä puhutellessa.
Mutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli kaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu hyvänluontoiseksi mieheksi.
"Hyvä herra," sanoi pappi hänelle, "ette minua tunne. Nimeni on Vincent, eli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula."
"Mitä!" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. "Te olette pappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri, tehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden syvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen omaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta jokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa kantoi orjan kahleet?"
"Minä se olen," vastasi Vincent, ja lisäsi: "ehkä en ensinkään ansaitse sitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin mieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän asiani hyvin tulevan toimeen."
"Puhukaas vaan asianne, kunnioitettava herra," sanoi upsieri; "mitä mä voin, sen tahdon tehdä, näyttääkseni teille kuinka korkeassa arvossa teidät pidän, ja kuinka kaikkein onnettomain ihmisten nimessä teitä kiitän."
"Teillä on," jatkoi Vincent, "kaleri-orjain joukossa eräs Leonardo-niminen nuori mies Hyéres'istä. Minkä maineen voitte hänestä antaa?"
"Kaikin puolin hyvän!" vastasi upsieri. "Leonardo on niitä harvoja, jotka rangaistus-laitoksessamme eivät tule pahemmaksi, vaan todesti paratuksi. Niihin neljään vuoteen, mitä hän täällä on ollut, ei ole vähintäkään valitusta ollut hänen päällensä; hän on väsymätöin töissänsä ja toimittaa net nöyrästi ja mielellänsä. Hän on jo saattanut monta vierus-vankeistansa parempaan rikoksiensa tuntemiseen ja tunnustamiseen; hän kärsii varsin surullisen kohtalonsa semmoisella nöyryydellä ja kuuliaisuudella, jota harvoin tavataan. Jos kaikki hoitoni alla olevat vangit olisivat tä'n Leonardon laiset, niin voisi minulle onnea toivottaa virkaani."
"Ylevämielinen herra!" sanoi Vincent vielä, "ei ainoastaan maineenne onnettomasta Leonardosta, vaan myös oma ihmisiä rakastava sydämmenne kehoittaa minua rukoustani esittelemään. Leonardon on vielä kaksi vuotta rangaistustansa kärsiminen. Hän on myös minulle maininnut, että hänen poissa kotoa olonsa on saattanut hänen vaimonsa ja lapsensa suurimpaan puutteesen ja että heidän täytyy nälkään nääntyä, joll'ei pikainen apu ehdi. Tässä ei kuitenkaan kukaan voi enemmän auttaa kuin Leonardo itse; hän on voimakas ja tahtoo työtä tehdä, ja hän ansaitsee kyllä niin paljon kuin tarvitaan omaistensa elättämiseen. Mutta siksi täytyy hänen olla vapaana. Minulle on sanottu että Leonardo pääsisi vapaaksi samana hetkenä kuin löytää jonkun, joka tahtoo kahdeksi jälellä olevaksi vuodeksi astua hänen siaansa. Onko se totta?"
"On kaiketi," vakuutti upsieri. "Laki sallii vapauttamista sillä ehdolla; mutta tämä voisi yhtä hyvin olla luvatonta, sillä tähän asti ei ole vielä täällä ollut semmoista miestä, joka olisi tahtonut astua vangin siaan, ja tämä," jatkoi hän surullisesti hymyillen, "helposti ymmärrettävistä syistä."
"No, Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti Vincent liikutetulla sydämmellä, "että toivo tällä kertaa ei tule häpeään. Ylevämielinen herra, minä olen löytänyt erään, joka tahtoo astua Leonardon siaan. Minun tietääkseni on tämä mies nuhteetoin, eli ainakin semmoinen, jota ei julkinainen häpeä ole saastuttanut, pääseekö Leonardo vapaaksi samana hetkenä kuin tämä tulee hänen siaansa?"
"Heti, kunnioitettava herra," sanoi upsieri enenevällä kummastuksella. "Mutta kukapa se olisi, joka vapa-ehtoisesti tahtoisi pukeutua kähleihin ja ottaa päällensä semmoisen häpeän ja pahan nimen?"
"Minä se olen itse!" vastasi Vincent muuttumattomalla mielellä ja jatkoi, kun näki upsierin tahtovan ruveta tätä kovin kummastelemaan: "Älkää minulle tästä enää puhuko, ylevämielinen herra, päätökseni on niin luja, ett'ei mikään koko mailmassa voisi sitä muuttaa. Uskokaa minua, se joka Tunis'issa on kantanut orjan-kahletta epäuskoisten hirmuhallituksen ja raa'an ankaruuden alla, se ei pelkää kaleri-orjain työtä Marseille'ssä niin kristillisen miehen hoidon alla, kuin te olette. Mutta muistakaamme, että joka minuutti, jonka me täällä vietämme, on Leonardo poloiselle tuskallinen ijäisyys."
"Mutta kunnianne?" sanoi upsieri. "Oletteko ajatelleet sitä, että kymmenen vuoden orjuus Tunis'issa ei vastaa kymmenettä osaa sitä häpeää, jonka kaleri-orjan kahleet yhdessä tiimassa saattavat päällenne?"
"Kunniani!" vastasi pappi hymyillen. "Onko mielestänne kunniani todella vaarassa? Ihmisten edessä olen kentiesi häväistynä; mutta ei niinkään. Kadotanko orjan kahleita kantaessani teidän silmissä sen arvon ja kunnioituksen, jolla olette minua ennen kohdelleet? Ei suinkaan. Totinen kunnia on oma tuntomme siitä, että teemme jotain Jumalalle otollista, on todella osoitettu rakkaus ihmisiä kohtaan. Ja mitä on kaksi vuotta kärsiväisen ihmiskunnan palveluksessa? Eikös kokonaisen perheen pelastettu henki vuodata ylitseni semmoista rauhaa ja siunausta, että tunnen itseni runsaammasti palkituksi kuin ansaitsisin?"
Upsieri tahtoi vielä sanoa jotakin vastaan; mutta Vincent poisti kaiken tämän muuttumattomalla vakavuudella, ja viimein ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kutsua tykönsä kaleri-seppä, ja hänen ynnä papin kanssa mennä siihen kaleriin, johon Leonardo oli kahleistaan taottu kiini.
"Leonardo, sinä pääset vapaaksi!" huusi Vincent häntä vastaan. "Muutama tässä on joka tahtoo astua siaasi!"
Vanki raukka ei uskonut korviansa; niinkuin olisi hän kadottanut järkensä, silmäsi hän äänetöinnä ja hämmentynynnä tulevia. Kun nyt kuitenkin seppä upsierin käskyn mukaan löi kahleet irti hänen päältään ja nämät roiskaen putoivat alas kannelle ja hän tunsi itsensä vapaaksi ja irtaiseksi, lankesi hän polvillensa ja itki kuin lapsi autuallisesta ilosta.
Mutta tämä ilo muuttui kohta katkeraksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki papin antavan esiin kätensä ja jalkansa, ja sepän rupeevan takomaan kahleita niihin.
"Jumalan tähden!" huudahti Leonardo, "te itse, kunnioitettava herra? Ei ikänä! Vaikka vapaus tekee minun niin sanomattoman onnelliseksi, en kuitenkaan tahdo tällä ehdolla sitä ostaa. Seppä, pane kahleet päälleni!"
"Ei niin, jalo nuori ystäväni!" vastasi Vincent iloisesti hymyillen, niinkuin olisi menemässä suureen iloon. "Minulle ovat kyllä nämät kahleet huokeammat kuin sinulla. Minä olen yksinolevainen mailmassa, ja sen toimituksen, johon Jumala on minun määrännyt, voin tässä helpommasti täyttää kuin muualla."
"Hyväntahtoinen, ylevämielinen mies!" jatkoi Leonardo, "mikä voi teitä pakottaa tämmöiseen luopumiseen?"
"Kiitollinen rakkaus Herraasi kohtaan, jonka palveluksessa minä olen!" vastasi Vincent. "Ja jos mä voisinki kymmenesti kärsiä ja kuolla sinun edestäsi, niin ei se olisi vähääkään, ei mitään sitä vastaan kuin Herramme Kristus minun edestäni on ristissänsä kärsinyt. Älä viivy, Leonardo, joudu, joudu vaimosi ja lapsiesi tykö! Jumala siunatkoon sinua ja sinun kätesi työtä!"
Kauvan seisoi Leonardo epäillen ja arvellen mitä hänen oli tekeminen. Mutta kun hän näki tuon itsensä altiiksi antavan ihmisrakkauden Vincentin onnellisissa silmissä, sai hän voimaa ottamaan vastaan uhrin, jonka kautta tunsi itsensä ajaksi ja ijankaikkisuudeksi olevan Herran ja Vapahtajan omaksi lunastetun. Hän syleili papin polvia, suuteli hänen kättänsä kovasti nyyhkien, ja sanoen: "Tuolla ylhäällä autuain kirjossa saatte, jos ei Jumala minua hylkää, lukea myös minunkin nimeni!" nousi hän ylös ja kiirehti sieltä pois.
Haluatko, lukia, kuvailemaa kuinka Leonardo mökissä jälleen tapasi sairaan Sabinan ja hänen nälkäiset lapsensa? Et! mutta jos tiedät, että Leonardo vaimonsa jalkain juuressa kuuli anteeksi-antamisen sanat, väsymättömän työ-ahkeruutensa kautta pelasti vaimonsa ja lapsensa häviöstä, ja koko elämänsä ajan vaelsi Jumalan pelossa, niin tiedät kyllä.
Mutta vanha pappi, Vincent de Paula, vietti nuot kaksi vuotta kalerivanki-laivoissa, ulkonaisesti saastutettuna suurimmalla häpeällä, vaan kristillisessä sydämessänsä vapaana, kunnian kruunulla kaunistettuna Jumalan lapsena. Mitä hän vaikutuksestansa kalereissa oli toivonut, se tuli täysimmin määrin toteen. Hän johdatti nuot ruokottomat, jumalattomat kaleri-orjat kristilliseen tuntoon ja katuvaiseen kärsivällisyyteen; hän oli onnettomain vanki-poloisten turvana, opettajana ja lohduttajana, ja kun hän kahden vuoden kuluttua lähti kalereista pois, voi hän lohdutta sydäntään sillä autuaalla varmuudella, että oli koonnut nämä kadonneet ja eksyneet lampaat herransa tarhaan.
Vincent de Paula, Hermann August Francke'n vertainen katolisten kesken, oli syntynyt vuonna 1576, Povi'n kylässä Ranskan maalla. Koko elämänsä pyhitettiin kristilliseen hyvän-tekeväissyyteen; hän asetti, erään rikkaan ja Jumalata pelkäävän rouvan avulla, lähetyssaarnaaja-seuran, jonka Lasaristeiksi kutsutut jäsenet etenkin ahkeroitsivat köyhäin hoitamista niin hengen että ruumiin puolesta, ja joidenka tulisi Herran hengessä täyttää tämä käsky: "Köyhille pitää saarnaaman Evankeliumia." Myös oli hän Laupiaitten Sisarten yhdyskunnan ja Löytölasten Turvapaikan asettaja. Hän kuoli vuonna 1660, 84 vuoden ikäisenä, ja pantiin sittemmin katolin kirkon pyhäin miesten joukkoon.