MARTHA.
On oikein.
KUNINGAS (Ebn Jahialle).
Kyllä oli tuossa vastus.
Ei ole haittoihin hän tottunut.
Ol' onni, että pieni mehiläinen
Hänt' otsakulmaan pisti; tuosta syyn
Me saimme. Ah, tuo mehiläinen varmaan
Ol' erhettynyt! Kukastossa tässä,
Jolantha jossa viihtyvi ja kasvaa
Kuin taimet tuossa, viehättyi se näyn
Noin kauniin nähdessään, ja luuli ruusun
Helmassa tuudittavan itseään.
— Anteeksi suokaa! Synti ompi, että
Omasta lapsestani puhun noin. —
Nyt menkää! Tahdottenpa nähdä, mik'
On hyöty ollut taidostanne. Siis
Jolanthan luoksi. — Bertrand, Martha! Menkää
Te myös, jos apuanne tarvitais.
(Lääkäri ynnä Bertrand ja Martha menevät sisään huoneukseen.)
No, Almerik, mik' on sun mieles tästä
Erikko-laaksosesta rauhaisasta?
Vähäinen paratiisi, eiköhän?
ALMERIK.
Niin aivan.
KUNINGAS.
Oi, jos ois mun suotu täällä
Elellä, koota ympärillen' ne,
Ma joita lemmin — elää kaunoisuuden
Ja taiteen, tieteen etehen: kuink' oisin
Halulla luopunut Neapelista,
Lothringista ja riidast' ilkeästä
Tuon Vaudemont'in kanssa…
ALMERIK.
Mut tuo riita…
Sovittu ompi. Varrottenpa pian
Jo kreivi Tristania tänne. Sitte
Kai päättyy kaikki hyvin.
KUNINGAS.
Niin ma toivon.
Ja taannoin juur' tuo toivo vahvistui.
Puhuinko sulle, ett' Orange'n Jauffred
Alun luoman' oli äsken? Tristanin
On linnassa hän jonkun ajan ollut.
On runot aitoon, kielten soitteloon
Ja lauluun ollut häntä ohjaamassa.
Nuorella tuolla kreivill' on, hän sanoo,
Juur' aimo runolahja, tarkka tunto,
Valistunein on miel', ja älyisyyttä
Harvoisten ajatelmain juontehissa.
Mun eessän' Jauffred lauloi muutaman
Sirvente'n, jonka Tristan oli tehnyt;
Se oli jalo, täynnä ihanuutta
Ja miehekästä voimaa. Tuota sanon,
Vaikk' oli vastaan mua itseä
Se laadittu ja Lothringia koski,
Jot' anastaa hän himoitseepi. — Hiljaa!
Sisältä kuuluu puhe.
[Sirventes eli Sirvente on eräs provencelaiuen runoelma riidallista laatua.]
(Menee huoneuksen puoleen ja katsoo ovesta, jota hän raottaa.)
Ebn Jahia
On herättänyt hänet… silmänsä
Hän avaa. Kuuleppas, nyt puhelee
Hän… juur' kuin unissaan, ja tarkoin Ebn
Jahia hänen silmiänsä katsoo.
Nyt laskee hänen rinnalleen hän taas
Tuon amuletin… nytpä uinahtuu
Hän jällen.
ALMERIK.
Sepä kumma!
KUNINGAS.
Niinpä, kumma! —
Avuja lääkärillä tällä on,
Joit' oikein kammoo. — Nyt hän tulee. Yksin
Sä jätä meidät.
(Almerikin lähtiessä huoneuksen taakse:)
Varros! Kotihin
Sä lähde linnaan; — jäädä täytyy mun,
Mut kirjettä mä varron Tristanilta.
Jos tulee sitä, tuo se mulle. Kai
Sä merkin tiedät sekä soittopaikan.
ALMERIK.
Sen tiedän, kuninkaani!
(Menee Ebn Jahian ulos tullessa.)
KUNINGAS.
Ebn Jahia!
Ah, kyyhkysenä, lehdell' öljypuun sa
Tuletko? Totinen on katsantos
Ja umpinen, kuin laitos. Lukea
Sen salamerkkejä en taida. Puhu!
EBN JAHIA.
Hyv' on mun toivon', jalo kuninkaani!
KUNINGAS.
Todella? Pelastuksen viesti oot sa!
Sun kasvos,— synkät, kuin sen maurilaisen,
Jok' eessä Kristus-lapsen polvistui —
Suruni yössä tähden nousua
Ne ennustavat. Sano, mihin siis
Sun toivos perustuu. Mik' on sun aikees?
Mit' oot nyt. päättänynnä? Kotona
Mull' ompi muuan kirja, jossa seisoo,
Ett' uskaliaalla leikkauksella,
Aseella terävällä silmän virhe
Välisti parataan. Sit' et sä tahdo?
No hyvä, Ebn Jahian'! Jäsen kallis
On silmä ihmisess', sen tiedät, etkä
Jolanthan sulosilmiä sä henno
Aseella vaarallisell' lähetä.
Sua huolettaisi hämmennyttää niiden
Siniä heleväistä, tuota tummaa,
Vähäisen synkkämielistä, mut sentään
Säteistä lähdettä. Oi silmiään!
Sit' ymmärtää ei saata, kuinka silmät
Niin kirkkahat yön peittehessä ovat!
EBN JAHIA.
Sen puolest' aivan huolet' olla saatte.
Aseisin turvaaminen tässä sangon
Vähäisen auttais'.
KUNINGAS.
Mikä siis on aikees?
EBN JAHIA.
Siit' älkää huoliko. Mun keinoni,
Se taitohoni kuuluu salaiseen.
Työläästi vaan sen voisin selittää.
Sit' ompi kauan valmisteltu, ei
Se ole tuote tämän hetken, vaan on
Vähittäin saatu siihen, missä se,
Jos Jumala sen suo, on onnistuva,
Ja onnistuva on se vielä tänään,
Jos tänään ei, ei milloinkaan.
KUNINGAS.
Jo tänään?
EBN JAHIA.
Kun päivä juur' on vuorten taakse mennyt,
Mut vielä tänne laaksoon heittää vienon
Hämärän tuon, jon hänen silmänsä,
Viel' oudot valon valtaan, voivat sietää.
Silloinpa aik' on mulle myötäinen.
KUNINGAS.
Siis nyt! — Ah Ebn Jahia! Levotonna
Mä päivä päivältä ja hetki hetkelt'
Odottanut tät' aikaa oon. Nyt, kun
Se tulee, sydäntäni huolettaa,
Ja viivytystä tahtoisin ma. — Mutta,
Tapahtukoon se! Pian jo päivä laskee,
Sen kanssa ehkä kalliin toivoni. —
Tapahtukoon se!
(Katselee häntä.)
Miettiväisnä oot sa.
Kadutko aiettasi?
EBN JAHIA.
Enpä suinkaan.
KUNINGAS.
Vai varoitelko? Etkö ole varma
Tuost' asiasta? Neuvotellut oot
Sa kanssa noiden vaiteljaitten tähtein,
Joit' taitos puhumaan voi pakottaa;
Ja vastaus, se oli myöntäinen —
Ja tähtein asema hyv'-enteinen?
EBN JAHIA
Niin. Nuot jo teille ilmotin. Mut - astra
Inclinant, non necessitanl. Ne voivat
inehmolaisen onneen vaikuttaa,
Mut pakkovoimin ei ne sitä muuta,
Ei vastoin luonnon järjestystä. — Mut
En mitäkään mä sieltä puolen pelkää.
Mun taitoani toinen este hiiaa.
KUNINGAS.
Vai este?
EBN JAHIA.
Ja ma varon, kuninkaani,
Ett' aatkela on teidän tuota poistaa.
Jolanthan täytyy tietää, ennen kun
Voin käydä toimeen, mitä hältä puuttuu.
(Pontevasti:)
Täytyypi tänään saada kuulla, että
Hän ompi sokea.
KUNINGAS.
Kuink', Ebn Jahia!
Ei, ei, sen sanon; sitä ei hän saa!
EBN JAHIA.
Se on se ehto, jota paitsi taiton
On voimaton.
KUNINGAS.
Ei milloin, milloinkaan!
Noin säälimättömäks' sä mua vaadit?
Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen
Onnensa, riistetään nyt kerrallaan;
Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan
On hirmuinen tuo totuus kouristava
Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino
Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka
Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell',
Olemme varjelleet Jolanthaa tuota
Totuutta surkeata tuntemasta?
Se on sun omaa työtäs. Itse veit
Sa mua tielle, tuolle vaikealle,
Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa
Sa tahdot, mitä rakentanut oot.
Ja mistä syystä?
EBN JAHIA.
Syyn mä selitän,
Jos halajatte tyynin mielin kuulla.
— Te arvelette, että näkö-aisti
On pantu silmään, välikappale
Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun
Syvyydestä, ja silmän hienot hermot,
Ne käyvät aivoin salakammioista.
Jolantha tietäköhön kohtans' selvään.
Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen.
Kuin ulkosilmään valo lasketaan.
Jokainen tarve sielullansa tulkoon
Ja valkeuden aavistus ja kaipuu.
Sill' onhan huomattava, kuninkaani,
Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda,
Joll' ei hän tunne siihen tarvetta
Ja sielunpohjukkaista kaipausta,
Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta
Esinettänsä etsiellen. Suokaa
Mun selittää se esimerkillä,
Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede,
Runollisuuden kaunis taide, josta
Provence on kuulusa, se runotarten
Avulla meille annetahan. Eikö?
Mut annetaanko sitä kaikille?
Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo,
Kuin unissansa, runollisen mailman
Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota
Nyt valpuisena ikävöivät.
KUNINGAS.
Ebn
Jahia, riidellä en tahdo kanssas.
Opissa sinun rinnalles en tule.
Mut sydämessän' sääli kovin ääntää
Ja perusteesi voiman hämmentää.
— Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!
EBN JAHIA.
Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta
Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette
Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton.
Hyvästi siis! Mä lähden luostariin;
Mun sieltä voipi löytää, mielenne
Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan:
Kun mailleen aurinko on mennyt pois,
Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.
(Lähtee pois sala-ovesta.)
KUNINGAS (yksin).
Oi kauheaa! Noin kalliist' ostaisinko
Tuon epävarman toivon, moisen toivon,
Mi kuitenkin voi pettää? Kuinka voisin
Suruttomuutens' nähdä kerrassansa
Suruksi vaikeaksi muuttuvan,
Nuoruutens' surkastuvan, riutuvan
Tuon tiedon tähden? Jäykkä ompi Ebn
Jahia; hänen täytyy myöntyä.
En lepäjä mä ennen, kun hän on
Mua kuunnellut ja myöden mulle antaa.
(Menee ulos lääkärin jälestä. Vähän ennen ovat Bertrand ja Martha tulleet sisään.)