VIIDESTOISTA LUKU.
"Emmekö koskaan enää saa nähdä Kalulua?" — Marssi Unyanyembeen.
— Vihdoinkin ystävien parissa. — Jalopeurakuninkaan kaupunki.
— Kotona jälleen. — Selim syleilee äitiään. — Kalulu löytynyt.
— Orjamarkkinat. — Paljonko Kalulu maksaa? — Kalulu jälleen
ystäviensä parissa. — Esitetään Abdullahin äidille. — Oma Kaluluni!
Aurinko oli mennyt mailleen ja pimeys laskeutunut maahan. Simba seisoi levottomana pienen leirin ovella, sillä Kalulu ei ollut vielä palannut takaisin. Ja sisällä leirissä toiset kuuntelivat yhtä jännittyneinä vähintäkin askelten ääntä.
"Mitähän pojalle on tapahtunut? Luuletko, että hän on eksynyt, Moto?" kysyi Simba.
"En luule, Kalulu ei voisi eksyä, vaikka hän yrittäisikin. Hän on tappanut jonkun elukan ja palaa laahaten mukanaan suurta lihataakkaa. Kalulu tietää, miten metsänriistaa on ammuttava."
"Minä olisin toivonut, ettei hän olisi lähtenyt lainkaan", sanoi Selim. "Kovin ikävä, jos hänelle olisi tapahtunut jotain ikävää, kun olemme siksi lähellä ystäviämme."
"Miten hänelle voisi tapahtua jotakin ikävää? Vaikkapa hän kohtaisi jalopeuran tai leopardin, niin kyllä hän niistä suoriutuisi. Puita on yllin kyllin, joihin hän voi kiivetä, ja tahtoisinpa nähdä apinan, joka kiipeäisi sen ketterämmin kuin hän", sanoi Moto.
Mutta yö pimeni yhä, ja ystävien levottomuus eneni.
"Mitä tietä hän meni, tiedätkö sinä, Moto?" Simba kysyi.
"Luullakseni hän läksi Unyanyembeen vievää tietä myöten, mutta mahdollisesti hän meni myös metsään. Jos hän löysi metsänriistan jälkiä, niin ei hän suinkaan pysähtynyt tielle, vaan seurasi niitä", vastasi Moto.
"Minä menen häntä etsimään? Tahdotko tulla mukaan? Pojat voivat pitää tulta vireillä, niin ettemme eksy leiristä", sanoi Simba.
"Miten levoton sinä olet, Simba! Etkö tiedä, ettemme yön aikana voi tehdä mitään? Jos meillä olisi pyssy, niin voisimme antaa sillä merkin, nyt me vain väsyttäisimme itsemme emmekä hyödyttäisi ketään tässä pimeydessä. Jos Kalulu on joutunut kauaksi seuratessaan antiloopin tai jonkin muun eläimen jälkiä, osaa hän viettää yötä taivasalla. Hän voi nukkua puun oksalla, ontossa puussa tai metsäkarjun pesässä yhtä hyvin kuin leirissäkin. Meidän on parasta nukkua nyt leirissä, ja huomenaamulla me lähdemme eri suuntiin häntä etsimään ja huudamme häntä niin, että koko seutu kajahtaa."
"Sinä olet minua viisaampi, Moto, mutta kovaa tämä on. Jos hänelle tapahtuu jotakin pahaa, niin syytän siitä aina itseäni, kun olin niin typerä enkä pitänyt parempaa huolta pojasta. Olen pahoillani, etten pakottanut häntä jäämään leiriin. Tunnen, että onnettomuus on tapahtunut. — Niin, jääkäämme tänne aamun sarastukseen saakka, ja Allah auttakoon meitä, jotta löydämme hänet!"
"Amen", vastasivat arabialaispojat hartaina.
Aamun sarastaessa Simba herätti ystävänsä. Hän ei ollut nukkunut rahtuistakaan, vaikka hän oli käynyt pitkäkseen. Sykkivin sydämin ja jännittynein mielin hän oli kuunnellut jokaista ääntä, joka katkaisi hiljaisuuden. Kevyt aikainen antilooppi, rasahteleva palmunlehti, maahan pudonnut oksa tai hyeenan hiipivät askeleet, kaikki herättivät hänen mielessään toiveen, että Kalulu palasi takaisin.
Simba odotti kärsimättömästi päästäkseen liikkeelle ja saadakseen käyttää vahvoja keuhkojaan. Kun aurinko nousi, kysyi hän Motolta karhealla äänellä, minkä tien hän valitsi.
"Etkö tule koskaan, mies! Meidän täytyy kiiruhtaa. Menetkö etelää vai pohjoista kohti?"
"Mihinkä tahansa", vastasi Moto, "mene sinä etelään, minä menen pohjoiseen, ja sitten käännymme molemmat itään. Meidän täytyy palata päivällisen aikaan, sillä ellei Kalulu ole siihen mennessä palannut eikä kumpikaan meistä ole löytänyt häntä, niin on hän" —
"Mitä, Moto?" keskeytti Selim hänet kovin levottomana. "Älä sano, että hän on hukassa! Meidän täytyy löytää hänet. Minä kuljen Unyanyemben tietä pitkin niin pitkälle kuin voin, ja palaan päivällisen aikaan takaisin."
"Älä lähde leiristä", sanoi Simba. "Minun on melkein mahdoton kestää ajatusta, että Kalulu on kadonnut, mutta jos sinäkin häviät, niin kaikki maailman paha kohdatkoon minua ja vaikka heti paikalla."
"Mutta rakas Simba, nythän on kirkas päivä. En minä voi kadota. Minä pysyttelen vain tiellä. Minä menen itään ja kun olen kulkenut muutaman tunnin tietä myöten, käännyn takaisin ja palaan samaa tietä leiriin. Ehkäpä veljeni Kalulu on haavoittunut ja makaa jossakin odottaen meitä. Ken tietää? Hän on tehnyt niin paljon hyvää minulle, että minunkin täytyy uskaltaa jotain hänen hyväkseen. Minä menen, Simba. Abdullah ja Niani jäävät vartioimaan leiriä."
"No niin, miten tahdot. Sinä olet herra täällä niinkuin muuallakin, missä minä olen. Tule, Moto, lähdetään matkaan."
"Oletko pahoillasi minulle, Simba?" sanoi Selim kiiruhtaen hänen luokseen. "Etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on etsiä häntä? Ajattelehan kaikkea, mitä hän minun hyväkseni on tehnyt? Ole nyt minulle hyvä, niinkuin aina ennenkin, Simba. Anna minun lähteä tarvitsematta tuntea, että olet minulle pahoillasi?"
"Niin, mene sinä, nuori herra, ja olkoon Allah sinun kanssasi. Simba ei tiedä paljonkaan Allahista, mutta etsiessään Kalulua hän rukoilee Allahia suojelemaan sinua. Tule nyt, Moto."
"Allah olkoon sinun kanssasi, Simba, ja sinunkin Moto!" huusi Selim lähtiessään.
"Sinunkin kanssasi!" vastasivat molemmat, ja kaikki kolme lähtivät eri suuntiin.
Abdullah ja Niani kuulivat leiriin ystäviensä toistuvat huudot:
"Kalulu! Kalu-lu! Ka-luuu-luu!", kunnes äänet hävisivät etäisyyteen.
Selim kulki ja kulki eteenpäin huutaen alati kadonnutta ystäväänsä nimeltä.
"Oi Kalulu — Kalulu — Kaluluu-luu-u!" kajahti autiolla tasangolla kääpiö-ebenpuiden ja kumipensaiden lomasta. Selim oli saapunut sen takana olevaan metsään, ja taaskin hän huusi Kalulua. Mutta ei vähintäkään jälkeä näkynyt hänestä keskellä tätä kauheaa yksinäisyyttä. Metsä oli hiljaa ja ääneti ikäänkuin ei ketään ihmistä koskaan olisi liikkunut sen pimennoissa. Selim tarkasteli tietä, joka oli sileä ja kova. Joskus hän oli näkevinään paljaiden jalkojen jälkiä, mutta niitä oli niin paljon, etteivät ne voineet olla yhden ihmisen jättämiä. Eikö tämä ollutkin Unyanyembeen johtava karavaanitie?
Kun Selim vihdoin palasi leiriin huutaen yhä Kalulua nimeltä ja saamatta mitään vastausta, oli hänen sydämensä täynnä surua ja levottomuutta, Hieman myöhemmin palasivat myös Simba ja Moto etsittyään kadonnutta yhtä turhaan, ja he alkoivat surra Kalulua kuin kadotettua ystävää ainakin.
Heidän surunsa oli syvä. Selim vuodatti katkeria kyyneleitä, eikä hän voinut karkoittaa mielestään sitä syvää alakuloisuutta, jonka ystävän kohtalo oli jättänyt häneen. Lakkaamatta hän kysyi itseltään, mitähän hänelle oli saattanut tapahtua, mutta ei löytänyt mitään vastausta. Kalulu oli lähtenyt hymyilevänä ja iloisena, nuoruutensa täydessä voimassa. Terävine päineen, jäntevine käsivarsineen, notkeine jäsenineen ja nopsine jalkoineen hän tuntui voittamattomalta. Ja nyt hän oli kadonnut jäljettömiin!
"Jos voit saada minut uskomaan, että tapaamme vielä Kalulun, niin siunaan sinua, Moto", sanoi Selim.
"Minä en sitä ymmärrä. Jalopeura on voinut hyökätä hänen päälleen takaa ja viedä hänet mukanaan — mutta se ei ole luultavaa. Villit ovat voineet vangita hänet, mutta tässä erämaassa ei kernaasti voi olla ihmisiä. Sinä tiedät, mitä hän jo on saanut aikaan, miten notkea ja nopsa hän on, miten voimakas ja viisas. Hän on oikea metsän poika. Jos vaara ja kuolema on yllättänyt hänet, niin on se tapahtunut kovin äkkiä."
"Entäs mitä sinä luulet, Simba?"
"En tiedä mitään muuta, kuin ettei hän ole täällä, nuori herra, ja ettemme me tiedä, minne nuori päällikkö on joutunut, hän, jonka avutta emme olisi vielä lähimainkaan päässeet näin pitkälle kotia kohti", vastasi Simba ääneensä itkien. Ja hänen kyyneleensä lisäsivät yleistä alakuloisuutta.
"Emmekö me saa koskaan enää nähdä Kalulua?" nyyhkytti Abdullah. Ja sekä hän että Selim muistelivat, miten monta kertaa Kalulu oli pelastanut heidät vaarasta, miten jalo ja hyvä tuo nuori villi oli ollut ja miten suuresti he rakastivat häntä.
"Älkää itkekö noin katkerasti", Moto sanoi. "Ehkei Kalulu ole vielä kadonnut, ehkä hän palaa ikäpuolella. Minä lähden uudestaan häntä hakemaan ja koetan samalla hankkia meille hiukan ruokaa. Älkää heittäkö kaikkea toivoa, kummempaakin on tapahtunut kuin että hän tulisi takaisin."
Pojat ja Simba katsoivat kiitollisina Motoon, joka oli heidän paras metsästäjänsä, ja tämä lähti kulkemaan Unyanyembeen johtavaa tietä myöten.
Hän palasi illalla takaisin antilooppi mukanaan sekä tuoden hämmästyttäviä uutisia.
"Minä kuljin samaa tietä kuin Selim aamulla", kertoi hän, sillä välin kuin Simba ja hän valmistivat ateriaa, "ja saavuin tiheään metsään. Heti sinne tultuani kiintyi huomioni keltaiseen multakasaan, jolla metsäkarju oli peittänyt pesänsä. Minä astuin sen luoja mitä luulette minun siellä nähneen? Pojan jalkojen jäljet, ne olivat pienet ja kapeat, aivan varmaan ne olivat Kalulun jäljet. Hän oli hypännyt kummulle, sillä varpaat olivat syvemmälle painuneet kuin kantapää. Minä koetin seurata jälkiä, mutta pian ne katosivat kokonaan. Kuljin sittenkin edelleen samaan suuntaan ja puolen tunnin kuluttua saavuin leiriin, jossa ei ollut minkäänlaista aitausta, mutta siellä oli palanut tuli, sillä tuhka tuntui vieläkin lämpimältä. Jos Kalulu elää, olen aivan varma siitä, että hän on ollut noiden ihmisten parissa. Mutta ketä he ovat? Rosvojako? Vai wanyamwezejä? Alkuasukkaitako? Vai arabeja? Tämä on erämaata, täällä ei ole ainoatakaan kylää lähiseuduilla. Minne nuo ihmiset ovat menneet?"
"Lähtekäämme etsimään. Seuratkaamme tietä, kunnes saavumme johonkin kylään, jossa voimme tiedustella", huudahti Simba, ja Selim ja Abdullah yhtyivät häneen.
"Malttakaahan, syödään ensin, niin että jaksamme kulkea", vastasi
Moto äänellä, josta kävi ilmi, että hän tiesi mitä tahtoi.
Tunnin kuluttua he olivat syöneet vankan aterian ja tuntia ennen auringonlaskua he olivat matkalla Unyanyembeen. Mutta ennenkuin he olivat ehtineet sille leiripaikalle, joka oli herättänyt Moton huomiota, oli jo niin pimeä, että oli parasta asettua yöpuulle.
He koettivat arvata, mitä Kalululle oli tapahtunut. Sitten he muistelivat kuluneiden kuukausien tapahtumia ja puhuivat paljon Kalulusta, hänen herttaisuudestaan, hyvyydestään ja jalomielisyydestään. Paljon ei sinä yönä nukuttu, ja varhain seuraavana aamuna oltiin taas jalkeilla. Kapea polku oli kovaksi tallattu, osittain se kulki aivan suoraan, osittain se kiemurteli monessa mutkassa kuin käärme. Se tuntui matkamiehistämme yhtä loppumattomalta kuin metsäkin. Ei mitään muuta kuin metsää ja metsää ja metsää, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, vain metsää, eikä jälkeäkään viljelyksestä ja ihmisasunnoista. Vain puita, puita, puita. Kaiken lajisia puita, okaisia kaktuksia, keihäslehtisiä aloepuita, orjantappuroita, kumipuita, silkkiäispuita, mimosoja, plataneja, tamarindeja, villejä hedelmäpuita — mutta ei missään peltoja eikä kyliä.
Seuraavana päivänä metsä harveni ja muuttui puistomaisemmaksi, ja sen jälkeen he saapuivat kalkinväriselle, hedelmättömälle alangolle. Sitten seurasi harvaa metsää, viidakkoa ja taas alankomaata — mutta ei vieläkään ihmisasuntojen jälkiä. Tuntuipa siltä, kuin ei muita elollisia olentoja olisi ollut koko maailmassa. Mutta raivattu tie jatkui yhä edelleen kiemurrellen mutkaisena tai kulkien suorana kuin nuora pitkät matkat.
Sinä iltana he lepäsivät jälleen leveän joen rannassa, jakoivat liha-annoksensa ja jatkoivat matkaa aamun sarastaessa. Päivällisen aikaan he näkivät viljavainion ja keltaisten tähkien takana kylän. Kun he saapuivat sinne, kohtasivat he sen portilla alkuasukkaita.
"Terveyttä minä toivotan teille, veljet!" huusi Moto.
"Terveyttä, terveyttä teillekin!" kuului vastaus.
"Mikä maa tämä on?"
"Manyara."
"Manyara!" huudahti Moto ihmeissään.
"Niin, ja Ma-Manyara on meidän kuninkaamme."
"Silloin ei ole pitkältä Unyanyembeen?"
"Noin yhdeksän päivän matka."
"Emmekö me kulkeneet vastikään Gombe-joen poikki?"
"Kyllä, jos tulitte Ukonongosta."
"Niin, sieltä me tulimme. Olemme käyneet metsästämässä ja meille sattui onnettomuus. Olemme matkalla Unyanyembeen. Oletteko nähneet karavaanin vastikään kulkevan Unyanyembeen?"
"Emme, emme moneen päivään."
"Terveyttä toivotamme teille, ystävät!"
"Terve, terve!" he vastasivat.
Ystävämme kulkivat edelleen viljeltyjen maitten ohi ja kun he saapuivat jälleen metsään, kääntyi Moto taakseen ja sanoi:
"Kalulu on kadonnut!"
"Kadonnut! Oi, Moto! Emmekö me koskaan enää tapaa häntä?"
"Pelkään pahoin, ettemme tapaa. Luulin tuon karavaanin olleen arabialaisen. Mutta jos niin olisi ollut laita, olisi se kulkenut tätä tietä, ja silloin kylän väki olisi nähnyt sen. Mutta nyt luulen, että ne ovat olleet rosvoja. Minne he ovat menneet? Mistä he tulivat? Olivatko he wazavilalaisia vai wanyamwezilaisia? Arabeja he eivät olleet, sillä siinä tapauksessa he olisivat kulkeneet tätä tietä. Me olemme joutuneet jo liian kauaksi voidaksemme kääntyä takaisin, ja me saisimme etsiä Kalulua vuosikausia eri heimokuntien parista löytämättä häntä sittenkään. Rosvot tappavat kaikki vangit, jotka joutuvat heidän käsiinsä, jolleivät he voi tehdä heitä orjikseen. Eikä heitä näe koskaan. Niitä on kaikkialla — mutta ei missään, kun haluaa nähdä niitä! Ei, Kalulu on kadonnut, ja jollemme itse tahdo joutua hukkaan, täytyy meidän jatkaa matkaa Unyanyembeen."
Tämä oli kova isku arabialaispojille ja Simballe, jotka olivat olleet varmasti vakuuttuneet siitä, että he löytäisivät ystävänsä, ja nyt he muitta mutkitta saivat kuulla, että hän oli kokonaan kadonnut.
"Oi, Kalulu!" sanoi Selim. "Minulta hän ei ole kadonnut. Minun muistissani ja sydämessäni säilyy hänen kuvansa sellaisena kuin tunsin hänet, tuon parhaan ja jaloimman nuorukaisen, jolla oli ylpeä mieli, vilkas luonne ja lämmin sydän. Kuolemaani saakka muistan häntä uskollisimpana ja hellimpänä veljenäni."
"Minäkin säilytän hänet muistissani", sanoi Abdullah. "Kertokaamme hänestä äideillemme, jotka eivät koskaan olisi saaneet nähdä meitä, jollei Kalulua olisi ollut, ja he siunaavat häntä. Hänen nimensä ei koskaan kuole, ja aina kun kuulen häntä mainittavan, tahdon rukoilla Allahia, että minusta tulisi hänen kaltaisensa. Kalulun tähden tahdon kohdella hyvin kaikkia niitä mustia, jotka nimittävät minua herrakseen."
"Ja minä lupaan", Selim sanoi, "että veljeni Kalulun vuoksi en koskaan osta itselleni orjaa. Ja kun minä kuolen, saavat kaikki orjani vapautensa. Ei kenenkään minun palveluksessani olevan mustan tarvitse valittaa sitä, että tapasin Kalulun Afrikassa. He saavat iloita sen johdosta ja kiittää Kalulua siitä, että heitä tästä lähtien kohdellaan hyvin minun talossani."
"Allah olkoon teidän kummankin kanssa!" huudahti Simba. "Jos kaikki arabit olisivat teidän kaltaisianne, olisivat arabit rakastettuja pakanoitten parissa."
"Niin, se on varmaa", sanoi Moto, "eikä meidän heimoomme kuuluvia ihmisiä ostettaisi kuin lampaita ja vuohia eikä ajettaisi piiskoilla ja kepeillä markkinoille myytäväksi. Joka ainoa päivä arabit tekevät suurta vääryyttä tässä maassa, eikä ihme, että alkuasukkaat kohtelevat heitä pahoin, kun he saavat heidät käsiinsä. Tifum kohteli Selimiä ja Abdullahia julmasti siksi, että hän oli kuullut, että heidän kansalaisensa kohtelivat mustia samalla tavalla. Sinä ja minä, Simba, emme olisi sellaisia kuin olemme, jos joku muu kuin sheikki Amer ben Osman olisi ollut herramme."
"Se on totta, Moto", sanoi Simba. "Emmekä me olisi nyt matkalla
Sansibariin, jos jalon Amerin poika olisi toisenlainen kuin hän on.
Selim herra on paras arabi koko maailmassa. Mutta kiiruhtakaamme
nyt Unyanyembeen ennenkuin mitään pahaa tapahtuu Selimille ja
Abdullahille, sillä silloin ei meillä enää olisi mitään ilon syytä."
Moto hätkähti ajatellessaankin sitä mahdollisuutta että jotain pahaa voisi tapahtua hänen nuorelle herralleen, ja kiiruhti eteenpäin, kunnes he saapuivat tasangolle, jossa hän lähti etsimään heille ruokaa, ja saikin seepran kaadetuksi.
Kesti kuitenkin kaksi viikkoa, ennenkuin he saapuivat Unyanyembeen. Syynä oli osittain se, että he kaipasivat Kalulun virkistävää seuraa, osittain viivytti matkaa ravinnon hankinta. Mutta kolmannen viikon ensi päivänä tunsivat Simba ja Moto arabialaista siirtokuntaa ympäröivät tutut vuoret.
Vasemmalla kohosivat Zimbilin liuskavuoret, joiden juurella sijaitsi arabialaiskylä Maroro, ja sen tällä puolen laajeni Kwiharan laakso. Pian he näkivät edessään Say ben Salimin, Abdullah ben Saydin, sheikki Nasibin ja pelätyn Kisesan arabialaisasunnot. He kulkivat niiden ohitse ja jatkoivat nopein askelin tietä myöten, joka kulki Kisiwanin ja kahden kukkulan välitse, ja sitten kohosivat heidän eteensä Taboran suuret rakennukset pisangi- ja granaattiomenapuineen.
Kun he kysyivät vastaantulijoilta, jotka tuijottivat Selimiin ja Abdullahiin ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi nähneet arabeja, keitä asui Taborassa, mainittiin heille monien muiden nimien joukossa myös Sultan ben Alin.
"Asuuko hän täällä?" kysyi Selim.
"Tuolla, tuon suuren puun luona."
He päästivät ilohuudahduksen, ja Selim ehdotti, että he menisivät yllättämään vanhuksen, joka varmaankin istui verannallaan ja keskusteli toisten arabien kanssa.
He tunkeutuivat hyvin puettujen sansibarilaisorjien ohi, jotka ihmetellen katselivat arabialaispoikia, mutta siirtyivät heti heidän tieltään. Selim ja Abdullah saapuivat hetken kuluttua perille ja näkivät valkopartaisen sheikin istuvan seinävierustalla kirjavaan tyynyyn nojautuneena. Hänen ympärillään istui useita muita arabeja. Kaikki hämmästyivät nähdessään omituiset arabialaispojat, jotka alastomina — lukuunottamatta likaista ja repaleista lantiovaatetta — astuivat esiin ja puhuttelivat heitä selvällä arabiankielellä.
"Salaam Aleikum!" [Rauha teidän kanssanne.]
"Aleikum Salaam!" vastasivat hämmästyneet arabit nousten pystyyn.
"Oletteko te arabeja, lapset?" kysyi vanha Sultan ben Ali ja katseli heitä tarkasti.
"Me olemme arabeja Muskatista", vastasi Selim vapisevalla äänellä.
"Allahin nimessä, mitenkä te sitten esiinnytte tuolla tavalla alastomina oikeauskoisten nähden?" kysyi vanha sheikki edelleen.
"Meidän isämme ovat kuolleet. He olivat rikkaita kauppiaita Sansibarista. He kaatuivat taistelussa, ja me, heidän poikansa, jouduimme orjiksi. Monen kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta — Allahille olkoon kiitos hänen armostaan — ja tulimme nyt teitä tervehtimään ystävinämme."
"Kaatuivat taistelussa!" huudahti sheikki. "Keitä te olette? Missä taistelussa teidän isänne kaatuivat?"
"Tämä", sanoi Selim osoittaen Abdullahia, "on Abdullah, sheikki Mohammed ben Mussoudin poika, ja minä olen Selim, Amer ben Osmanin poika. Sinä olet Sultan ben Ali, minun sukulaiseni ja ystäväni."
"Oi, Allahille olkoon kiitos!" huudahti vanha Sultan hyökäten heidän luokseen ja syleillen ja suudellen poikia. Hän katseli heitä kyynelsilmin ja muistellessaan onnetonta päivää Urorissa hän sanoi: "Vai niin, sinä olet Selim, jalon Amerin poika? Ja tämä on Abdullah, Mohammedin poika? Oi, ihmeellisiä ovat Allahin tiet, ja hän on armelias oikeauskoisiaan kohtaan. Teidän silmissänne minä näen jälleen Amerin ja Mohammedin. Kuinka voisin koskaan unohtaa Kwikurun onnetonta päivää? Mutta astukaa sisään, lapset! Astukaa sisään Allahin nimessä. Amerin sukulainen ei unohda, mitä hän on Amerin pojalle velkaa."
Mutta toisetkin arabit tahtoivat syleillä poikia ja lausuivat hartaat kiitoksensa Allahille. Ja ennenkuin pojat astuivat sisään, sanoi Selim:
"Sultan ben Ali, älä salli Amerin poikaa sanottavan epäkiitolliseksi. Kas, tässä ovat minun ystäväni. Sinä et ole kiittänyt heitä siitä, mitä he ovat meille tehneet. Tässä on Simba ja Moto. Etkö tunne heitä?"
"Tunnen kyllä, kukapa ei tuntisi Simbaa ja Motoa!" Sultan vastasi ja astui miesten luo syleillen heitäkin. "Astukaa Allahin nimessä sisään. Sanokaa Amerin sukulaiselle, mitä te haluatte syödä ja juoda." Hän kysyi sitten, kuka Niani oli ja syleili häntäkin.
Sultan ben Alin ystävät syleilivät nyt vuorossaan Simbaa, Motoa ja Niania, ja monet hänen orjistaan tulivat tervehtimään ystäviään, joiden he luulivat kaatuneen tuona hirveänä päivänä, jolloin neljäsataa miestä — arabeja ja heidän palvelijoitaan oli kohdannut niin surkea kohtalo.
Sultan ben Ali käski orjiensa valmistaa heti paikalla hyvän aterian, vei sitten Selimin ja Abdullahin mukanaan omaan kodikkaaseen, matoilla peitettyyn huoneeseensa ja pyysi heitä lepäämään hetken aikaa, sillä välin kuin hän kiiruhti keski-ikäisen arabin luo, joka istui verannalla.
"Soud ben Sayd", sanoi hän tälle, "sinulla on kaksi yhdenikäistä poikaa kuin nämä nuorukaiset. Kiiruhda ystäväni hakemaan heille vaatteita, parhaat mitä sinulla on, ja sano mitä niistä tahdot, niin ostan ne sinulta."
"Älä puhu maksusta, sheikki, ne ovat omasi. Minä nousen aasini selkään ja palaan takaisin vaatteiden kera ennenkuin ennätät edes sanoa Bismillah!" ja hyväsydäminen mies kiiruhti kotiinsa.
Sultan ben Ali lähetti hakemaan parturinsa, ja tämä leikkasi poikien hiukset, jotka valuivat hartioille saakka. Ennenkuin tämä oli tehty, oli Soud ben Sayd jo palannut takaisin mukanaan kaksi täydellistä vaatekertaa, — paidat, kauniisti ompeluilla koristetut takit ja fetsit, leveät liinahousut ja tohvelit.
Pojat vietiin nyt kylpyhuoneeseen, jossa oli runsaasti saippuaa ja vettä ja käsiliinoja, ja sitten Sultan ben Ali palasi verannalle ystäviensä luo, jotka yhä vilkkaasti keskustelivat arabialaispoikien odottamattomasta paluusta.
"Tämä on suuri päivä, Sultan ben Ali!" sanoi Soud ben Sayd.
"Sanohan muuta. Miten suuresti Amerin ja Mohammedin lesket iloitsevatkaan! Entäs Leila, joka on määrätty Selimin vaimoksi, kun hän on kyllin vanha! Ystäväni, jääkää kaikki päivälliselle luokseni, jotta nuo lapsiparat tuntisivat, että he ovat taas ystävien ja sukulaisten parissa. Poika parat, kuinka kovasti he ovatkaan saaneet kärsiä! Mutta paljon on vielä kertomatta. Pian me saamme kuulla heidän tarinansa. Olen iloinen, että te olette täällä yhdessä minun kanssani."
Puolen tunnin kuluttua tulivat Selim ja Abdullah täysissä pukimissaan verannalle, ja he olivat niin muuttuneet ulkomuodoltaan, että tuskin olisi tuntenut heitä samoiksi villiintyneiksi, pitkätukkaisiksi pojiksi, jotka olivat niin suuresti pelästyttäneet vanhusta kaikkea muuta kuin sopivalla ulkoasullaan. Selim tuli ensin, Abdullah hänen jäljessään, ja kaikki arabit kohosivat pystyyn. Lähestyessään sheikki Sultania ilon välke kauniilla kasvoillaan Selim tarttui vanhusta käteen ja kohotti sen kunnioittavasti huulilleen ja sitten hän aikoi tervehtiä samaan tapaan toisiakin, mutta nämä eivät sallineet sitä, vaan suutelivat sekä häntä että Abdullahia poskelle.
Pojat saivat istua kunniapaikoille Sultan ben Alin viereen, ja sitten Selimiä pyydettiin kertomaan seikkailuistaan. Tämä kertoikin lyhyesti, mutta selvästi kaikista tapahtumista, eikä hänellä koskaan ollut ollut sen tarkkaavaisempia kuuntelijoita.
Arabien vilkkaat ja osaaottavat huudahdukset ilmaisivat pojille, että he nyt vihdoinkin olivat ystävien parissa. Kalulua ylistettiin suuresti, ja Sultan ben Ali lausui sen otaksuman, että poika luultavasti oli murhattu tai viety vankeuteen ja orjuuteen.
Pian tarjottiin niin runsas ateria, että nälkäiset pojat aivan hämmästyivät ja erityinen vati oli varattuna Simballe, Motolle ja Nianille, jotka myös kutsuttiin sisään. Kaikkien kädet valeltiin vedellä, ja kun Selim ja Abdullah näkivät suuret riisi- ja lihavadit, huokasivat he tyytyväisinä. Sultan laski heidän eteensä parhaat palat, ja pojat pakotettiin syömään niin paljon makeisia ja kakkuja ja hunajaa, että he lopulta kieltäytyivät enempää syömästä.
Seuraavana päivänä heidät vietiin kaikkien Taborassa, Kwiharassa ja Marorossa asuvien arabien luo vieraskäynneille ja kaikkialla heidät otettiin sydämellisesti vastaan ja kutsuttiin kesteihin, jotka seurasivat toinen toistaan niin tiheästi, että pojat kuukauden kuluttua olivat aivan pyöreäposkiset eikä kummassakaan näkynyt enää niiden seikkailujen ja kärsimysten jälkiä, joita he olivat saaneet kestää.
Oltuaan kaksi kuukautta Unyanyembessä pojat jatkoivat matkaa Soud ben Saydin kanssa, joka kuljetti suurta karavaania rannikolle. Sultan ben Ali ja monet muut arabit saattoivat heitä jonkun matkaa ja erosivat sitten alakuloisina heistä toivottaen heille kaikkea hyvää elämän varrelle.
Kolme kuukautta myöhemmin he kulkivat enemmittä seikkailuitta hedelmättömän Ugogan halki, ja saapuivat sitten kitkerän veden — Marenga M'kalin — ystävälliseen erämaahan sivuuttaen seuraavana päivänä Usagaran keitaat.
Kymmenen päivää myöhemmin he tulivat Makatatasangolle, ja pystyttivät viikkoa myöhemmin leirin Simbamwennin, Jalopeurankuninkaan kaupungissa, joka erikoisesti oli jäänyt poikien mieleen Nianin ja Isan ikävän kohtauksen vuoksi. Isa paran, joka oli nyt kuollut!
Levättyään kaksi päivää Simbamwennissa jatkoi karavaani marssiaan, ja seitsemäntenäkymmenentenä päivänä lähtönsä jälkeen Unyanyembestä näkivät ystävämme Bagamoyon takaisilta kukkuloilta Sansibaria ympäröivän meren ja sen ikuisesti hymyilevän pinnan, ja heidän mielensä olivat niin liikuttuneet, etteivät he voineet sanoilla tulkita tunteitaan. He nauttivat tästä näöstä kunnes se katosi, kun he laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas ja saapuivat merikaupunki Bagamoyon lehtojen ja puutarhojen kautta sen kaduille, missä heitä tervehdittiin niinkuin ainakin pitkämatkaisia matkamiehiä iloisin huudahduksin, hymyilevin katsein ja sydämellisin kädenpuristuksin.
Jo seuraavana päivänä Soud ben Sayd nousi nuorien ystäviensä ja koko karavaanin kera kahteen purjealukseen. Ankkurit nostettiin, purjeet levitettiin ja laivat soljuivat myötätuulessa salmen poikki, joka erottaa Sansibarin mannermaasta.
"Kotia kohti! Miten ihanaa!" huudahti Selim ihastuneena ja syleili tunteittensa vallassa Abdullahia.
"Kotona! Vihdoinkin kotona!" sanoi Abdullah. "Meillä on ollut monenlaisia kokemuksia, Selim, mutta me olemme oppineet monta terveellistä läksyä. Kiitetty olkoon Allah! Hän on vain koetellut meitä, jotta tulisimme paremmiksi ja puhtaammiksi, ja minä tahdon koettaa hyötyä tästä opistani. Entäs sinä, Selim?"
"Allahin avulla minäkin!" Selim vastasi.
"Tiedätkö mikä koranin luku parhaiten soveltuu meihin?" kysyi
Abdullah.
"Mikä sitten?"
"Se, jossa puhutaan kirkkaudesta, ja jossa profeetta, jonka nimi olkoon siunattu, sanoo: Auringon helteessä, yön pimeydessä ei Jumalasi ole hyljännyt sinua eikä hän vihaa sinua. Eikö hän nähnyt sinua isättömänä ja äidittömänä ja hoivannut sinua? Eikö hän tavannut sinua eksyttävillä teillä ja johtanut sinua totuuteen? Eikö hän nähnyt sinut köyhänä ja tehnyt sinut rikkaaksi? Sen vuoksi älä sorra isätöntä, älä työnnä luotasi kerjäläistä, vaan julista Herran hyvyyttä."
"Kuinka ihanaa!" sanoi Selim. "Älä sorra isätöntä voi tarkoittaa: älä sorra orjia. Niin, tosia ovat koraanin sanat, ja ylistetty olkoon Jumala, ainoa, ikuinen Jumala!"
"Amen", vastasi Abdullah. "On olemassa vain yksi Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa!"
"Amen", vastasivat nyt Simba ja Moto yhtä haltioituneina hetken onnesta kuin Selim ja Abdullah.
Vihdoin Sansibarin ranta kohosi kuin smaragdi pyöreän safiirin keskeltä, ja matkamiehet tervehtivät suloista saarta iloisin huudahduksin. He lähestyivät yhä lähemmäksi, jokaista yksityiskohtaa tarkattiin ja jokainen tuttu talo veti heidän silmänsä puoleensa. Vihdoin laivat laskivat satamaan, Selim ja hänen ystävänsä lausuivat jäähyväiset Soud ben Saydille ja pyysivät häntä käymään heidän kodeissaan, sitten he laskeutuivat veneeseen ja soutivat rantaan. Kun he astuivat kaupungin katuja pitkin, hohtivat heidän poskensa ja silmänsä loistivat. Vastaantulijat kääntyivät katsomaan heitä, useita tuttujakin he tapasivat, mutta eivät malttaneet — näin lähellä kotia — pysähtyä keskustelemaan heidän kanssaan, vaan astuivat nopeasti arabi-, hindu- ja neekerikorttelien läpi ja sillan poikki ja saapuivat pian rikkaitten arabialaisten puutarhojen keskelle. Päästyään kaupungin ulkopuolelle he alkoivat juosta, mutta lähellä kotiaan he hiljensivät vauhtiaan kalpeina ja liikuttuneina.
Äkkiä huusi Abdullah:
"Tuossa, Selim, on minun kotini!"
Selim seurasi ystäväänsä ovelle, syleili häntä vielä kerran ja pyysi häntä pian tulemaan luokseen, sitten hän Simban, Moton ja Nianin seuraamana kiiruhti omaa komeaa kotiaan kohti.
Hän näki mangopuut, oranssilehdot, kaneelipuut ja solakat ryytineilikkapensaat. Pian asuinrakennuskin kohosi suurena ja valkeana puiden välistä. Hän näki ristikkoikkunat, joista hän usein oli uneksinut Afrikan erämaissa ja pienen temppelin, jonka hänen isänsä Amer oli rakennuttanut. Hetkeksi hänen katseensa kiintyi mereen ja rantaan, jossa hänen isänsä ja tämän ystävät niin usein olivat istuneet ja katselleet laineiden leikkiä, ja sitten hän hyökkäsi portista sisään, kiiruhti pihan poikki, veistetystä ovesta sisään, portaita ylös ja suoraan haaremiin, jossa näki naisen ristikkoikkunan ääressä katselevan ulos. Se oli Amina, hänen äitinsä! Amina kohotti katseensa ja näki poikansa, Selimin, joka oli palannut kotiin neekerien maasta!
On mahdoton sanoin kuvata äidin ja pojan iloa, kun he nyt saivat syleillä toisiaan pitkän eron jälkeen. Ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi Selim kävi istumaan äitinsä viereen ja alkoi kertoa hänelle synkkää tarinaa suruista ja kärsimyksistä, vaivoista ja pettymyksistä, monista ihmeellisistä seikkailuista ja vieläkin ihmeellisemmästä pelastuksesta sekä Kalulusta, hänen rohkeudestaan, uhrautuvaisuudestaan ja uskollisuudestaan. Äiti puolestaan kertoi mitä kärsimyksiä hänellä oli ollut näinä kahtena vuonna. Selimin setä oli tahtonut ostaa maatilukset Amerin poissaollessa, mutta siihen ei Amina ollut suostunut.
Kaikki oli käynyt hyvin, ja Selim oli nyt hyvin rikas. Saatuaan lisäksi Leilan myötäjäiset hän saattoi lukeutua erääksi saaren rikkaimmista miehistä. Mutta Amina pyysi, ettei Selim ajattelisi vielä naimista, hänhän oli vain kahdeksantoista vuoden vanha — vain poika — ja Selim lupasi sen hänelle.
Kolmantena päivänä kotiintulonsa jälkeen Selim lähti isännöitsijänsä, rehellisen muhamettilaisen hindun kanssa kaupunkiin ostamaan vaatteita uskollisille palvelijoilleen ja heidän perheilleen. Simba, Moto ja Niani seurasivat mukana. Matkan varrella hän pistäytyi Abdullahin kotiin pyytääkseen ystäväänsä mukaansa.
Hän käväisi myöskin entisten leikkitovereittensa luona, jotka ottivat hänet ilomielin vastaan, ja kaikki halusivat kuulla hänen kertovan, miten paljon hän oli saanut kärsiä orjuudessa ja miten hän oli päässyt sieltä vapaaksi.
Kaupungilla kulkiessaan saapui Selim sattumalta ystäviensä kera orjamarkkinoille, missä joukottain onnettomia olentoja myytiin eniten tarjoaville. Ostajia oli paljon — voimakkaita, komeita arabeja, varakkaita sekarotuisia arabeja sekä aina Intiasta saakka tulleita muhamettilaisia, jotka kaikki tarkasti tutkivat kaupan olevaa "tavaraa". Siinä oli kumpaakin sukupuolta, kaiken ikäisiä, puolialastomia ja kokonaan paljaita. Tuskin ainoakaan näytti terveeltä, useimmat olivat nälistyneitä ja heikkoja. Viime aikoina oli tuotu suurin joukoin orjia Kilwasta, Mombasahista, Whindestä, Saadanista ja Bagamoyosta. Kaikki olivat livahtaneet englantilaisten risteilijöiden ja englantilaisten agenttien käsistä. Mutta täällä he seisoivat sen talon ikkunoiden alla, jonka katolla liehui Englannin lippu nuo onnettomat olennot, surkein "ihmiskarja", jonka yli aurinko koskaan on paistanut.
Selim tunsi inhoa katsellessaan tuota näytelmää ja aikoi juuri poistua paikalta, kun hän tuli luoneeksi katseensa orjaan, jota juuri myytiin.
Kalpeana ja poissa suunniltaan hän kuiskasi tovereilleen:
"Pian, tätä tietä, kiiruhtakaa Allahin tähden!" ja hän veti muut mukanaan huutokaupanpitäjän silmien alta. He pysähtyivät uteliaitten ryhmän taakse.
"Mikä nyt, Selim?" Abdullah kysyi. "Oletko sairas?"
"Sairasko! En. Mutta näettekö orjaa, joka juuri aiotaan myydä?"
"Näemme", vastasivat kaikki.
"Niin totta kuin Allah on taivaassa, tuo orja on minun veljeni
Kalulu!"
"Kalulu!" huudahtivat he hämmästyneinä.
"Niin, Kalulu!"
"Wallahi, hän se on!" huusi Moto liikuttuneena. "Täällä ei ole ketään muuta — ei arabia eikä afrikkalaista — joka pitäisi päätään niinkuin hän. Se on watutalaisten kuningas! Sen minä voin vannoa!" Näin sanoen hän aikoi kiiruhtaa paikalle Simban seuraamana, mutta Selim huusi: "Allahin tähden, älkää liikahtako paikaltanne!"
"Minkä vuoksi? Eihän hän ole orja!" huusi Simba. "Arabialainen karavaani ryösti hänet keskellä yötä, siksi että sen johtajat pelkäävät päivän valoa aivan kuin varkaat. Moto, sinä olit oikeassa, ja minä hakkaan sen varkaan pään poikki, vaikka Sansibarin sulttaani sitä ennen hakkaisi minun pääni poikki. Anna minun mennä, Selim!"
"Hiljaa, Simba!" sanoi isännöitsijä. "Sinä vedät ihmisten huomion meidän nuoreen herraamme. Minä ymmärrän, mitä Selim toivoo. Hän tahtoo, että ostat tuon orjan. Oi, Afrikka on opettanut sinut viekkaaksi!"
"Niin, mene sinä", Selim sanoi. "Tarjoa mitä hyvänsä, vaikkapa tuhatta dollaria, mutta älä anna häntä kenellekään muulle. Me odotamme sinua täällä."
"Älä ole huolissasi. Sinä et ole huomannut erästä asiaa, Selim. Minä tiedän saavani hänet hyvällä hinnalla. Etkö näe, että hänellä on käsiraudat? Hän kuuluu vaarallisiin. Ole varuillasi, Simba, niin että huomaat, kun annan sinulle merkin. Sitä ennen et hievahda paikaltasi, mutta kun minä nyökkään, astut esiin ja tartut häneen. Kun olen maksanut hänestä rahat, on hän Selimin orja. Ja sinä, Selim, sekä te muut, pitäkää Simbaa silmällä, ettei hän pilaa suunnitelmaani. Ymmärrättekö?"
"Kyllä", vastasivat toiset.
Piilopaikastaan he näkivät isännöitsijän astuvan esiin ja asettuvan ostajien pariin ja kuulivat huutokaupanpitäjän, voimakkaan miehen, jolla oli turbaani päässä, huutavan kovalla äänellä:
"Halloo, arabit, Sansibarin pojat ja rikkaat miehet, katsokaa tänne! Tässä on erinomainen orja Ututasta. Hän sanoo olevansa Ututan kuningas (eräs katselijoista naurahti). Ja kuninkaat ovat kalliita. ('Heistä tulee huonoja orjia!' huusi Selimin isännöitsijä.) Tämän pojan hinta kohoaa korkealle. ('Sitä se ei tee', huomautti isännöitsijä.) Katsokaa häntä tarkasti. Huomatkaa hänen silmänsä, ne ovat kuin elävää tulta. Katsokaa pään asentoa. Katsokaa hänen jäseniään, ne ovat notkeat ja kaunismuotoiset kuin varsan. Katsokaa hänen rintaansa, siinä vasta on keuhkot, jotka kelpaavat kovaan työhön. ('Työhön ei niistä ole, mutta erinomaiset juostessa', sanoi Selimin isännöitsijä.) Katsokaa hänen hampaitaan. Avaa suusi, poika! Etkö tottele, koira! Tästä saat! (Kauppias töytäisi häntä.) Katsokaa hänen hiuksiaan! Ne ulottuvat pitkälle selkään. Tällaista orjaa ei koskaan vielä ole nähty näillä markkinoilla. Tehkää tarjous, arabit. Te rikkaat miehet, jotka tarvitsette orjaa, tarjotkaa jokin summa parhaasta orjasta, mitä Sansibarissa koskaan on nähty."
"Mutta sanokaahan, miksi hänellä on käsiraudat? Onko hän yrittänyt murhata herransa? Ja miksi hänellä on kaulavanne? Onko hän yrittänyt karata?" kysyi Selimin isännöitsijä.
"Hiljaa!" huusi kaupittelija. "Tehkää tarjous."
"Kaksi dollaria!" huusi isännöitsijä ivallisesti nauraen.
"Kaksi dollaria! Vain kaksi dollaria! Tästä erinomaisesta orjasta!
Katsohan häntä, mies, ja tarjoa sitten sata."
"Viisi dollaria!" huusi toinen. "Viisi dollaria! Viisi, viisi, viisi, viisi, viisi."
"Kuusi dollaria!" huusi isännöitsijä.
"Kymmenen dollaria!"
"Kaksikymmentä dollaria!" tarjosi isännöitsijä.
"Kaksikymmentä dollaria! Kuka tarjoo enemmän?"
"Kaksikymmentäviisi!" huusi toinen.
"Kolmekymmentä dollaria! Hän on enemmänkin arvoinen, mutta hän on oikea paholainen. Näen sen hänen silmistään."
"Kolmekymmentä, kolmekymmentä, kolmekymmentä. Eikö kukaan tarjoa enempää? Hän on enemmän arvoinen. Tarjotkaa enemmän, arabit! Kolmekymmentä, kolmekymmentä. Ensimmäisen toisen — kolmannen kerran." Ja huutokaupan pitäjä nyökkäsi päätä isännöitsijälle, joka astui esiin ja laski kolmekymmentä dollaria kullassa. Toinen pisti ne taskuunsa ja sanoi nauraen:
"Tämä orja tappaa sinut ensi kerran nähdessään sinun nukkuvan. Varo häntä. Olisin pahoillani, jos jonakin päivänä saisin kuulla, että hän on leikannut kaulasi poikki."
"Älä ole levoton minun tähteni. Olen nähnyt hurjempien kesyttyvän.
Irrota vanne hänen kaulastaan ja vapauta hänen käsiraudoista."
"Oletko hullu?" kysyi huutokaupanpitäjä.
"En lainkaan, vapauta hänet vain kahleistaan!" vastasi isännöitsijä.
Kaulavanne avautui ja käsiraudat olivat juuri putoamaisillaan maahan, kun isännöitsijä nyökkäsi päätään Simballe, joka hyppäsi kuin jalopeura kansanjoukon läpi ja samassa, kun käsiraudat kilahtivat maahan, lausui syvällä äänellään taikasanan:
"Kalulu!"
Orja, joka seisoi yhä lavalla, kääntyi kuullessaan tuon sanan. Hän näki Simban tutut kasvot, sekä hänen takanaan kaksi hienosti puettua arabialaispoikaa, joita hän ei tuntenut, mutta Moto ja Niani olivat hänelle hyvinkin tutut. Hän horjahti ja olisi kaatunut maahan, jolleivat Simban vahvat käsivarret olisi tarttuneet häneen, nostaneet hänet alas lavalta ja kantaneet hänet arabialaispoikien luo.
"Kalulu, etkö tunne Selimiä?"
Hämmästynyt Kalulu tarkasteli hetken aikaa Selimin kasvoja. Hän näki hänen hymyillen astuvan häntä kohti, ja Kalulu syöksyi hänen luokseen. Siten ystävykset olivat tavanneet toisensa jälleen monen kuukauden eron jälkeen. Abdullah ja kaikki muut saivat myös osansa syleilystä läsnäolevien suureksi hämmästykseksi. He eivät voineet ymmärtää, mitenkä arabit saattoivat alentua syleilemään orjaa, joka pari hetkeä sitten oli ollut kahleissa ja tullut myydyksi kolmestakymmenestä dollarista.
Mutta ystävämme eivät välittäneet läsnäolevien huomautuksista ja ihmettelystä, vaan menivät suoraan erääseen puotiin, jossa myytiin valmiita vaatteita. Arabialainen paita heitettiin Kalulun hartioille, valkea vaate käärittiin hänen päänsä ympärille, ja Kalulu oli kuin muuttunut. Selim antoi sittemmin käskyn isännöitsijälle hankkia komea arabialainen puku Kalulua varten.
"Parin päivän kuluttua", sanoi Selim Kalululle, "olet yhtä hyvin puettu kuin mikä arabi tahansa Sansibarissa, mutta nyt tahdon näyttää sinulle äitini ja kotini. Kun olemme päässeet kaupungin ulkopuolelle, voit kertoa meille tarinasi."
Ja Kalulu kertoi, miten hän oli joutunut arabien leiriin ja miten hänet oli petollisesti vangittu ja pantu kahleihin.
"Alussa tein hurjaa vastarintaa, mutta he löivät ja pitelivät minua niin pahoin, että olivat vähällä ottaa minut hengiltä. Samana yönä me lähdimme kulkemaan ja olimme vain öisin liikkeellä, kunnes saavuimme Unyanyembeen, jossa meitä säilytettiin pimeässä huoneessa. Parin päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, joka päättyi meren rantaan. Meidän saavuttuamme tähän saareen, pani arabi minut peltotyöhön, mutta he eivät saaneet minua tekemään työtä. He löivät ja piiskasivat minua joka päivä, mutta minä en tahtonut tehdä työtä, ja vihdoin, kun hän huomasi, ettei hän tullut minun kanssani toimeen, lähetti hän minut useiden muiden mukana myytäväksi. Siinä minun tarinani."
"Tiedätkö, että sinä olet minun orjani, Kalulu? Mutta kun minä olin sinun orjasi, annoit sinä minulle vapauden ja suojelit minua tekemällä veljesliiton kanssani. Nyt minä teen saman sinulle. Sinä olet vapaa ja minä olen sinun veljesi, ja minun äitini on sinun äitisi", sanoi Selim.
"Ja minun myöskin", sanoi Abdullah. "Selim ei saa pitää sinua yksin omanaan. Äitini haluaa nähdä sinut. Tässä on hänen kotinsa, käy sisään."
Selim ja Kalulu seurasivat hänen mukanaan portaita ylös, ja kun he olivat riisuneet tohvelit jalasta, saattoi Abdullah heidät suureen saliin. Sen seiniä pitkin kulki komea sohva, joka oli päällystetty kallisarvoisella silkillä, jommoista Kalulu ei ollut unissaankaan nähnyt, ja lattialla oli paksuja persialaisia mattoja.
"Niin, Kalulu, minun kotini ei ole yhtä komea kuin Selim," sanoi
Abdullah, "mutta se on parempi kuin useammat muut arabialaiskodit.
Odota hetken aikaa, niin käyn hakemassa äitini."
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Abdullah palasi äitinsä kanssa, jonka kasvot olivat ohuen hunnun peitossa. Mutta kun hän näki, että vieras oli vain nuori poika, heitti hän harson silmiltään, astui hänen luokseen ja kiitti häntä suloisella äänellä. Hän pyysi Kalulua pitämään tätä kotia omanaan ja oleskelemaan siellä milloin ikänä Selim vain saattoi luopua hänen seurastaan. Ja sitten hän poistui jälleen omaan huoneeseensa.
"Sinä näet, Kalulu, että meidän naisillamme on toiset tavat kuin sinun heimolaisillasi", sanoi Abdullah äidin mentyä. "Jos olisit täysi-ikäinen mies, et koskaan olisi saanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta sinä olet jo siksi suuri poika, että äitini arasteli sinuakin. Mutta minä puolestani tahdon vielä painostaa hänen sanojaan: tule varhain tai myöhään, kaikki mitä me omistamme on sinun omasi."
"Nyt et saa pitää Kalulua kauemmin luonasi, Abdullah, mutta seuraa meidän mukanamme minun äitini luo", sanoi Selim.
"Ei, Selim, veljeni Kalulu syököön ensin minun luonani, sitten käymme kaikki yhdessä sinun kotiisi."
"Meidän päivällisateriamme on valmis. Minä tahdon, että Kalulu tapaa minun äitini. Tule, Abdullah, meidän kanssamme, me palaamme sinun luoksesi illalliselle."
Kun Abdullah huomasi, ettei Selimillä ollut rauhaa jäädä antoi hän myöten, joskin se soti arabialaista tapaa vastaan. Hän lohdutti itseään sillä, että he palaisivat illalla takaisin hänen kotiinsa ja ilmoitettuaan siitä äidilleen hän seurasi Selimin ja Kalulun mukana. Simba, Moto ja Niani odottivat oven ulkopuolella, ja kaikki lähtivät nyt yhdessä Selimin kotiin.
Jos Abdullahin koti oli jo tehnyt suuremmoisen vaikutuksen Kaluluun, niin ihmetteli hän vieläkin enemmän Selimin komeaa asuntoa. Pihamaan loistavan valkea marmori, puhtaus ja järjestys, joka vallitsi kaikkialla, hyvin puetut orjat, jotka avuliaina kiiruhtivat heitä vastaan, leveät portaat, veistetyt ovet ja suuri eteishalli, kaikki tuo saattoi nuoren päällikön aivan hengästyneeksi ihmetyksestä. Hänen katseensa etsi Simbaa ja Motoa, mutta hän huomasi, että he olivat pysähtyneet ovelle. Heidän ei ollut lupa astua ylempään kerrokseen, jonne hänet nyt vietiin, ja Kalulun mieli tuntui hiukan levottomalta.
Selim ja Abdullah riisuivat eteisessä tohvelit jaloistaan ja astuivat sitten suureen, korkeakattoiseen saliin, jossa oli paljon kallisarvoisia esineitä.
Selim kääntyi Kalulun puoleen ja sanoi:
"Mitä Ututan nuori kuningas arvelee veljensä Selimin talosta?"
"Sinä olet suurempi kuin minä. Minulla on ollut monta tuhatta sotilasta, jotka olivat valmiit täyttämään pienimmänkin käskyni, mutta minä olen ensimmäinen kuningas Ututassa, joka on nähnyt tämän kaltaisen talon. Minulla on ollut runsaasti norsunluuta ja lukemattomia lehmiä, lampaita ja vuohia, mutta tällaista taloa ei minulla koskaan ole ollut."
"Myöhemmin, Kalulu, kun me kaikki olemme varttuneet aikamiehiksi, seuraamme sinua Ututaan ja pidämme huolta siitä, että pääset taas oikeuksiisi, ja silloin voit saada kaikkea sellaista, mitä täällä näet. Mutta me olemme vielä nuoria poikia ja meidän pitää oppia vielä paljon, ennenkuin voimme taistella Ferodiaa vastaan. Siihen saakka pyydän sinua jäämään tänne Abdullahin ja minun luokseni Sansibariin ja pitämään minun kotiani omanasi. Odota hetken aikaa, minä käyn kutsumassa äitiäni, Aminaa, jota sinun täytyy oppia rakastamaan."
"Minä pidän kaikesta, mikä on sinulle rakasta, Selim", vastasi Kalulu ja kävi sohvalle istumaan.
Selim kolkutti äitinsä huoneiston ovelle, ja kun äiti tuli saliin, suuteli hän kunnioittavasti hänen kättään ja vei hänet Kalulun luo. Mutta kun äiti näki vieraan, mustan miehen, vetäytyi hän pois sanoen:
"Kuka tämä on, poikani? Mitä sinä ajattelet, kun päästät orjan huoneeseen, minne vain arabeilla on lupa tulla? Ja minä olen hunnutta! Hyi, poika!"
"Ei, rakas äiti, sehän on vain poika. Eikä hän ole mikään orja, vaan minun veljeni", vastasi Selim hymyillen viitatessaan luokseen Kalulun, joka näytti hämmästyneenä katselevan Aminan ihmeellistä kauneutta.
"Sinun veljesi! Onko sinulla kaksi äitiä? Herrani Amer ei kertonut minulle koskaan, että hänellä olisi ollut muita vaimoja, kuin mitä tässä talossa asuu. Mitä ihmeellistä peliä tämä? Kuka tuo poika on?"
"Etkö sinä arvaa, äiti? Se on veljeni, Kalulu."
"Kalulu!" toisti äiti. Hänen kauniille kasvoilleen levisi hymy, ja Kalulun luo astuen hän lausui tälle helliä sanoja niinkuin ainakin äiti poikansa pelastajalle ja vapauttajalle.
"Tämä talo on sinun käytettävänäsi", lopetti hän. "Käske mitä haluat, ja sinua totellaan. Minäkin, Selimin äiti, joka niin kauan surin häntä kuolleena, osaan olla kiitollinen. Simba, Moto ja pikku Niani, jotka ottivat osaa Selimin kärsimyksiin, ovat saaneet palkinnoksi taloja ja puutarhoja, eikä Selim voi koskaan kylliksi kehua heidän hyvyyttään. Mutta sinulle, joka olet saanut kärsiä niin paljon, tahdon minä olla äidin asemassa, ja sinä olet tästä lähtien minun oma Kaluluni."