IV.
Bartekin osan-otto ratkaisevaan taisteluun Gravelotten luona sai hänet alussa vakuutetuksi siitä, että pää-asia tappelussa oli seisoa ja töllistellä, eikä muutoin tehdä mitään. Heti alussa sai nimittäin hän ja hänen rykmenttinsä käskyn jäädä kivääri jalalla seisomaan paikalle, joka oli täynnä viinipensaita. Kaukana jyrisivät tykit ja ratsuväki lensi ohi sellaisella jyminällä, että maa vapisi. Ulaanien liput ja kyrassien miekat säkenöivät. Kranaatit lensivät sihisten yli kunnaan pieninä valkoisina pilven hattaroina sinistä taivasta kohden. Ruudin savu täytti ilman ja peitti näköpiirin. Näytti siltä kuin tappelu virran tavoin olisi kulkenut erityisten paikkain ohi, mutta sitä ei kestänyt kauan.
Hetken kuluttua syntyi kummallinen liike Bartekin rykmentin ympärillä. Alettiin asettaa toisia rykmenttiä sen eteen, ja väleihin tehtiin patterioita kaikin voimin. Tykkejä ajettiin niitten päälle ja suut ojennettiin kunnasta vastaan. Koko laakso tuli sotilaita täyteen. Kaikilta haaroilta kuuluu komentohuutoja, ja ajutantteja saapuu. Sotamiehet kuiskaavat toisilleen: "nyt,—nyt tulee meidän vuoromme", tai kyselevät he toinen toiseltaan levottomasti: "nyt kai alkaa?" "Niin, niin varmaankin tekee". Nyt lähestyy epävarmuus, arvoitus, mahdollisesti kuolema. Savussa, joka kietoo kunnaan, on jotakin kiehuvaa ja kuohuvaa. Tykkien jyske ja kivääritulen rätinä kuuluu yhä lähemmältä. Etäältä kuuluu jonkinlaista epäselvää jylinää—se on mitraljöösien pauketta, jota jo voi kuulla. Yht'äkkiä jyrisevät äsken tehdyt patteriat niin, että ilma ja maa vapisevat samalla kertaa. Bartekin rykmentin edustalta kuuluu kauhea vingunta. Sotamiehet tirkistävät eteensä. Jotakin tulee tuolta lentäen, kuin valkosenpunanen ruusu, kuin pilvi, mutta pilvessä on jotakin muuta, joka vinkuu, korisee, puree hampaita, parkuu ja ulvoo. Miehistö huutaa: "Kraanaatti! Kranaatti!" Niin rientää tämä sodan lintu kuin myrskyn vihuri, lähestyy, lankeaa maahan ja räjähtää! Kauhea rätinä melkein halkaisee korvakalvot, pauke kuuluu kuin jos maa halkeaisi! Hämmennystä syntyy niissä riveissä, jotka ovat lähinnä patterioita, sieltä kuuluu huutoja ja komentosana: "Rivit kiinni!" Bartek seisoo ensi rivissä kivääri jalalla, nenä taivasta kohden ja parta kaulahuivin alle työnnettynä. On kielletty liikkumasta, on kielletty ampumasta. Täytyy vaan seisoa ja odottaa. Ja sitten tulee tuolla toinen kranaatti, kolmas, neljäs… Myrsky puhaltaa pois savun mäeltä. Ranskalaiset ovat jo työntäneet Preussin patteriat sieltä pois, he ovat jo asettaneet sinne omansa, jotka nyt syöksevät tulta laaksoon. Joka silmänräpäys tulee pitkiä, valkosia savupilviä tiheästä viinipensastosta. Jalkaväki tykkien suojassa lähestyy lähestymistään yhä alemmaksi, alkaakseen kivääritulen. Se on jo keskellä mäkeä. Nyt saattaa sen nähdä selvästi, sillä tuuli puhaltaa pois savun. Kasvaako punakukkaa viinimäessä? Ei, sieltä näkyy jalkaväen punaset lakit. Yht'äkkiä katoovat he tiheäin pensaitten väliin, niitä ei saata nähdä, ainoastaan siellä täällä liehuvat kolmiväriset liput. Kiväärin tuli kuuluu kiivaalta ja säännöttömältä, se kuin yht'äkkiä alkaa useissa paikoin samalla kertaa. Yli tuon tulen kuuluu yhä ilmassa risteileväin kranaattien ulvonta. Mäellä kohotetaan huuto, johon saksalaiset vastaavat: "hurraa!" Rykmentti seisoo liikkumatta.
Tulipiiri alkaa lähestyä sitä yhä lähemmäksi. Edempänä surisevat kuulat kuin paarmat, likempänä lentävät ne vinkuen ohi. Niitä tulee yhä useampia, nyt lentävät ne pään, nenän, silmäin ja käsien ohi, niitä tulee tuhansittain, miljoonittain. On ihmeellistä, että enää ketään on jaloillaan seisomassa. Yht'äkkiä kuuluu surkea huuto aivan Bartekin takana: "Ah, Jesus!" sitten: "Rivit kiinni!" sitten taas "Ah. Jesus!" "Rivit kiinni!" Valitushuutoja kuuluu yhä useammin komentosanojen joukosta, rivit sulkeutuvat, kuulain vingunta käy yhä kovemmaksi, kestävämmäksi, kauheammaksi. Kaatuneita vedetään jaloista pois. Jumala armahtakoon meitä!
—Pelkäätkö? kysyy Wojtek.
—Enkö pelkäisi!—vastaa sankarimme ja hänen hampaansa kalisevat.
Sekä Bartek että Wojtek jäävät seisomaan paikoilleen eikä heidän mieleensä edes juolahda lähteä pakoon. He ovat saaneet käskyn pysyä paikallaan ja he pysyvät. Bartek valehtelee. Hän ei pelkää sillä tavoin kuin moni muu hänen sijassaan olisi pelännyt. Kuri vallitsee hänen mielikuvituksensa eikä kuvaile hänen asemaansa niin kauheaksi kuin se todellakin on. Bartek uskaltaa kuitenkin ajatella, että hän saattaa tulla tapetuksi ja hän uskoo Wojtekille tämän ajatuksen.
—Ei maailma siitä tosiaankaan huku, jos semmoinen raukka kuin sinä tuleekin tapetuksi—vastaa Wojtek kiihkeällä äänellä.
Bartekin on hirveän lämmin ja hiki vuotaa pitkin hänen kasvojaan. Tuli käy vähitellen niin kauheaksi, että kokonaisia rivejä vaipuu maahan aivan kasvojen edessä. Ei kenenkään mieleen enää tule viedä pois kaatuneita ja haavoitettuja. Kuolevien korina sekoittuu kuulien vinkunaan ja tykkien jylinään. Kolmiväristen lippujen liikkeistä saattaa nähdä, että pensastoihin kätkeytynyt jalkaväki tulee yhä lähemmäksi. Kartesseja sataa riveihin, ja ne alkavat joutua epätoivoon.
Tämän epätoivon kaikuna kuuluu malttamattomuuden ja raivon mutina. Jos olisi käsketty hyökkäämään päälle, olisivat sotilaat rynnänneet eteenpäin raivotarten tavoin. Paikallaan he eivät vaan voi seisoa. Eräs sotilas riistää yht'äkkiä päästään kypärin, heittää sen kaikin voimin maahan ja huutaa puoleksi tukehtuneena: "Kerran sitä kuolee vaan, mutta tapahtukoon se pian!"
Nämä sanat kuullessaan tuntee Bartek sellaista huojennusta, ettei hän enää pelkää juuri ollenkaan. Sillä kuin kerran kaikissa tapauksissa täytyy heittää henkensä, niin eihän se niin kauhean paljon merkitse. Se on talonpojan filosofiaa, parempaa kuin moni muu; se synnyttää heti turvallisuutta. Bartek tiesi hyvin kyllä ennestäänkin, että kerran täytyi kuolla, mutta hänen teki hyvää kuulla se uudestaan ja tulla siitä täydellisesti varmaksi, vaikkapa tappelu alkoi kääntyä tappioksikin. Kokonainen rykmentti on melkein kaatunut, laukausta ampumatta. Sotamiesjoukkoja toisista hajoitetuista rykmenteistä ryntää ohi hurjassa epäjärjestyksessä, ainoastaan Pognembinin, Ylä- ja Ala-Krzywdan ja Mizerovin miehistö jää vielä paikoilleen, rautakovan preussiläisen kurin koossa pitämänä, mutta heidänkin riveissään huomataan jo horjumista. Hetken kuluttua kurin kahleet katkeavat. Maa heidän jalkainsa alla käy kosteaksi ja iljakkaaksi verestä, jonka tympeä höyry sekaantuu ruudin savun hajuun. Muutamin paikoin ei rivit enää voi sulkeutua niitten aukkojen tähden, joita ruumiit muodostavat. Vielä seisomaan jääneitten sotilaitten jaloissa makaa toinen osa veressään voivottavana suonenvedossa, kuolon kamppauksessa tahi kuoleman hiljaisuudessa. Ei voi enää hengittääkään. Ilmaa puuttuu. Ja murina syntyy riveissä:
—Meidät on viety teurastuspenkille!
—Ei kukaan pääse täältä hengissä!
—Still, polnisches Vieh![1]—sanoo upseeri.
[1] Vaiti, puolalaiset elukat!
—Niin, siellä taitaa kyllä olla hyvä selkäin takana.
—Pysy paikallasi! ärjyy saksalainen.
Yht'äkkiä alkaa eräs ääni:
—Suojahasi…
Bartek liittyy kohta:
—turvaudumme, neitsyt pyhä!
Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin, mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat, mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille. Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:
"Ei kadonnut ole vielä Puola!"
Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin. Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä…
Yht'äkkiä ne vaikenevat.
Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa ja sanoo tyytyväisellä äänellä:
—Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!
Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja, laskeutuu ja katoaa.
—He eivät leikittele!—sanoo Steinmetz.
Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä,—toinen Posenin rykmentti rientää ensimmäisen avuksi.
Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.
Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi tietää, mitä hän on tehnyt! Pelko, levottomuus ja epätoivo oli hänen sydämmessään yhtynyt yhdeksi ainoaksi suureksi, hurjaksi raivoksi. Kuin hän kuuli soiton, jännittyi jokainen säije hänessä kuin teräsjousi. Tukka nousi pystyyn hänen päässään ja hänen hampaansa kirskuivat. Hän unohti koko maailman, hän unohti, "että kerran vaan kuollaan", tarttui kivääriin voimakkailla käsillään ja ryntäsi eteenpäin muitten kanssa. Kuin hän saapui mäelle, kaatui hän kumoon ainakin kymmenen kertaa, loukkasi nenänsä, tahraantui multaan ja vereen ja riensi raivoten eteenpäin samalla kuin hän aivan hengästyneenä imi ilmaa avonaisella suullaan. Hän levitti silmänsä ihan kuin saadakseen nähdä jonkun ranskalaisen pensastossa, ja hän näkikin kolme kappaletta, jotka ympäröivät lippua. Luuletteko kenties, että Bartek peräytyi? Eipä,— hän olisi tarttunut vaikka pirun sarviin kiinni. Hän ryntäsi heitä vastaan, samalla kuin he kiljuen kävivät hänen kimppuunsa. Kaksi pistintä ojennetaan hänen rintaansa vasten, juuri kuin Bartek on tarttunut kiväärinsä hienoon päähän;—niin putoaa hänen nuijansa. Hän saa ulinan vastaukseksi, ja kaksi mustaa ruumista vierii maassa.
Siinä silmänräpäyksessä saapui tusina ranskalaisia lipunkantajan avuksi. Bartek ryntäsi kuin villipeto heitä kaikkia vastaan. He ampuivat liian läheltä, salama, pamaus!—ja samalla kertaa kuului Bartekin käheä parkuna keskeltä ruutipilveä.
—Se ei sattunut pilkkuun!
Taas oli kivääri nuijana. Taas vastaavat valitushuudot hänen lyönteihinsä. Ranskalaiset vetäytyivät takaisin, nähdessään tuon hurjasti riehuvan taistelijan verivaahto suun ympärillä. Kuuliko Bartek väärin vai huusivatko he todellakin jotakin toisilleen, varmaa on kuitenkin, että hänestä tuntui kuin jos he olisivat huutaneet: "Magda!"
—Vai niin—tekö tahdotte Magdan kynsiinne!—ärjyi Bartek ja yhdellä harppauksella oli hän jälleen heidän kimpussaan.
Mutta nyt olivat hänen toverinsa jo saavuttaneet hänet. Tiheässä pensastossa syntyi hurja käsikahakka mies miestä vastaan, kiväärin tukit aseina—hevosten astuntaa ja taistelijain läähättävää hengitystä kuului. Bartek taisteli yhäti. Ruudin savusta ja mullasta mustana, veren tahraamana, pikemmin villipedon kuin ihmisen näköisenä, ryntäsi hän eteenpäin ja tappoi kaikki mitä hän tapasi, särki kivääreitä ja murti pääkalloja. Hän niitti koneen hirveästi väliäpitämättömällä nopeudella. Kuin hän sai lipunkantajan käsiinsä, tarttui hän hänen kurkkuunsa rautakovilla sormillaan. Lipunkantajan silmät pullistuivat kuopistaan, hänen kasvonsa pöhöttyivät, hänen äänensä korahti kerran ja lippu putosi hänen käsistään…
—Hurraa!—huusi Bartek, nosti lipun ja liehutti sitä ilmassa.
Se oli tämä lippu, jonka Steinmetz alhaalta laaksosta oli nähnyt laskeutuvan. Mutta hän saattoi nähdä sen vaan silmänräpäyksen, sillä heti seuraavassa mursi Bartek saman lipun tangolla pään, jota peitti kultareunainen upseerilakki.
Sillä välin olivat hänen toverinsa rynnänneet eteenpäin. Bartek jäi hetkeksi yksikseen. Hän repi lippukankaan erilleen, kätki sen rinnalleen, tarttui molemmin käsin tankoon ja alkoi juosta toveriensa perään. Joukko turkoseja, jotka ulvoivat varsin kauheasti, pakeni mäellä olevien patteriain huipuille. Heidän jälessään puolalaiset sotilaat, kiljuen ja lyöden heitä kiväärin päillä ja pistimillä. Zuavit, jotka seisoivat tykkien luona, tervehtivät heitä kiväärintulella.
—Hurraa,—huusi Bartek.
Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.
Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen lipunkantajan.
—Eläköön Bartek!—huusivat sotilaat.
Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja antautunut.
Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.
Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena, puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika, välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä naarmuja ja nirhamia.
—Mitä sinä olet oikeastaan jutellut?—sanoi Bartek hänelle. Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä kaikki.
—Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille,— vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella häntä toisilla silmillä.
Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia silmiään.—"Ach Sie verfluchter Polake!"[1] sanoi majuri itse hänelle ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.
[1] Oh, hiiden puolalainen!
Kuin rykmentti taas oli mäen juurella, osotti majuri häntä everstille ja eversti itse Steinmetzille.
Tämä katsoi lippuihin, käski kokoamaan ne ja alkoi tarkastella Bartekia. Bartek seisoo suorana kuin kynttilä, tekee kunniaa kiväärillä, samalla kuin vanha kenraali katselee häntä ja nyökkää suostumukseksi päätään. Lopuksi käy hän keskustelemaan everstin kanssa. Selvään kuuluu sana "alaupseeri" useita kertoja.
—Liian tyhmä, Teidän Ylhäisyytenne,—vastaa majuri.
—Koetelkaamme,—sanoo Hänen Ylhäisyytensä, kääntää hevostaan ja lähestyy Bartekia.
Bartek tietää tuskin itse, mitä hänelle tapahtuu. Jotakin aivan tavatonta Preussin sotajoukossa: kenraali tahtoo ryhtyä keskusteluun tavallisen sotilaan kanssa. Hänen Ylhäisyytensä tekee sen sitä helpommin, kuin hän osaa puolan kieltä, ja onhan tuo sotamies valloittanut kolme lippua ja kaksi tykkiä.
—Mistä olet kotosin?—kysyy kenraali.
—Pognembinistä,—vastaa Bartek.
—Hyvä. Nimesi?
—Bartek Slovik.
—Ihminen—selittää majuri.
—Ihminen,—vakuuttaa Bartek.
—Tiedätkö, minkä tähden taistelet ranskalaisia vastaan?
—Kyllä kai, Teidän Ylhäisyytenne.
—Sanoppa se!
Bartek alkaa änkyttää: sen tähden että … sen tähden että… yht'äkkiä muistuvat Wojtekin sanat hänen mieleensä. Hän päästää ne uljaasti ulos suustaan, ettei joutuisi pulaan:
—Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia lurjuksia.
Vanhan Ylhäisyyden suun pielissä alkaa nykähdellä aivan kuin häntä haluttaisi nauraa. Mutta hetken kuluttua kääntyy hän majurin puoleen ja sanoo:
—Te olitte oikeassa!
Bartekimme seisoo yhä suorana kuin kynttilä, tyytyväisenä, sydämmellisesti tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
—Kuka on tänään voittanut tappelun?—kysyy kenraali taas.
—Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek arastelematta.
—Niin niin,—se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.
Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.
Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan hyvin vakavalla äänellä:
—Kuules, Bartek,—olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!
—Miten niin?—mutisi Bartek.
—Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat saksalaisia?
—Mutta,—sinähän itse olet sanonut niin.
—Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse ovat saksalaisia.
—Olkoon vaan,—mutta mitä se asia siihen kuuluu?
Wojtek alkoi änkyttää:
—Sentähden että … vaikka ne itse ovatkin saksalaisia, niin ei sitä sentään tarvitse sanoa heille vasten naamaa, sillä ainahan se on vähän sopimatonta…
—Mutta ranskalaisistahan sen sanoin enkä heistä.
—Niin kyllä, mutta koska nyt…
Wojtek keskeytti puheensa yht'äkkiä. Selvää oli, että hän tahtoi sanoa jotakin muuta, että hän tahtoi selittää Bartekille, ettei pidä puhua pahaa saksalaisista saksalaisten läsnäollessa, mutta siihen se jäi.