IX.
Kuin oikein tuli kysymys, oli Magda kuitenkin samanarvoinen kuin kymmenen muuta vaimoa yhteensä. Hän piti Bartekiansa hiukan kurissa, mutta rakasti häntä kuitenkin todellisesti. Innostuksen hetkenä, niin kuin esimerkiksi vankeudessa, saattoi hän sanoa hänelle vasten naamaa, että hän oli raukka, mutta yleensä halusi hän kuitenkin, että hänestä ajateltiin parempaa. "Bartekini on vaan olevinaan raukka, mutta todellisuudessa on hän reipas mies", oli hänen tapansa usein sanoa. Bartek oli kuitenkin yhtä vähän reipas kuin hänen kimohevosensa, ja ilman Magdaa ei hän olisi voinut hoitaa talouttaan eikä muuta. Nyt oli kaikki Magdan hartioilla, mutta kuin hän kerran alkoi juosta, touhuta ja hommata, keksi hän lopuksi aina jonkun apukeinon. Viikkoa jälkeen viimeisen käyntinsä vankilan sairashuoneessa, syöksähti hän ilosta loistaen Bartekin luo.
—Kuinka voit, Bartek, sinä veitikka?—kysyi hän iloisesti.— Tiedätkö, että armollinen herra on tullut kotia? Hän on nainut kuningaskunnasta. Nuori rouva on verevä ja kaunis kuin marja. Ja sitten on hän saanut rahoja myötäjäisiksi niin hurjasti!
Armollinen Pognembinin herra oli todellakin nainut, tuonut kotia vaimonsa ja saanut paljon rahoja hänen kanssaan.
—No,—entä sitten?—kysyi Bartek.
—Entä sitten? Oi, minä olen aivan hengästynyt. Oi, luojani! Minä menin tervehtimään rouvaa ja niin näin hänen tulevan minua vastaan kuin kuningatar, kauniina, raittiina, kuin kukkanen, kukoistavana, kuin aamunkoi… Oi, kuinka on lämmin, kuinka minä olen hengästynyt!
Magda otti esiliinansa ja pyyhki sillä hikisiä kasvojaan. Sitten jatkoi hän levollisemmalla äänellä:
—Hänellä oli päällään hame niin sininen, kuin ruiskukka. Minä tahdoin suudella hänen jalkaansa, mutta hän ojensi minulle pienet kätensä… Niin tuoksuavat, pienet olivat hänen kätensä, niin pienet, kuin lapsella… Hän on aivan kuin pyhä neitsyt kirkossa, ja hän on hyvä ja ymmärtää köyhäin ihmisten puutetta. Minä aloin rukoilla häneltä apua… Jumala varjelkoon häntä! Hän vastasi: "Mitä minä voin, sen teen." Ja millainen ääni hänellä sitten on. Kuin hän puhuttelee, on se kuin laulua. Sitten aloin minä kertoa hänelle ihmisten puutetta Pognembinissä ja hän sanoi: "Eihän, eihän vaan Pognembinissä" ja niin aloin minä itkeä ja hän myöskin. Niin tuli armollinen herra, ja kuin hän näki hänen itkevän, suuteli ja hyväili hän häntä. Herrat eivät ole sellaisia, kuin te, vaimojanne kohtaan. Niin sanoo rouva hänelle: "Tee, mitä voit tälle vaimolle". Hän vastaa: "Kaikki, mitä sinä tahdot". Pyhä neitsyt siunatkoon häntä terveydellä ja hyvillä lapsilla! Kohta sen jälkeen sanoi herra: "Te olette erehtyneet suuresti, antautuessanne saksalaisten käsiin, mutta minä autan teitä maksamaan Justille".
Bartek kynsi korvallistaan.
—Kyllä, mutta onhan armollinen herra saksalaisten hampaissa…
—Mitä jaarittelet? Rouva on rikas. Herrasväki voipi nyt ostaa kaikki Pognembinin saksalaiset. Pian tapahtuvat vaalit, sanoi armollinen herra, älkää silloin vaan äänestäkö saksalaisia, niin minä kyllä maksan Justille ja annan aika löylytyksen Boegelle. Rouva heittäytyi hänen kaulaansa ja herra tiedusteli sinua ja sanoi, että jos sinä olet heikko, niin hän kyllä puhuisi tohtorille, niin että hän antaa sinulle todistuksen, ettei sinun kauemmin enää tarvitse olla täällä. Jollei häntä lasketa kokonaan vapaaksi, sanoi hän, niin voipi hän istua lopun ajan talvella, sillä nyt häntä välttämättömästi tarvitaan elonkorjuussa. Ymmärrätkö? Eilen armollinen herra oli kaupungissa ja tänään saapuu tohtori Pognembiniin, sillä hän on saanut sinne kutsut. Eikä hän ole mikään saksalainen, ja hän kirjoittaa sinulle todistuksen. Talvella voit tulla tänne jälleen, ja lämpönen sinulla on, kuin kuninkaalla ja ruokaa saat ilmaiseksi. Mutta nyt tarvitsee sinun tulla kotia tekemään työtä ja sitten maksamme Justille, sillä armollinen herra ei tahdo korkoja ollenkaan, ja jollemme saa hänelle maksetuksi syksyllä, niin pyydän minä armollisen rouvan puhumaan hänelle hyvän sanan meidän puolestamme. Pyhä neitsyt varjelkoon häntä!… ymmärrätkö?
—Se on mainio rouva—sanoi Bartek pontevasti.
—Sinun tulee langeta hänen jalkoihinsa, ja jollet sitä tee, löylytän sinua, niin että soi. Kuinhan Jumala vaan antaisi meille hyvän vuodentulon! Nyt voit nähdä, mistä apu tulee. Saksalaisiltako kenties? Ovatko he antaneet sinulle penniäkään koreista mitaleistasi? Mitä? He ovat kivittäneet sinua niistä, niin he ovat tehneet. Sinun tulee langeta hänen jalkoihinsa, minä sanon.
—Kyllä, sen minä varmaan teen—vastasi Bartek vakuuttavasti.
Sallima näytti taas hymyilevän sankarille. Muutama päivä sen jälkeen ilmoitettiin hänelle, että hän sairauden tähden pääsisi pois vankeudesta vastaiseksi, aina talveen saakka. "Maaneuvos" käski häntä kuitenkin ensiksi tulemaan hänen luokseen. Bartek saapui sydän kulkussa. Tämä talonpoika, joka pistin kädessä oli valloittanut lippuja ja tykkejä, alkoi nyt pelätä kaikkia univormuja enemmän kuin itse kuolemaa. Hän alkoi epäselvästi aavistaa, että häntä ahdistettiin ja että hänelle voi tehdä mitä tahansa, ja häntä painusti mahtava, säälimätön ja välttämätön voima, joka murtaisi hänet, jos hän vastustaisi. Siinä hän seisoi maaneuvoksen edessä, niin kuin ennen Steinmetzin edessä, maha sisässä ja rinta ulkona eikä uskaltanut vetää henkeänsä. Siellä oli myöskin läsnä muutamia upseeria. Sota ja sodan kuri olivat elävinä Bartekin edessä. Sotilaat katselivat häntä kultasankaisten lornettiensa läpi ylpeydellä ja ylenkatseella, niin kuin pelkkä sotilas ja puolalainen talonpoika ansaitseekin kuninkaallisilta preussiläisiltä upseereilta. Hän seisoi siinä ja pidätti henkeänsä, maaneuvoksen sanoessa hänelle jotakin käskevällä äänellä. Maaneuvos ei pyytänyt, ei houkutellut, vaan käski ja uhkasi häntä. Berlinissä oli puolalainen edusmies kuollut ja uusi vaali pidettäisiin Pognembinissä.
—Sinä puolalainen eläin—koetahan vaan äänestää Pan Jarzynskiä, koetahan vaan!
Upseerien kulmakarvat vetäytyivät samassa hetkessä kokoon kuin uhkaavat rypyt leijonan päässä. Eräs heistä imi sikariaan ja uudisti maaneuvoksen sanat: "koetahan vaan". Bartekin hengenveto tukkeutui. Kuultuaan kauan odotetun "mars", kääntyi hän puolivasempaan, meni ulos ja hengitti taas vapaasti. Hän oli saanut käskyn äänestää Schulbergia Ylä-Krzywdasta. Hän ei sillä ollenkaan vaivannut päätään, hengitti syvään ja onnellisesti, sillä nyt hän meni Pognembiniin, voidakseen olla kotona eloa korjaamassa ja maksamassa Justille. Kylä oli hänen edessään. Tuuli tuuditteli raskaita tähkiä, jotka rahisivat toisiaan vastaan. Ja ne suhisivat kaikki tuolla äänellä, joka on niin rakasta talonpojan korvalle. Bartek oli vielä heikko, mutta aurinko lämmitti häntä. Tosiaankin, kuinka kaunis tämä maailma sentään onkin, ajatteli alakuloinen sotilas. Pognembiniin oli enää vaan vähän matkaa.